Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysymyshän ei ole siitä ketä uskotaan ketä ei. Vaan edelleen siitä itsemääräämisoikeudesta. Itsestään voi määrätä ei siitä mitä muiden kuuluisi tehdä tai mikä sinusta olisi hänen kohdallaan tarpeellista.
Kysymys on nimenomaan siitä, ketä uskoa ja ketä ei. JOS siis jotain sattuu ja aletaan kyselemään, miksi vanhuksesta ei ole huolehdittu. Vanhushan saattaa myöhemmin itse väittää, että "kyllä minä olisin apua halunnut, mutta kun...". Itsemääräämisoikeus on ihan hyvä asia ja vanhuksella on oikeus maata vaikka viikon lörssönit housuissaan, jos haluaa. Mutta se merkintä on tärkeä niin omaisille kuin viranomaisillekin, että jotain on sentään yritetty, mutta vanhus itse kieltäytynyt.
Eu sillä merkinnällä ole mitään merkitystä enää viikon tai kahden päästä. Tilanne on voinut muuttua moneen kertaan.
Siitä että kotiapua ei ole järjestetty ei kyllä syytettä heitteillejätöstä oli siitä merkintä tai ei.
Heitteille jättö voi tulla kyseeseen jos henkilö selvästi on sairaalahoidon tarpeessa, eikä häntä sairaalahoitoon toimiteta tai soiteta sinne hätäkeskukseen. Sitä tilannetta ei kyllä tässä kohtaa on vaikea aloittajan tilanteessa olevan.
Nyt erehdyt. Läheskään kaikki kotona pärjäämättömät eivät tarvitse sairaalahoitoa. Varsin usein kyse on siitä, että eivät pärjää enää tavallisissa arkisissa toiminnoissaan. Kuten vessassa tai pesulla käynnistä, ruuanlaitosta, kaupassa käynnistä, siivouksesta jne. Ei nuo ongelmat edellytä lääketieteellistä hoitoa sairaalassa. Suomessa kyllä on iso ongelma siinä, että muutakaan akuuttipaikkaa ei tällaisille vanhuksille ole kuin sairaalan päivystys. Ja sitten ne päivystykset ruuhkautuvat, kun mummoja ja pappoja ei saada sieltä siirrettyä minnekään muuallekaan. Mitään sairaanhoitoa ( = tutkimuksia, hoitotoimenpiteitä, uusia lääkityksiä tms) he eivät tarvitse. Joo, vointi voi muuttua nopeastikin, mutta oikeasti on aika tärkeää, että ilmoitus vanhuksen kotona pärjäämättömyydestä menee viranomaisille tietoon ajoissa eikä vasta sitten, kun naapurit ilmoittaa seinän takaa tulevasta kalmon hajusta. Näin kärjistetysti sanottuna.
Isäni halusi, että äiti saa olla loppuun asti kotona. Oli sen joskus aikoinaan äidille luvannutkin. Myös minä ja siskoni toivottiin, että äiti saa olla loppuun asti kotona. Koska isä kieltäytyi kuitenkin kaikesta ulkopuolisesta avusta eikä itsekään pystynyt äidistä huolehtimaan, alkoi koti-päivystys-koti-päivystys -rumba. Lopulta Peijaksessa lääkäri ilmoitti isälle, että äitiä ei enää kotiuteta, jos isä ei edelleenkään suostu ulkopuoliseen apuun. Sitten suostui. Tuokin rumba olisi jäänyt pois, jos isä olisi jo aiemmin suostunut ulkopuoliseen apuun. Ei äitikään mitään sairaalahoitoa tarvinnut, mutta kun isän piti olla känkkäränkkä. Nyt äitini katselee jo pilvenreunalta ja mun siskoni saa taistella känkkäränkän kanssa.
En ole vittänyt että aina se joka ei pärjää kotona tarvitsisi sairaalahoitoa. Ihan turhaan jankkaat siitä. Kotoma pärjäämättömyus ilman että on sairaalahoidon tarvetta ei ole kyllä myöskään peruste heitteille jätölle kuten jossain aikaisemmassa kommentissasi väitit.
