Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa  tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.

Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.

Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.

Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia.  Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.

Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.

Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa. 

Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen. 

Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva.  Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D 

Tuo punaviini-illallinen oli vittuilua. Onneksi mies pääsi pakoon, teillä olisi ollut hirveä suhde.

Onko yleistä sinulla kirjoittaa noin ilkeästi?

Asetapa itsesi tuon miehen asemaan. Hän on yrittänyt ohjata Lammasta ruuanlaitossa ja vihjannut, että äiti osasisi varmaan neuvoa. Niin sitten kun tulee kotiin, on lappu pöydällä, mutta ei ole selvitetty koskaan koko asiaa. Miehet eivät ole verbaalisesti niin taitavia kertomaan asioitaan, möläyttelevät ja sanovat suoraan. Ollaan eri planeetoilta naisten kanssa. Puhumalla suoraan kummankin puolen kantilta asiat selviävät. Tuo temppu oli törkeä. 

Mikään ei olisi estänyt sitä miestä tekemästä parempia ruokia. Ja olet oikeassa siinä, että se oli vittuilua. Eipä me sen jälkeen kauaa yhdessä enää oltukaan. Käskin sen pakata tavaransa ja häipyä. Pakkasi ja muutti takaisin vanhemmilleen. Katsoin jokin aika sitten Hautahausta, niin on nköjään kuollut jo vuosia sitten. Ei elänyt edes kuuskymppiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se aina pakko tavata siellä Ruikonperän perämetsässä, entä jos tapaatte jossain kaupungin kahvilassa vaikkapa vaihteeksi?

Et taida tajuta, miten vaikea on Ruikonperän perämetsään juurtuneen vanhan ihmisen lähteä minnekään "kaupungin kahvilaan". 

Vaikeaa se voi olla, mutta kun se on sitä molemmille osapuolille, niin ei pahoinvointia voi yksin toisen kontolle sälyttää.

Ja kuka tietää, ehkä hekin saavat ahaa-elämyksiä ja virkistyvät nähdessään välillä muutakin kuin sen perämetsän.

Tai sitten ärsyttää, että joutui näkemään muutakin kuin sen perämetsän.

Meidän suvussa oli vuosikymmeniä tapana juhlia niin pä'äsiäiset, vaput, jihannukset, itsenäisyyspäivt, joulut jne sekä kaikkien synttärit ja nimpparitkin yhdessä. Koska erilaisia kekkereitä oli vähintään keran kuukaudessa, niin ei ollut niin suurta tarvetta olla siinä välissäkin tekemisissä. Ellei sitten ollut jotain asiaa. Ensin pandemia sotki perinteet, kun kukaan suvusta ei halunnut viedä koronavirusta yli 90v vanhuksille. Sitten äidin muistisairaus jo pahenikin eikä yhnteiset kekkerit senkän vuoksi enää onnistuneet. 

Viime kuussa sain kerättyä kokoon kaikki isäni jälkeläiset ja mentiin viettämään isän nimipäiväjuhlia ravintolaan. Oliko isä iloinen? No ei ollut. Jos joku muu kuin minä olisin järjestänyt isän nimpparijuhlat, olisi saattanut vielä ehkä hymyilläkin. Isä ei edes katsonut mua. Puhumattakaan, että olisi sanonut niinkin yksinkertaisen sanan kuin "kiitos". Mä järjestin ja maksoin kaiken, mutta taaskaan ei kelvannut. Hyvä puoli noissa nimppareissa oli, että nuorempi sukupolvi oli ihan innoissaan ja halusi palauttaa takaisin meidän vanhat perinteet. Joten nyt on varattuna pöydät vappubrunssille. Siskoni kysyi isältä, haluaako hän osallistua (koska ravintolan valintaan sitten liittyisi tietenkin se, että sinne pitää päästä pyörätuolilla, jos isäkin tulee).  Isä oli kuitenkin vastannut siskoni kysymykseen ärisemällä, että "mmmmm mmmm ööörrr minähän en minnekään tule". Juu ei tarvitse tullakaan, meillä muilla on satavasmasti mukavampaa, kun vanha jäärä pysyy kotonaan. Pitää muistaa sanoa kaikille brunssille tuleville, että knnykät äänettömälle. Koska melko varmasti isä alkaa pommittaa soitoin ja viestein, kuinka kaukosäätimestä on paristo loppu, maitotölkki tippui lattialle, en pääse vessaan jne jne. Painakoon turvarannekkeen nappia tai soittakoon 112:een, jos on joku hätä. 

Läheskään kaikki vanhukset eivät ole mukavia. Osa niistä on taitavia manipuloimaan. Onnekas on se, jolla on loppuun asti ihanat vanhemmat. 

