Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Ja joo, nyt ei ollutkaan mukavaa hymistelyä vaan vähän deepimpää juttua. Mulla on kahvisuodatuspussit loppu, joten pitänee varmaan lähteä käymään kohta lähikaupassa.
Vierailija kirjoitti:
Jos saisin päättää vanhuudessa, että makaanko sängyssä kovissa kivuissa, mutta järjissäni pari vuotta tai jopa vuosikymmenen vai olenko kivuton, mutta muuten dementikko, vaikka 10 vuotta niin valitsisin jälkimmäisen. Tämä siitäkin huolimatta, vaikka kuinka vaikeita päätöksiä.
Silti jos muistan esim läheiseni joka säilyi ihan hyvissä voinneissa, mutta kuitenkin muistamattomana vuosia niin hän oli kuitenkin paremmassa kunnossa ja kivuton jos vertaa vuodepotilaaseen, joka esim jotain syöpää tms sairastaa. Tietysti yleistän tässä ja en tarkoita ikävästi kirjoittaa. Samoin moni muistisairaskin joutuu lopulta vuodepotilaaksi. Tiedän sen. Näin tosi vaikeaa kirjoittaa tästä, mutta ehkä joku ymmärtää mitä yritän kertoa.
Älkää suuttuko tästä ja en tarkoita loukata ketään ja vähätellä. Läheistäni mietin tässä joka sairasti dementiaa noin 4 vuotta ja säilyi monin tavoin omana itsenään. Sitten keuhkokuume iski jo ennen kuin kuntonsa muuten huononi. Jäi vuodepotilaana olo lähes välistä. Samoin tässä kaikesta on helppoa kirjoittaa ja itsellä vaan ajatuksena se, että jos pitää valita jostakin pahasta toinen vaihtoehto.
Se paras on isovanhempieni tie eli nukkuessaan kuolivat. Pappa tosin joutui sydämensä kautta kärsimään ajoittain noin vuoden ajan esim hengenahdistusta ja muistan sen hädän mikä hänellä oli. Sekin jo raskasta. Mummuni kuoli ns saappaat jalassa, mutta nukkuessaan siis. Ei mitään sellaista sairastelujaksoa ollut. Sairauksia kyllä, mutta olleet jo elämässä mukana pidempään ja jäi sairaalakierre pois. Jos äitiäni mietin niin hän ei taas "ottaisi" muistisairautta itselleen vaan kärsisi mieluummin, vaikka kipuja jos vaan järki säilyisi. Itse taas on haluaisi kivuissa olla ja järjissäni olla odottaen kuolemaa vanhuudessa.
Mun toinen isoisäni kuoli jo ennenkuin mä olin edes syntynyt. 50- vuotiaana. Nk saappaat jalassa. Meni aamulla polkupyörällä nahkatehtaalle töihin, sai sydäninfarktin matkalla ja se oli siinä. Kaksi muutakin isovanhempaani kuoli vähän samalla tavalla. Eivät tosin olleet enää työelämässä, koska siihen maailmanaikaan eläkkeelle pääsi aikaisemmin. Mutta kotipihaansa kuolivat. Molemmat reilusti alle 70-vuotiata. Isäni äiti eli 84-vuotiaaksi. Oli melkoinen teräsmummo, mutta lopulta sanoi, että kun kaikki elossa olevat kaveritkin on jo vanhainkodissa, niin hänkin haluaa sinne. 1980-luvulla vanhainkodit olivatkin vielä ihan hyviä paikkoja. Vuoden ehti asua siellä ja sitten sai keuhkokuumeen, johon kuoli.