Huoli-ilmoitusta ei pidä tehdä jos pelkää että kyse olisi heitteillejätöstä. Silloin soitetaan häkeen.
Huoli-ilmoituksen voi tehdä mutta pitää myös ymmärtää että se välttättä ei johda mihinkään eikä sen avulla vastuuta siirretä kenellekään.
Ehkä teidän hyvinvointialueella näin, mutta ainakin täällä Vantaa-Kerava -hyvinvointialueella ovat olleet varsin tyytyväisiä, että olen ottanut sinne yhteyttä ajoissa enkä vasta sitten, kun nk paska on jo osunut tuulettimeen.
Huoli-ilmoitus tehdään silloin, kun ollaan huoiissaan jonkun ihmisen pärjäämisestä. Ja lähes poikkeuksetta huoli-ilmoitus ei liity terveydenhuoltoon yhtään mitenkään vaan on sosiaalihuollon asia. Alaikäisten kohdalla tehdään lastensuojeluilmoitus eikä niitä lapsiakaan minnekään sairaalan päivystykseen kärrätä. Ellei ole jokin lääketieteellinen syy (esim suicidaalisuus) kärrätä.
Tässä olisi kyllä oikeasti ihan laajemmankin yhteiskunnnalisen keskustelun paikka. Tarkoitan ihan poliittisella ja päättäjätasolla. 112 pitäisi olla niitä varten, joilla on oikeasti hengestä kyse. Ja joku 666 -numero niitä varten, joilla mitään hengenhätää ei ole, mutta pissat kirvelee vaipassa. Ei ole järkevää kuormittaa sasiraaloita asiakkailla, jotka tarvitsevat soaiaalipuolen palveluita. Pitäisi kehitellä jonkinlainen sosiaalipäivystys, johon voitaisiin ottaa tilapäisesti kotona pärjäämättömiä vanhuksia. Nämä vastuukysymyksetkin olisi hyvä miettiä ihan uusiksi. Kenellä on vastuu ja kenellä ei? Vai onko kenelläkään?
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysymyshän ei ole siitä ketä uskotaan ketä ei. Vaan edelleen siitä itsemääräämisoikeudesta. Itsestään voi määrätä ei siitä mitä muiden kuuluisi tehdä tai mikä sinusta olisi hänen kohdallaan tarpeellista.
Kysymys on nimenomaan siitä, ketä uskoa ja ketä ei. JOS siis jotain sattuu ja aletaan kyselemään, miksi vanhuksesta ei ole huolehdittu. Vanhushan saattaa myöhemmin itse väittää, että "kyllä minä olisin apua halunnut, mutta kun...". Itsemääräämisoikeus on ihan hyvä asia ja vanhuksella on oikeus maata vaikka viikon lörssönit housuissaan, jos haluaa. Mutta se merkintä on tärkeä niin omaisille kuin viranomaisillekin, että jotain on sentään yritetty, mutta vanhus itse kieltäytynyt.
Eu sillä merkinnällä ole mitään merkitystä enää viikon tai kahden päästä. Tilanne on voinut muuttua moneen kertaan.
Siitä että kotiapua ei ole järjestetty ei kyllä syytettä heitteillejätöstä oli siitä merkintä tai ei.
Heitteille jättö voi tulla kyseeseen jos henkilö selvästi on sairaalahoidon tarpeessa, eikä häntä sairaalahoitoon toimiteta tai soiteta sinne hätäkeskukseen. Sitä tilannetta ei kyllä tässä kohtaa on vaikea aloittajan tilanteessa olevan.
