Reipas ja tunnollinen lammas

Ap saikin jo neuvon, mihin ottaa yhteyttä. Mutta noin muutoin asiaan, niin tässä on sellainenkin hankaluus, että ulkopuolinen ei voi esimerkiksi päättää siitä, millaisia maksullisia palveluita tavaroiden hakemiseen voi käyttää. Siis vaikka olisikin valmis jostain tätinsä kotipaikkakunnalta tilaamaan kuljetuspalvelun, niin tilausta ei voi tehdä tädin nimissä. Sitäpaitsi eihän tädillä välttämättä olisi edes rahaa sellaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1970 syntyneenä totean; vanhempani olivat tehdastyöläisiä (äiti myöhemmin työnjohtaja); meillä oli omakotitalo (1969 rakennettu, ne ARAVAn sallimat 119 m2), kesämökki, johon myöhemmin tuli sähköt, aika hyvällä rannalla ja tilava (sähköt otettiin joskus 1970-luvun lopulla kun sinne ylipäätään sai sähköt); Opel Rekord vaihdettiin kolmen vuoden välein uuteen. Tädillä käytiin Ruotsissa 1-2 kertaa vuodessa. 4/5 kesänä mökkeilttin oman mökin lisäksi vuokramökeillä Suomen/Norjan Lapissa, jos ei saatu mökkiä, niin telttailtiin (näin kävi kerran joka toinen vuosi keskimäärin). Gran Canarialla käytiin kahtena jouluna 1970-luvulla eli joka viides vuosi. Vanhemmat täytti 30.v kun heillä oli jo omakotitalo, kesämökki ja uutena ostettu Opel Rekord. Kuinka moni edes akateeminen pystyy samaan nykyään?

1961 syntyneenä sanoisin, että ei tarvinnutkaan silloin olla jokaiselle perheenjäsenelle älypuhelinta vaan se yksi lankapuhelin riitti. Ja yksi telkkari riitti. Kukaan ei tarvinnut kotona tietokonetta.  Mä sain esikoiseni 1986 ja jos mulle olisi joku silloin sanonut, että tulevaisuudessa jo eskarilaiset kantaa mukanaan laitetta, jossa on niin puhelin kuin telkkarikin, olisin sanonut, että älä nyt höpöjä puhu. Kodinkoneet olivat kalliita, mutta eipä ne vähän väliä hajonneetkaan. Ja siihen aikaan tuli halvemmaksi tilata pesukoneelle korjaaja kuin ostaa uusi pesukone. Nykyisinhän ei tahdo saada mihinkään laitteeseen edes varaosia vaan pitää ostaa kokonaan uusi laite. Elektroniikkaromua tulee jatkuvasti, kun korjaaminen ei ole mahdollista varaosien puuteen vuoksi tai korjaaminen tulee kalliimmaksi kuin uuden halpalaitteen ostaminen. Sekä siskollani että muutama viikko sitten kuolleella isälläni on edelleen lankapuhelin, se masiina ostettu joskus 1970-luvulla ja ne toimii. Nyt eläkkeellä mietin, että oikeastaan haluaisin sellaisen itsekin enkä näitä about joka neljäs vuosi tilttaavia kännyköitä. Mä ostin pari vuotta sitten olohuoneeseen ison nk älytelkkarin, mutta kunhan nyt kehitetään taas jotain niin, että se ei toimi enää, niin en taida ostaa enää uutta. Olen sitten vaikka uutispimennossa ja luen vaan kirjoja. 

En kyllä kaipaa sellaista aikaa, jossa peruskodinkoneen ostaminen vaati erillisen lainan ottamista. Ei sitä tuon ajan lapsena tullut tietenkään ajatelleeksi, mutta jos olisikin joutunut aikuistumaan ja perustamaan perhettä tuohon aikaan, niin aika heikoissa kantimissa olisi ollut oman talouden aloittaminen. Sen vuoksi tietysti moni tuon ajan parikymppinen lähtikin Ruotsiin: sieltä sai sen verran parempaa palkkaa irti, että oma koti oli kunnolla mahdollista perustaa; hankkia kodinkoneet, astiat, vaatteet ja huonekalut ilman vuosien säästämistä.

Ei tainnut olla 1970-luvulla  pahemmin osamaksuja eikä pikavippejä eikä pankitkaan myöntäneet lainaa johonkin kodinkoneisiin. Ensin piti säästää, että sen kodinkoneen sai. Loppujen  lopuksi tämä on aika uusi ilmiö, että velaksi voi ostella ihan mitä vaan.  Ei mulla kasarin alussa itsellänikään ollut aluksi varaa oman pesukoneeseen vaan taloyhtiön pesutuvassa piti käydä pesemässä pyykkinsä.  Mutta muistan kyllä hyvin, että maaseudulla asunut tätinikin sai sisävessan vasta joskus 1970-luvun puolivälissä. Suomessa oli aika merkittävät erot niin tuloissa kuin palveluissakin riippuen siitä, missä päin asui. 

Unohdit vekselin, kyllä rahaa sai.

