Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En viitsi tarkemmin kirjoittaa, mutta sukulaiseni on arvostettu  lääkäri. Petti puolisoaan vuosia ja rikkoi monilapsisen perheen. Sitten on niin m*muvastainen, että kirjoittaa, kaikista, jotka vähänkään ulkomaalaisen näköisiä kamalaa tekstiä somessa. Ja silti on arvostettu lääkäri. Tässäkin ristiriita ja koulutus mennyt hukkaan jos miettii käytöstä ja arvoja. Sen totean. 

Lääkärit on usein kovia häntäheikkejä. Luulevat usein että nainen on puutteessa kun menee lääkäriin.

Ottamatta noin muuten kantaa asiaan, niin vielä 1980-luvulla aika moni lääkäreistä oli mies. Varsinkin kirurgeista. Ja kummasti - vaikka naimisissa olivatkin - koittivat iskeä meitä nuoria sairaanhoitajia.  Siihen maailman aikaan ei vielä voinut edes osastonhoitajalle valittaa siitä, että joku kirurgi kävi kourimassa persusta tai rintoja. Ne ällöttävät kopeloinnit piti vaan kestää, jos halusi pitää työpaikkansa. 

Kyllä menee nyt lasillinen punaviiniä. Istuin pihalla ja grillasin pekoniin käärittyä halloumia, paprikaa ja possun kaslerpihvejä. Kuuntelin myös Youtubesta lempimusiikkiani. Tiedän, että epäterveellistä ja epäekologista, mutta en todellakaan ala mukavana perjantai-iltana juomaan vettä ja syömään tofua ja mungopavun ituja.

Tulipa vielä mieleeni tuosta koulutuksen arvostamisesta. Mun vanhemmat olisi aikoinaan halunneet musta juristin, arkkitehdin, lääkärin tai jotain muuta "kunniakasta". Akateemisen loppututkinnon suorittaneen, Sellaisen, joka on ylempänä hierarkiassa kuin muut. Mutta entä, jos musta olisikin tullut lääkäri? Oli nimittäin harkinnassa lääkis silloin, kun olin valmistumassa sairaanhoitajaksi. Mietin silloin, että tähän elämänsaumaan joko lapsi tai sitten lääkis. Noh, tulin raskaaksi. Lääkis jäi. Mitä, jos olisinkin ollut lääkäri? Juossut muka kesken työpäivän ja öisinkin etsimässä muistisairasta äitiäni? No ei todellakaan. Äiti olisi päätynyt jonnekin hoivakotiin jo muutama vuosi ennen kuolemaansa ja isä todennäköisesti viimeistään vuosi sen jälkeen. Ja mä olisin elvistellyt somessa hulppealla huvilalla, purjeveneellä ja lomareissuilla jossain Malediiveilla.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tuo kahden kodin väliä reissaava.

Usein ajamme pikkuteitä ja eri reittejä. Mies ei tykkää ajaa moottoriteitä joitten varrella harvoin on kivoja maisemia katsottavaksi.

Mukava on nähdä eri maisemia.

Koulutuksesta- vanhempani eivät syrjäkyliltä päässeet opiskelemaan vaikka päätä olisi ollut.

Sydämen sivistystä heillä oli, lukivat paljon ja seurasivat maailmanmenoa.

Minä arvostan korkealle kädentaitajia, ihmisiä jotka tekevät työnsä hyvin. 
Usein näyttää ammattietiikka nykyään puuttuvan, rakennusalalla kaikki täytyy tehdä nopeasti vaikka esim. pitäisi valujen antaa kuivua kunnolla.

Homeessa on sitten heti isotkin rakennukset.

Leppoisaa viikonlopun odotusta!

Syrjäkyliltä ei tosiaan päästy opiskelemaan. Eikä oikein muualtakaan, jos vanhemmilla ei ollut varaa. Minäkin sain käydä ensimmäiset 4 vuotta maksutonta kansakoulua, mutta jo mun aikananani oppikoulussa oli niin lukukausimaksut kuin kaikki oppikirjat, vihkot, kynät jne sekä koulussa tarjottava ruoka piti vanhempien maksaa erikseen. Omat vanhempani ovat syntyneet 1920-luvun lopulla. Siihen aikaan lapsia oli paljon, koska e-pillereitä ei ollut vielä keksitty. Osa lapsista tottakai kuoli mitä erilaisimpiin sairauksiin. Suomeen antibiootitkin tulivat vasta 1945. Äitini vanhemmilla ei ollut varaa laittaa yhtäkään lapsistaan oppikouluun. Äitini oli kuitenkin matemaattisesti erittäin lahjakas (ja todennäköisesti olen perinyt matemaattisen lahjakkuuteni nimenomaan äidiltäni) , mutta minkäs teet. Isäni vanhemmilla oli varaa laittaa oppikouluun kuudesta elossa olevasta lapsestaan vain yksi. Tämä yksi on mun isäni. 

Olen joskus nyt jo aikuisten lasteni kanssa jutellut mun roolistani äitinä ja millainen äiti olin. Noh, kuulemma olin välillä aika "natsimutsi", kun asetin lapsilleni jo pienestä pitäen velvollisuuksia. Ja  ne velvollisuudet sitten lasten kasvaessa lisäsivät tietenkin myös heidän oikeuksiaan. Mutta mun lapseni ovat pitäneet tärkeimpänä asiana sitä, että olen kertonut heille meidän suvun historiaa. Tyttäreni kanssa joskus juteltu siitä, miten vaikeaa mun isovanhemmilleni varmaan oli aikoinaan päättää, kuka heidän kuudesta lapsestaan saisi mahdollisuuden johonkin parempaan. Mulla on vain kaksi lasta, mutta tuntuisi mahdottomalta päättää, että toiselle olisin antanut mahdollisuudet ja toiselle en. 

En lukenut koko ketjua, mutta mitä eroa on kumppanilla ja ystävällä? Tai jos kyse on asumiskulujen jakamisesta, niin kämppiksellä ja kumppanilla?