Nyt erehdyt. Läheskään kaikki kotona pärjäämättömät eivät tarvitse sairaalahoitoa. Varsin usein kyse on siitä, että eivät pärjää enää tavallisissa arkisissa toiminnoissaan. Kuten vessassa tai pesulla käynnistä, ruuanlaitosta, kaupassa käynnistä, siivouksesta jne. Ei nuo ongelmat edellytä lääketieteellistä hoitoa sairaalassa. Suomessa kyllä on iso ongelma siinä, että muutakaan akuuttipaikkaa ei tällaisille vanhuksille ole kuin sairaalan päivystys. Ja sitten ne päivystykset ruuhkautuvat, kun mummoja ja pappoja ei saada sieltä siirrettyä minnekään muuallekaan. Mitään sairaanhoitoa ( = tutkimuksia, hoitotoimenpiteitä, uusia lääkityksiä tms) he eivät tarvitse. Joo, vointi voi muuttua nopeastikin, mutta oikeasti on aika tärkeää, että ilmoitus vanhuksen kotona pärjäämättömyydestä menee viranomaisille tietoon ajoissa eikä vasta sitten, kun naapurit ilmoittaa seinän takaa tulevasta kalmon hajusta. Näin kärjistetysti sanottuna.
Isäni halusi, että äiti saa olla loppuun asti kotona. Oli sen joskus aikoinaan äidille luvannutkin. Myös minä ja siskoni toivottiin, että äiti saa olla loppuun asti kotona. Koska isä kieltäytyi kuitenkin kaikesta ulkopuolisesta avusta eikä itsekään pystynyt äidistä huolehtimaan, alkoi koti-päivystys-koti-päivystys -rumba. Lopulta Peijaksessa lääkäri ilmoitti isälle, että äitiä ei enää kotiuteta, jos isä ei edelleenkään suostu ulkopuoliseen apuun. Sitten suostui. Tuokin rumba olisi jäänyt pois, jos isä olisi jo aiemmin suostunut ulkopuoliseen apuun. Ei äitikään mitään sairaalahoitoa tarvinnut, mutta kun isän piti olla känkkäränkkä. Nyt äitini katselee jo pilvenreunalta ja mun siskoni saa taistella känkkäränkän kanssa.
No jos ihminen ei yhtäkkiä pääse esimerkiksi vessaan (käyttämäsi esimerkki), niin kyllä syy pitäisi ensin selvittää, vaikka olis 100v. Toi ajatus, että ei sairalaa tarvita, on vaan vanha, on kyllä aika yleinen. Jos kotihoidon asiakkaan voinnissa tapahtuu muutosta, niin usein vaan lisätään apua, esim. aletaan auttaa sinne vessaan. Mut mitä siellä on taustalla? Joku sairaus, lääkkeen vaikutus, ravinto, kivut? Edes pissanäytettä ei aina oteta. Nämä sun tyyliset, jotka jo aloittaa toiselle vastaamisen "Nyt erehdyt." tyypit on pahimpia. Kun MINÄ vain tiedän ja olen oikeassa.
Tottakai syy on hyvä selvittää, mutta sairaalan päivystys ei nyt välttämättä ole se oikea paikka, mihin housuihinsa pissannut vanhus pitää ensimmäisenä toimittaa. Ihan hyvin riittää, että varaa ajan lääkäriin. Kotihoitokin voi sen pissanäytteen ottaa, mutta jos vanhus ei edes huoli mitään kotihoitoa, niin omaisenko pitäisi se pissanäyte käydä ottamassa? Vai naapurin? Tässä koko ketjussahan puhutaan siitä, että vanhus EI HALUA ulkopuolista apua. Ei edes kotihoitoa.
Mun isäni kohdalla liikkumisen vaikeuksien syy selvisi jo vuosia sitten. Etenevä nivelrikko. Jos mä nyt kärräisin isän kottikärryillä Peijaksen päivystykseen, niin ei ne siellä sille nivelrikolle mitään tekisi. Miettisivät vaan, voiko isän vielä kotiuttaa vai pitääkö löytää joku muu loppusijoituspaikka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
76-vuotias ei ole vielä kovin vanha ja voi hyvin pärjätä omakotitalossa yksin vielä 10 vuotta. Ymmärrän, ettei halua muuttaa jos kaikki tuttavatkin samalla paikkakunnalla. Alkaisin pikkuhiljaa esittelemään helpompi vaihtoehtoja elämään, esim. valmisruoka kerran tai kaksi viikossa ruoanlaiton sijaan, ostettu apu ikkunanpesuun tms. Näkisi, ettei se niin vaarallista ole jos ei kaikkea tee itse.