Olet aivan oikeassa. Unohdin vekselit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palaan eiliseen keskusteluun. Jos omien viestien  suosiota täällä joku miettii. 

Yleisellä tasolla voi sanoa, että  ihmiset ei tykkää toisten arvostelusta, jyrkistä kannanotoista, suvaitsemattomuudesta ja tuomitsemisesta. Eri mieltä voi olla, mutta sen voi  ilmaista kohteliaasti. Tee toisille kuten toivot itsellesi tehtävän. Kirjoittele kuulumisia,  ja unohda peukut. Ehkä se toimii.

No onhan se ikävää, jos kertoo ihanasta lapsestaan ylpeänä ja saakin sata alapeukkua. Täällä kuten mediassa tänä päivänä rumuus, pahuus ilkeys ja sairas lynkkaaminen myy. Normaali rakkaus, hellyys ja välittäminen ei saa enää sijaa. Pitää olla homojen panokeinu torilla, että nappaa🤢🥴

Nyt ollaan vaan rehellisiä. Ketä kiinnostaa toisen lapset ja niistä hehkuttaminen?  Turha näytteleminen ja makeileminen on pois, ollaan rehellisiän suoria ja nyr se sanotaankin. Ennen näyteltiin ystävällistä. 

Sitä ystävällisen näyttelemistä kutsuttiin ennen käytöstavoiksi. Mutta joo, nykyisin saa laukoa mitä vaan ja vedota aina siihen, että on vain rehellinen. Huomenna isän siunaustilaisuudessa tekisi mieleni laukoa muutamalle ihmiselle omat mielipiteeni heistä ja heidän tekopyhyydestään, mutta eilen illalla viestittelin hyvän ystäväni kanssa pitkään ja tulin siihen tulokseen, että kaiketi jaksan sen muutaman tunnin hymyillen sietää niitä ihmisiä. Hyvä puoli kuitenkin on, että tämä on viimeinen kerta, kun mun tarvitsee olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hautajaisten järjestely usein helpottaa surutyötä kun on jotain konkreettista. Nykyään hautajaisia valitettvasti ei haluta järjestää tai ne järjestetään pitkän ajan päästä kuolemasta. Olisi omaisille helpotus jos hautajaiset olisi viikon tai kahden sisällä menehtymisestä, siihen kirkkokin taitaa tähdätä.

Toisaalta mitä se surutyö sitten on? Hautajaiset voi olla kiva järjestää ihan rauhassakin. Isä kuoli kun olin ekaluokalla ja hänen hautajaiset oli viiden päivän kuluttua kuolemasta. Se oli aika kummallista, isä oli australialainen ja hautajaiset järjestettiin siellä joten siis lähdettiin keskeltä Suomen pimeää syksyä Australian kevääseen.

Jos tätä ketjua on uskominen surutyötä ei ole olemassa. Joku sanoi, että jos se on työtä, siitä pitäisi maksaa palkkaa, toinen taas kertoi, ettei sitä termiä enää käytetä ja kolmas, ettei surusta (kriisistä) selviämisessä katsota enää olevan mitään vaiheita eikä sellaisia kukaan käy läpi.

Tämä tuntuu uskottavalta. 

Kulttuuristamme on tullut niin yksilökeskeistä. Arvot ovat muuttuneet kylmiksi ja julmiksi. Ollaan tunteettomia sairaita ja heikkoja kohtaan. Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita. Ihmisillä on vaan välinearvo, se, miten heistä voi hyötyä. Ehkä siksi henkinen pahoinvointi kasvaa. Lajina ihminen on sosiaalinen eläin, joka luonnostaan hakeutuu muiden joukkoon ja hakee turvaa muista. Jotain on tapahtunut, kun tämä punos on katkennut.

Olen muuten aika pitkälti samaa mieltä kanssasi. 

Vierailija kirjoitti:

Hautajaisten järjestely usein helpottaa surutyötä kun on jotain konkreettista. Nykyään hautajaisia valitettvasti ei haluta järjestää tai ne järjestetään pitkän ajan päästä kuolemasta. Olisi omaisille helpotus jos hautajaiset olisi viikon tai kahden sisällä menehtymisestä, siihen kirkkokin taitaa tähdätä.

En tiedä mikä kirkko siihen tähtää - joku juutalainen seurakunta? - mutta ainakin täällä Vantaalla ei vaan tunnu olevan tarpeeksi pappeja. Kirkon saa, mutta pappi sitten pitää etsiä jostain muusta seurakunnasta. Mekin saadaan nyt isän siunaustilaisuus niinkin nopeasti kuin kolmessa viikossa, koska toisesta seurakunnasta sattui löytymään jo eläkkeellä oleva pappi, joka tekee vielä keikkahommia.   Mutta täytyy sanoa, että enemmän tässä on nyt meitä omaisia työllistänyt kaikkien vainajan maksullisten sopimusten lakkauttaminen. Joka ainoaan paikkaan saa yhteyden vain takaisinsoitolla. Ja vaikka automaatti sanoo, että takaisinsoitto tulee 1-3 arkipäivän kuluessa, niin se tuleekin vasta viiden arkipäivän päästä.