Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Lammas, hyvä kun koiran luonne ilmeni jo tässä vaiheessa!

Minusta on kyllä riskaabelia ottaa traumatisoituneita koiria, voi käyttäytyä hyvinkin arvaamattomasti stressitilanteissa. 
Armeliaampaa olisi lopettaa kuin rahdata vieraaseen ympäristöön.

Naapurissa oli tuollainen rescuekoira joka rähisi ohikulkijoille ja taluttaja sai kaikin voimin pitää remmistä kiinni.

Kovin epävakainen ilma, onneksi ehdittiin pyörälenkki tehdä ennen sadetta.

Olet aivan oikeassa. Mun edellinen koirani oli Pietarin kaduilta löytynyt sekarotuinen kulkukoira. Sillä oli jo Suomessa loppuelämän koti, mutta omistaja ei "pitovaikeuksien vuoksi" voinutkaan pitää koiraa. Eläinsuojeluyhdistys etsi koiralle kiireellisesti tilapäistä hoitopaikkaa. Elettiin alkukesää 2013 ja mä tein jo silloin 100%:sti etätöitä. Sovittiin silloin mun pojan kanssa, että hän asuu kissojen kanssa yläkerrassa ja mä koiran kanssa alakerrassa sen muutaman kuukauden, mitä ehkä menee uuden kodin löytämiseen koiralle. Kun kävin hakemassa eläisuojeluhdistyksen työntekijältä koiran, se ei edes katsonut, kuka ihminen tällä kertaa sen hihnan päähän vaihtui. Koska mun oli tarkoitus pitää koira vain tilapäisesti, en sen enempää kysellyt sen taustasta enkä niistä "pitovaikeuksista". Mutta mietin, että millaisenkohan ongelmatapauksen mä olin ottanut itselleni.  Ajattelin kuitenkin pärjääväni sen kanssa muutaman kuukauden. 

Kun tulin koiran kanssa kotiin, kissat istuivat yläkertaan menevillä rappusilla. Kumpikin katsoi ensin koiraa, sitten ne katsoivat toisiaan ja sen jälkeen olivat välittömästi kavereita kaikki kolme. Ulkoillessa ei ollut koiran kanssa mitään ongelmia.  Se osasi vastaantulevien koirien kanssa toimia siten, että mitään rähinöitä ei syntynyt. Kai se oli sellaista oppinut Pietarin kaduilla tai viimeistään koiratarhalla Venäjällä. Mitään pahojaan se ei täällä kotona tehnyt. Mutta ei päästänyt mua näköpiiristään tai kun mä lähdin kauppaan tms, niin ei päästänyt mun poikaa näköpiiristään. Kun se oli ollut mulla 5 päivää, ilmoitin eläinsuojeluyhdistykseen, että tämä koira taisi jo löytää itselleen loppuelämän kodin. Ensimmäiseen vuoteen sitä ei jätetty kertaakaan kotiin ilman ihmistä. Vihdoin se oppi luottamaan siihen, että sitä ei enää hylätä. Mä kävin myös kesällä 2013 sellaisen koirien käyttäytymiskurssin, jonka ansiosta opin tunnistamaan koirani ilmeistä ja eleistä, mikä sen mielentila milloinkin on. Opin tunnistamaan myös vastaantulevista koirista ja huomasin, miten väärin moni koiranomistaja omaa koiraansa tulkitsee. Jotkut omistajat jopa sanoivat, etä tämä on ihan kiltti eikä tee mitään, mutta mä näin koiran ilmeistä ja eleistä, että jos mennään yhtään lähemmäksi, se koira hyökkää. Joten mä aina väistin oman koirani kanssa sellaiset koirat kauempaa. Noin muuten ajan mittaan mun koirallani oli paljonkin koirakavereita tässä lähiössä. Narttu- ja uroskavereita. Isoja ja pieniä. Se osasi leikkiä pienten koirien kanssa niin, ettei pieneen satu. Noh, osasihan se leikkiä kissojenkin kanssa, vaikka itse oli melkoinen möhkäle.

Kun koira oli ollut mulla vuoden, sain selvitettyä "pitovaikeudet" sen edellisessä kodissa. Kyseessä oli ollut eroahdistus eli omistajansa työpäivän aikana koira oli ollut tosi stressaantunut, rikkonut paikkoja ja ripuloinut sisälle. Meillä olisi voinut olla ihan sama tilanne, jos mulla ei olisi ollut etätyö. Pietarin aikaisesta koiran historiasta en tiedä, mutta loppuun asti se pelkäsi kuollakseen jäteautoja. Ei pakettiautoja, kuorma-autoja, busseja, paloautoja tms vaan ainoastaan jäteautoja. 