Mä ymmärrän ketjun aloittajaa, vaikka en missään Ruikonperällä tai Tuupovaarassa lapsuuttani asunutkaan. Mulla on kuitenkin paljon serkkuja, jotka asuivat. Ja moni kertonut, että pikkupaikkakunnalla asuminen 1950-1970 -luvuilla oli aika ahdasmielistä. Kukaan serkuistani, jotka muuttivat kaupunkeihin opiskelemaan ja töihin, eivät ole palanneet takaisin näihin "Ruikonperiin". Mulla on maaseudusta ja pienistä paikkakunnista vain hyviä kokemuksia, koska vietin sellaisessa vain kesäni. Kesäloman loputtua takaisin kotiin Helsinkiin. Mutta kyllä mä niiden kesälomienkin aikana havaitsin jonkin verran ahdasmielisyyttä. Ja nyt siis puhun 1960-luvusta. 

Mä vähän luulen, että meillä suomalaisilla on jossain määrin vaikeuksia puhua aikuisten lastemme kanssa syvällisesti asioista. Matti kokee tehneensä kaikkensa perheensä eteen, kun oli aamusta iltaan töissä. Pystyi maksamaan pojalleen Janille jääkiekkoharrastuksen. Jani taas olisi ehkä lapsena halunnut, että iskä olisi ollut kotona ja käyty vaikka iskän kanssa onkimassa ahvenia. Mutta iskällä ei ollut aikaa, koska iskän piti painaa pitkää päivää, jotta Janilla olisi mahdollisuus tulla vaikka NHL.tähdeksi. 

Mun lapset on jo keski-iässä ja ollaan joskus juteltu näistä asioista. Mulle oli aikoinaan tärkeää yrittää saada lapsilleni sellainen taloudellinen tilanne kuin heidän kavereillaankin oli. Vaikka mä olinkin yh ja jouduin paiskimaan enemmmän hommia kuin jos taloudessa olisi ollut kaksi palkansaajaa. Mun lapseni ovat kuitenkin kertoneet, että heille vähempikin olisi riittänyt. Vaikka piknikki takapihalla ja peli Afrikan tähteä yhdessä. Ovat kyllä senkin sanoneet, että kun mahdollistin heidän harrastuksensa, niistä harrastuksista tuli heille myös työura. Että ei se nyt ihan hukkaankaan mennyt. 

Mun äiti neljännesvuosisata sitten myönsi, että mä olen vahinkolapsi. Vuonna 1961 ei vielä ollut e-pillereitä. Olen olemassa sen vuoksi, että isäni ei himoissaan älynnyt kiskaista tarpeeksi ajoissa ulos. Mutta sen sijaan, että isä syyttäisi itseään omasta virheestään, isä on kaikki nämä kohta 65 vuotta syyttänyt mua tekemästään virheestä. Äiti sentään yritti olla hyvä äiti ei-toivotulle lapselleen, isä ei koskaan edes yrittänyt. Mutta isä mielellään käyttäisi mua ilmaisena piikanaan. Äidin vuoksi vielä jaksoin, mutta nyt kun äitiä ei enää ole, mulle on täysin yhdentekevää,  vaikka isä maksaisi lonkka murtuneena lattialla monta vuorokautta. Minä en ole mikään Rafaelin enkeli.

Vierailija kirjoitti:

Tää on mielenkiintoinen aihe, koskettaa monia meistä. Lapsina ja vanhuksina.  Tosin epäilen provoksi sillä miten 15v. muuttaa itsekseen kaupunkiin?

Jos on loppuvuodesta syntynyt ja peruskoulun jälkeinen oppilaitos ei ole kotipaikkakunnalla, niin hyvin voi olla 15 v muuttaessaan opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Alkuvuodesta syntynyt ehtii täyttää 16v,  loppuvuodesta syntynyt on vielä 15v. Täyttää toki hetken päästä 16v. 

Vierailija kirjoitti:

Miettikää jo omaa vanhuutta kun sekin on edessä. Miten haluatte että lapset suhtatuvat jos/kun " pää ei enää toimi" kuin nuorempana. Siitä mietinnästä voi saada jopa jotain siihen miten nyt omiin vanhempiinsa tulisi suhtautua ja heitä kohdella. Ei auta se, mutta kun minä..

Mä haluan, että aikanaan mun lapset laittaa mulle myllynkiven kaulaan ja kippaavat tohon läheiseen järveen. Siis sitten, jos muutun heille pelkäksi rasitteeksi ja toistan samoja juttuja päivästä toiseen. Varsinkin, jos olen huonotuulinen ja vain märisen kaikesta. Mun muistisairas äitini jaksoi vielä silloin, kun oli jo ihan suu auki sängyn pohjalla makaava viittä vaille vainaja, nauraa iloisesti, kun näytin sille kännykästäni hauskoja kissavideoita. Jos olisi alkianut märisermään, että mitä sinäkin tuilet tänne nolita kissavideoita näyttämään, niin takuulla en olisi enää mennyt. 

Mun lapset näki, millaista mulla oli äidin eli heidän mumminsa viimeiset vuodet. Ollaan puhuttu asiasta ja ymmärtävät hyvin, että MINÄ en halua heille samanlaista elämää - tai ei se nyt edes mitään elämää oikeasti ollutkaan - sitten, kun mä olen yhtä horisko.