Reipas ja tunnollinen lammas

Mukavaa torstaita kaikille! Tuli mieleen muistisairaista...mun äitini alkoi olla jo aika viimeisillään, kun ei enää päässyt sängystäkään ylös eli oli jo ihan vuodepotilas. Menin kerran käymään siellä ja isäni oli alakerrassa puhelimessa. Kysyin isältä, onko äiti hereillä ja yläkerrasta kuului äidin ääni: "Ei ku mä oon kuallu".  Jaksoi siis vielä vähän vitsailla. Viimeisiä asioita, mistä äiti jaksoi ilahtua oli hauskat kissavideot, joita näytin äidilleni kännykästäni. Kaksi viikkoa ennen äidin kuolemaa liotin pienen murusen tippaleipää teelusikalliseen simaa ja  annoin äidille. Vielä oli makuaisti tallella ja äidin hymy ylettyi melkein korviin asti. Mutta sitten äiti ei enää pystynyt syömään eikä juomaan yhtään mitään. Niin vahva oli kuitenkin sydän, että kaksi viikkoa pysyi hengissä. Yleensä kun nestehukkaan kuolee huomattavasti lyhyemmässä ajassa. Noh, äiti oli just ennen sitä vappua ollut päivystyksessä suonensisäisessä nesteytyksessä, joten ehkä sen ansiosta jaksoi.

Koira-asiat on nyt tauolla. Olisin ottanut sen yhden tietyn koiran sieltä Ukrainasta, mutta koska mulla on Kyylä, niin en voi. En aktiivisesti etsi uutta koiraa vaan jos sopiva osuu kohdalle, niin sitten. Onneksi mulla on mahdollisuus lainatakin koiria ja nuorempi sukupolvi on ihan vaan iloinen, jos pääsevät vaikka laivaristeilylle, festareille tms ja koiralle on aina luotettava hoitopaikka. Tai ihan vaan rankan työviikon jälkeen haluavat nukkua lauantaina puolille päivin. 

Eilen törmäsin kauppakeskuksessa nuoreen mieheen, jolla loikoili upea ragdoll kissa olkapäällä. Ei siis mitään valjaita tai muuta sillä kissalla. Näytti ihan siltä kuin palvelija kantaisi kuninkaallista kultatuolissa. Se nuorimies huomasi mun ihastukseni kissaansa ja kehotti mua silittämään kissaa. Voi miten pehmeä turkki!!!  Juteltiin siinä hetken aikaa ja sanoin, että onneksi mulla on mun sisko mukana, koska muuten kolkkaisin sut ja varastaisin kissasi. Mies nauroi ääneen ja sanoi, että on tottunut siihen, miten hänen kissansa hurmaa vastaantulijat. 

Ennenkuin mulla oli vielä lapsiakaan, päätin ottaa Hesystä itselleni kissan. Hesystä kysyivät, minkä väristä kissaa olin ajatellut. Olin ihan ihmeissäni, että mitä tekemistä kissan värillä on yhtään minkään kanssa. Kuulemma jotkut valitsevat kissan sen mukaisesti, miten se sopii väritykseltään sisustukseen.  Mulle ihan outo peruste. Noh, Stadissa oli sitten yksi nuori kundi, joka tarjosi tilapäistä hoitopaikkaa Hesyn kissoille. Menin hänen luonaan käymään ja niitä kissoja oli siellä yli 10. Mietin, miten ihmeessä mä voin valita näistä vain yhden.  Olisin ottanut ne kaikki, mutta eihän mulla opiskelijana ollut varaa kuin yhteen. Juttelin sen tyypin kanssa jonkin aikaa ja pöydän alta hitaasti ja varovaisesti ilmestyi pikimusta kissanpentu. Se mies sanoi, että tuo on tosi arka, Vallilasta löytynyt verille kivitettynä eikä oikein pidä ihmisistä. Se kissanpentu kuitenkin kiipesi mun farkunlahjettani pitkin syliini ja totesin, että kissa taisikin tehdä päätöksen mun puolestani. Jasukin ehti viettää 18-vuotissynttärinsä mun luonani ennenkuin sen oli aika lähteä Sateenkaarisillalle. Voi kuulostaa hörhöilyltä, mutta ottaakseni lemmikin mä tarvitsen eräänlaisen "yhteyden".  Joskus se "yhteys" syntyy valokuvasta (kuten edellisen koirani kohdalla) ja joskus taas sen eläimen kohtaamisesta. 

Vierailija kirjoitti:

Ai sä olet vanha papparainen. 45 vuotta töissä.

Jonain päivänä sinäkin olet vanha. Ellet sitten käy ostamassa köyttä sitä ennen.

Pitkis: Oletko siis lähdössä sieltä jonnekin? Mulla on laitettu molempiin polviini jo tekonivelet. Eka laitettiin heinäkuussa 2018 ja toka helmikuussa 2019. Jos mulla olisi kolmaskin jalka, niin ehdottomasti siihen tekonivel syksyllä. Kun ei ole enää helteitä, mutta ei myöskään vielä liukasta.  En tiedä, mistä asioista äitisi tulevan leikkauksen vuoksi olet huolissasi eikä sun tarvitse mulle kertoakaan. Kun mulla leikattiin noi polvet, niin en mä muuta tarvinnut kuin ruokaa, vessapaperia, kipulääkkeet, vähän haavanhoitotarvikkeita ja jonkun ulkoiluttamaan mun koirani. Ja sisua. Ekat  2 viikkkoa oli rehellisesti sanotuna ihan kamalia.  Sairaalasta sai jumppaohjeet, jotka oli ihan hyvät, mutta eivät niin hyvät kuin ohjeet, jotka sain ennen leikkaukseen menoa seinänaapuriltani. Naapuriltani, joka työkseen tekee Ortonissa tekonivelleikkauksia. 