Mä täytän syksyllä 65 v enkä edes haaveile "ikuisesta elämästä". Jos nyt eläisin edes 70-vuotiaaksi ja täällä kotona, niin se riittää mulle. Olen jo kerran elämässäni kätellyt Kuolemaa enkä pelkää. Ole pyrkinyt aina elämään niin, että mitään kaduttavaa ei jää. Olemaan hyvä ja auttavainen muille. Välittämään niistäkin, joista kukaan muu ei enää välitä. Ilmestyskirjassakin (siis Uudessa Testamentissa) sanotaan, että aikanaan Elämänkirjat avataan ja jokainen tullaan tuomitsemaan tekojensa mukaan. En ole kristitty, mutta ajattelenpa asiaa minkä maailmanuskonnon kannalta tahansa, niin tuskin tulen olemaan se, joka ensimmäisenä heitetään tuliseen järveen.
Sulla oli hyviä mietintöjä tuossa, että kivuton ja päästään sekaisin vai kivulias ja järjissään. Mä ehkä valitsisin jälkimmäisen, jos se kivulias vaihe ei olisi kovin pitkä. Ja siksi mulla onkin se tarkkaan harkiten laadittu hoitotestamentti. On väärin kuvitella, että muistisairaana aina olisi vaan joku hyväntuulinen höppänä. Mun äidilläni oli pitkään todella pahoja pelkotiloja. Ei sillä fyysisiä kipuja ollut, mutta henkisiä kipuja sitäkin enemmän. Ei ymmärtänyt, miksi joku KÄÄKkä estää sitä lähtemästä kotiin tai miksi joku outo ja tuntematon nainen (eli minä) väkisin yrittää pitää häntä vankina vieraassa paikassa (oli asunut siinä asunnossa jo yli neljännesvuosisadan). Me ihmiset ollaan erilaisia ja mä luulen, että kestäisin hieman paremmin lyhyen aikaa fyysistä kipua kuin monta vuotta jatkuvaa pelkoa, ahdistusta ja hätää. Kuten olen kertonutkin, niin mulla on traumataustaa. Ja fyysisten kipujen kanssa noin muutenkin olen kärvistellyt jo yli 30 vuotta, Fyysiset kivut on mulle tuttuja. Kuuluu jokapäiväiseen elämääni. Toki ne ei ole mitään syöpäkipuja, mutta kipuja kuitenkin.
Mä olen tehnyt jo aika paljon järjestelyjä sitä varten, jos mä en ehkä aikanaan pärjääkään enää kotona. Laatinut hoitotestamenttini niin, että sen päivän jälkeen tuskin elän edes kuukauttakaan. Ja myös koko omaisuuteni siirtyy sinä samaisena päivänä ennakkoperintönä lapsilleni. Kaikki paperit on jo valmiina. Olen puhunut näistä asioista montakin kertaa lasteni kanssa ja he ymmärtävät sen, että en halua heidän ryhtyvän samaan kuin mihin minä äitini kohdalla ryhdyin. Ja he ymmärtävät, että mä olen kyllä valmis lähtemään. Olen elänyt ihan hyvän vaikka joskus aika vaikeankin elämän. Lapseni ovat jo keski-ikäisiä ja kerran, kun näistä asioista taas puhuin, mun tytär halasi mua lujaa ja sanoi, että jonain päivänä sitten tavaltaan Walhallassa.
Yhdellä elämällä on yksi aika, toisella toinen aika. Kuka mihinkin uskoo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin vanhaa äitiäni katsomassa hoitopaikassa.
Jo ovella kuului hänen puheensa- kieli laulaa taukoamatta vaikka oli jo kuolemaa tekemässä. Hyvin kahvi ja pulla maistui!
Kaikki muut hoidokit ovat ilmeettömiä ja melkein puhumattomia. Äitillä vielä huumori pelaa ja nauraa vitseille.
Mainioita sutkauksia tulee häneltä.
98 täytti, fysiikka pelaa mutta muisti ei.
Samalla tavattiin lounaan merkeissä siellä päin asuvien siskojen kanssa.
Toivottavasti sateet taukoavat, pihalla pitäisi tehdä sitä ja tätä.
Hyvää viikonjatkoa itsekullekin!