Tämä! Ei ap:n äiti vielä missään hoivakoti-iässä ole. Eikä ollenkaan kaikille tule muistisairautta, vaikka sitä täällä aina tarjotaan. Oma äitini oli samanlainen jäärä, tosin osti kyllä siivousapua.
Olisin äidin kanssa yhteyksissä voimieni mukaan. Auttaisin joissain asioissa (asioiden järjestely/selvittely, laskut, jos tarvitsee niissä apua, ym.), mutta en auta asioissa, jotka ovat oma valinta (omakotitalon työt) tai joihin on helposti apua saatavissa/ostettavissa. Enkä hyppäisi minkään kaukosäätimen pariston takia, voisin kyllä puhelimessa neuvoa vaihtoa.
Pidä ap omat rajasi. Älä turhaan jankkaa äitisi kanssa, hän on valintansa tehnyt. Jos valittaa asioista, toteat kylmän rauhallisesti, että niihin on kyllä apua paikkakunnalta saatavissa.
Juuri näin. En minäkään usko, että aloittajan äiti olisi vielä mitään hoivakotipaikkaa saamassa, mutta jos tarvitsee erilaisia palveluita, sitten hankkii niitä. Jos paikkakunnalta ei palveluita löydy, muuttaa sellaiseen paikkaan, mistä löytyy.
Tähän kyllä sanoisin sellaisenkin asian, että joskus vanhus heittäytyy omaisilleen avuttomaksi, mutta muille ihmisille taas ei. Syynä ei ole se, että tarvitsisi just silloin ja just sitä apua, vaan haluaa vain omaistensa seuraa. Havahduin itse tähän silloin, kun äitini muistisairaus paheni niin, että äidistä ei ollut enää isälle juttuseuraa. Isä saattoi laittaa tekstarin, että tarvitsee mun apua, ja mä vastasin, että olen just eäpalaverissa ja tulen käymään lounastauolla. Kun menin vanhemmilleni, siellä oli kahvit keitetty ja pöytä katettu koreaksi. Alussa jäinkin isän kanssa kahville kunnnes huomasin kuvion. Isä olisi ihan itsekin saanut vaihdettua kaukosäätimeen pariston tai kukkaruukun siirtäminen parvekkeelle voinut odottaa parikin viikkoa. Lakkasin jäämästä kahville ja hoidin vaan paristonvaihdon tai kukkaruukun siirtämisen ja menin takaisin kotiin jatkamaan etätyöpäivää. Tämän tapaiset isän yhteydenotot sitten loppuuivatkin. Vanhus siis saattaa käyttää avuntarvettaan tekosyynä saadakseen läheisistään seuraa. Siivousfirman työntekijä ei ole sama asia kuin oma tytär tai poika. Vanhusten - kuten muidenkin - yksinäisyys on kipeä asia. Varsinkin, jos elää niin vanhaksi, että on siinä sisarus- ja serkussarjassa viimeinen elossa. Kenties kaikki ystävätkin jo joko haudassa tai hoivakodeissa.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysymyshän ei ole siitä ketä uskotaan ketä ei. Vaan edelleen siitä itsemääräämisoikeudesta. Itsestään voi määrätä ei siitä mitä muiden kuuluisi tehdä tai mikä sinusta olisi hänen kohdallaan tarpeellista.
Kysymys on nimenomaan siitä, ketä uskoa ja ketä ei. JOS siis jotain sattuu ja aletaan kyselemään, miksi vanhuksesta ei ole huolehdittu. Vanhushan saattaa myöhemmin itse väittää, että "kyllä minä olisin apua halunnut, mutta kun...". Itsemääräämisoikeus on ihan hyvä asia ja vanhuksella on oikeus maata vaikka viikon lörssönit housuissaan, jos haluaa. Mutta se merkintä on tärkeä niin omaisille kuin viranomaisillekin, että jotain on sentään yritetty, mutta vanhus itse kieltäytynyt.
Eu sillä merkinnällä ole mitään merkitystä enää viikon tai kahden päästä. Tilanne on voinut muuttua moneen kertaan.