Tiedän, että omakotitalossa on enemmän hommia eli pitää hoitaa talon lämmityskin, mutta nimenomaan syksyllä sen ei kaiketi pitäisi olla yhtä iso homma kuin talvella. Tai ainakin luulisin näin... en ole koskaan asunut omakotitalossa. Mutta ruokaakin voi kokkailla ennen leikkaukseen menoa pakastimeen valmiita annoksia. 

Itsekin aikoinaan epäröin ekaan leikkaukseen menemistä. Tokan kohdalla en sekuntiakaan epäröinyt. Jos mulla olisi kolmaskin jalka ja se tarvitsisi polveen tekonivelen, niin vaikka tällä sekunnilla menisin leikkaukseen. Toipuminen ja kuntoutuminen ei ole aina helppoa eikä nopeaa, mutta nyt - 8 vuotta ekan leikkaukseni jälkeen - mä pystyn jopa menemään polvilleni lattialle. Tanssimaan pystyin jo 6 kuukautta tokan polvileikkaukseni jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata aliarvioida ja holhota muita. Jokainen tuntee itse tilanteensa ja päättää asioistaan itse.

Holhoat itse nyt :)

Mä tulkitsin tuon aiemman kommentin ihan hyvää tarkoittavana kommenttina.  Jokaisella meistä on vain rajallinen määrä voimavaroja ja jos sallimme sen, että joku tai jotkut saavat käyttää kaikki voimavaramme, sitten jäljelle ei jää enää yhtään mitään. Ei edes siihen, että jaksaisimme itse iltaan asti. Minäkin äitini kohdalla aina vaan jaksoin ja jaksoin. Lopetin silloin reumalääkityksenikin, kun en olisi voinut edes niissä kontrollilabroissa käydä. Piti päivystää 24/7. Olla valmis juoksemaan perään, jos äiti taas kerran lähti hortoilemaan jonnekin. Olipa kesken työpalaverin tai kolmen aikaan yöllä. Mulla repesi korkeiden verenpaineiden takia munuaisvaltimo joulukuussa 2012. Aiheuttaen massiivisen sisäisen verenvuodon. Mua hoitaneiden lääkäreidenkin mielestä on ihme, että selvisin siitä hengissä. Kun alkuvuodesta 2024 mun paineet alkoi taas olla luokkaa 230/170, varasin silläkin uhalla, että äiti lähtee taas karkuteille, ajan lääkärille. Se lääkäri sai taottua mun paksuun kallooni järkeä. Sanoi, että toista kertaa sulla ei käy niin poskettoman hyvä tuuri kuin kävi edellisellä kerralla. Muistan, kun sen lääkärikäynnin jälkeen puhuin isäni kanssa puhelimessa. Isän mielestä kun mun olisi pitänyt edelleenkin vaan aina jaksaa. Kysyin isältä, kumman se haluaa haudata ensin: vaimonsa, jonka kanssa on ollut naimisissakin jo yli 70 vuotta, vai nuoremman tyttärensä. Löi mulle luurin korvaan. Harvinaisen selvä vastaus. 

Moni varmaan pitää mua ihan kamalana ihmisenä, kun en hyysääkäään isää nyt, kun siskoni nauttii elämästään mökillä. Mutta jos alkaisin hyysäämään, niin mun lapseni joutuisivat hautaamaan ensin mut ja vasta sitten lähes 100-vuotiaan ukkinsa. Jotkut ihmiset - vaikka rakkaita ja ihania ovatkin - saattavat ihan tiedostamattaankiin olla varsinaisia iilimatoja. Eivät tarkoita mitään pahaa, mutta "niin niin mutta kyllä sun nyt täytyy...."

Lentokoneidenkin turvaohjeissa sanotaan, että ensin happinaamari omalle naamalle ja sitten vasta vieressä istuvan naamalle. 

Mä olen koko ikäni ollut puoluepolittisesti sitoutumaton. En ole ollut oikealla, vasemmalla enkä keskelläkään. Mutta jos on pitänyt valita, niin enemmän mä aiemmin olin vasemmalle kallellani. Vaikka hyväosainen olinkin. Nykyisin tuntuu, että yllättävän moni olisi valmis tulemaan tuhjentämään mun jääkaappini, viemään kaikki mun lääkkeeni, ihan jokaisen vähänkään arvokkaamman jutun kuten vaikka rippiristini jne. Jotkut ehkä veisivät mennessään ton mun 19v kissanikin. Kiduttaisivat sen hengiltä ihan vaan siitä ilosta, että hähhä..näytinpäs tolle mummolle, joka ens kuussa alkaa saada jopa 2000 € nettona eläkettä kouraan. 

Musta on aina ollut surullista, miten kahtia jaettu tämä maa nykyisin  on. Se yksikin mikä lie hönö kaikissa ketjuissa aina vaahtoaa siitä, miten saa vain 595 €/ kk ja hänen mielestään kenenkään ei pitäisi saada yhtään sen enempää'. Ei edes niiden, jotka on tehneet 45 vuotta töitä. Hönö tuntuu rakastavan pelotella ihmisiä tulevalla ja mun mielestä on oikeastaan ihan hyväkin, että pelottelee. Koska jokaisen meistä pitää ihan itse varautua siihen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Hönö on jo monta kertaa kirjoittanut, että ei aio auttaa koskaan edes omia vanhempiaan saati sitten ketään muutakaan. 

Mun mielestä ihan jokaisen 50 v täyttäneen pitäisi viimeistään nyt alkaa suunnittelemaan omaa vanhuuttaan.