Uskalsin silloin aikoinaan ottaa riskin, koska kyse oli vain muutamasta kuukaudesta. Tämä ukrainalainen koira olisi tullut mulle loppuelämän kotiin ja se ei olisi ollut mulle vaihtoehto, etä mä asuisin Kyylän kanssa yläkerrassa ja koira yksin alakerrassa. 

Sateista sunnuntaita! Viestittelin eilen illalla ukrainalaisen eläinsuojan omistajan kanssa. Se koira todennäköisesti selviää, mutta sillä on todella voimakas saalistusvietti ja yrittää saalistaa kissojakin. Kyylän mielipide sitten oli, että ei meille. Ja tietysti se on myös mun mielipide. 

Vierailija kirjoitti:

Mua ei häiritse. Liika on toki liikaa. Jos olisin 20- vuotias, tällä elämänkokemuksella katselisin noin 10 vuotta itseäni vanhempia miehiä, jos vain kykenisin. Oon nimittäin ollut yleensä kiinnostunut noin omanikäisistä miehistä, nuorena etenkin. 

Ymmärrän miesten kiinnostuksen nuoriin naisiin biologian näkökulmasta. Itse olen 49-vuotias nainen, eronnut. Deittailun näkökulmasta pidän realistisena itselleni noin 60-vuotiaita, erittäin hyvin säilyneitä miehiä tai sitten puumatouhuja. Omanikäiset kiinnostaisi edelleen, mut hehän haaveilee nuoremmista.

Kun mä olin 40v, seurustelin 23v miehen kanssa. Eli kyllä se joskus toimii toisinkin päin. Mutta koska mä en halunnut enää enempää lapsia ja tiesin, että nuori kundi haluaa isäksi vierlä jonain päivänä, niin vuoden seurustelun jälkeen lopetin sen suhteen.  Ja siis kyllä mä oikeasti ymmärrän sen, ettei viiskymppistä miestä kiihota enää viiskymppinen nainen. Ei muakaan viiskymppisenä kiihottanut viiskymppiset miehet. Kavereina tottakai ihan jees, mutta saman peiton alle...yäk.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

En tiedä. Ehkä jotkut iäkkämmätkin naiset haluaisivat päästä omaishoitajiksi? Minä en halunnut päätyä edes omille vanhemmilleni, joten koskaan ei käynyt edes mielessä ottaa puolisoksi jotain isäni ikäistä miestä.  Oikeesti on ihan hyvä vaan, jos  miehet löytävät itselleen nuoremmista naisista omaishoitajan. Säästää nimittäin sen papparaisen lapsia ja lapsenlapsia todella monelta ikävältä asialta. 

Ei muuten säästä. Lapset ovat pulassa kun nuorelle leskelle jää elinikäinen asumisoikeus yhteiseen kotiin. Leski ehtii hyvin hankkia uuden miehenkin asumaan siihen perikunnan taloon. Siinähän lapset sitten makselevat talon/osakkeen kunnostuskuluja ainakin seuraavat 20 vuotta näkemättä itse pennin pyörylää. Leski kun maksaa vain asumisen juoksevat kulut.

Hyvä pointti. Aina toki voi kieltäytyä perinnöstä ja tuskin kellään persaukkisella papparaisella itseään parikymmentä vuotta nuorempaa vaimoa edes onkaan, eli yleensä ihan rahan takia ne "misut" isänsä ikäisistä ukoista kiinnostuu.  Jos mun isäni olisi vaihtanut äitini johonkin mun ikäiseen naiseen, niin se olisi ollut sillä samalla sekunnilla hasta la vista ja ikinä sen jälkeen isä ei olisi tavannut sen paremmin mua kuin mun lapsianikaan. 

En tiedä. Ehkä jotkut iäkkämmätkin naiset haluaisivat päästä omaishoitajiksi? Minä en halunnut päätyä edes omille vanhemmilleni, joten koskaan ei käynyt edes mielessä ottaa puolisoksi jotain isäni ikäistä miestä.  Oikeesti on ihan hyvä vaan, jos  miehet löytävät itselleen nuoremmista naisista omaishoitajan. Säästää nimittäin sen papparaisen lapsia ja lapsenlapsia todella monelta ikävältä asialta.