Siitä että kotiapua ei ole järjestetty ei kyllä syytettä heitteillejätöstä oli siitä merkintä tai ei.
Heitteille jättö voi tulla kyseeseen jos henkilö selvästi on sairaalahoidon tarpeessa, eikä häntä sairaalahoitoon toimiteta tai soiteta sinne hätäkeskukseen. Sitä tilannetta ei kyllä tässä kohtaa on vaikea aloittajan tilanteessa olevan.
Nyt erehdyt. Läheskään kaikki kotona pärjäämättömät eivät tarvitse sairaalahoitoa. Varsin usein kyse on siitä, että eivät pärjää enää tavallisissa arkisissa toiminnoissaan. Kuten vessassa tai pesulla käynnistä, ruuanlaitosta, kaupassa käynnistä, siivouksesta jne. Ei nuo ongelmat edellytä lääketieteellistä hoitoa sairaalassa. Suomessa kyllä on iso ongelma siinä, että muutakaan akuuttipaikkaa ei tällaisille vanhuksille ole kuin sairaalan päivystys. Ja sitten ne päivystykset ruuhkautuvat, kun mummoja ja pappoja ei saada sieltä siirrettyä minnekään muuallekaan. Mitään sairaanhoitoa ( = tutkimuksia, hoitotoimenpiteitä, uusia lääkityksiä tms) he eivät tarvitse. Joo, vointi voi muuttua nopeastikin, mutta oikeasti on aika tärkeää, että ilmoitus vanhuksen kotona pärjäämättömyydestä menee viranomaisille tietoon ajoissa eikä vasta sitten, kun naapurit ilmoittaa seinän takaa tulevasta kalmon hajusta. Näin kärjistetysti sanottuna.
Isäni halusi, että äiti saa olla loppuun asti kotona. Oli sen joskus aikoinaan äidille luvannutkin. Myös minä ja siskoni toivottiin, että äiti saa olla loppuun asti kotona. Koska isä kieltäytyi kuitenkin kaikesta ulkopuolisesta avusta eikä itsekään pystynyt äidistä huolehtimaan, alkoi koti-päivystys-koti-päivystys -rumba. Lopulta Peijaksessa lääkäri ilmoitti isälle, että äitiä ei enää kotiuteta, jos isä ei edelleenkään suostu ulkopuoliseen apuun. Sitten suostui. Tuokin rumba olisi jäänyt pois, jos isä olisi jo aiemmin suostunut ulkopuoliseen apuun. Ei äitikään mitään sairaalahoitoa tarvinnut, mutta kun isän piti olla känkkäränkkä. Nyt äitini katselee jo pilvenreunalta ja mun siskoni saa taistella känkkäränkän kanssa.
Vaikka pyysitkin, että aihe on loppuunkäsitelty, mä jatkan silti. Kun aikoinaan tapasin exän - siis näiden avoliittokokeiluideni jälkeen - , meille oli alusta lähtien selvää, että emme olleet toisillemme Ne Oikeat. Molemmilla menneisyydessä se elämän Suuri Rakkaus, jota ei koskaan saanut. Oltiin lohtuina toisillemme. Hankittiin lapsiakin, koska ei edes oletettu, että toisen kerran elämässään voisi niin palavasti rakastua. Eikä koskaan asuttu saman katon alla. Erottiin jo 30 vuotta sitten. Ihan hyvissä väleissä. Ollaan oltu ystäviä kaikki nämä vuosikymmenet. Kuinka moni mies pyytää 30 vuotta sitten eronnutta exäänsä äitinsä kuolinvuoteen viereen istumaan? Mun exä pyysi ja tottakai menin. Nyt, kun hänen oma terveytensa pahasti reistailee, soittaa mieluummin mulle kuin tyttärelleen tai pojalleen. Ja ymmärrän hyvin miksi. Ei lapsilleen voi kaikkea kertoa, vaikka lapset olisivatkin jo keski-ikäisiä. Kuudenkympin ja kuoleman välillä oleva Lammas ymmärtää paremmin :)
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/