Hyvää loppuviikkoa sinulle ja kaikille.
Mukava tarina on äidistäsi, joka yllättäen elpyi. Ei ollut hänen aikansa vielä lähteä. Joku juuri poistui 49v. Ei voi tietää.
Lammas, onko koirauutisia?
Ei kovin mukava. Tyhjät sanat ei sitä muuta. Omalle kohdalle en toivoisi tuota kohtaloa. Raskasta omaisillekin, kun läheinen on vain kuin ontto kuori entisestä. Monen koko persoonallisuus muuttuu ja saa irvokkaita piirteitä. Ja tätä voi jatkua vuosia. Onko se ihmisarvoista elämää. Kaikella kunnioituksella hänen äidilleen, jonka tilanne sai pohtimaan asiaa.
Julma kirjoitus, tarinan äiti nauraa, syö hyvin, vitsailee. Nauttii selkeästi.
Voit tulkita haluamallasi tavalla. Kirjoitin omista ajatuksistani asiasta, en todellakaan toivo kohdalleni dementiaa ja pitkää laitoshoitoa. Kerroin lopussa, että hänen äitinsä tilanne sai pohtimaan asiaa.
Yleisesti ottaen on realismia miettiä, mitä vanhuus tuo tullessaan. Viimeinen vuosi on kuulemma pahin. Kaikki sairaudet pahenee, ja vointi voi romahtaa. Elämä on meille kaikille joskus julmaa. Siitä emme pääse mihinkään.
Tuskin kukaan toivoo omalle kohdalleen dementiaa tai pitkää laitoshoitoa. Harva kai toivoo itselleen mitään helvetillisiä kipujakaan. Suomessa eutanasia ei ole sallittu ja käsittääkseni missään hoivakodissa ei laiteta syöpään kuolevaakaan edes sedaatioon. Muutenkin meillä on kivunhoito aika "lapsen kengissä" verrattuna joihinkin muihin länsimaihin. "Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" on luterilainen ajattelutapa.
Äidin viimeisten vuosien ja kuoleman jälkeen selvittelin perinpohjaisesti hoitotahtoja. Ja kyllä, juridisesti hoitotahto on sitova. Jos ihminen on tehnyt hoitotahdon, yksikään omainen, hoitaja tai lääkäri ei saa sitä hoitotahtoa lain mukaan ohittaa. Ongelma onkin siinä, että hoitotahdot on yleensä tehty aika ympäripyöreästi. Siis tavalla, joka jättää tulkinnanvaraa. Ja JOS hoitotahto jättää tulkinnanvaraa, lääkäreiden on toimittava kuin mitään hoitotahtoa ei olisi olemassakaan. Mä räätälöin itselleni pari vuotta sitten hoitotahdon. Yhdessä juristin kanssa. Mutta sen juristin ehdotus oli nimenomaan sellainen ympäripyöreä. Ihan yhtä tyhjän kanssa. Jos mä tulostaisin mun hoitotahtoni paperille, niin se olisi 3-4 sivua pitkä. Siellä on monen muun kohdan lisäksi esimerkiksi kohta, että jos mun aivoni ovat olleet yli 4 minuuttia hapettomassa tilassa tai on syytä edes olettaa, että on ollut, mua ei saa elvyttää ja mikäli elvytys on jo aloitettu, se pitää välittömästi lopettaa. Mulla meni melkein puoli vuotta, että sain väännettyä hoitotahtoni sellaiseksi, että lääkäreille ei pitäisi jäädä yhtään mitään tulkinnanvaraa. Toki on mahdollista, että en ole tajunnut ottaa joitakin asioita huuomioon, mutta sille ei sitten voi mitään.
Mä olen iloinen siitä, että äiti sai olla loppuun asti omassa kodissaan eikä hänellä ollut kipuja. Kuoli nk vanhuuteen...kuukautta vaille 97-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin vanhaa äitiäni katsomassa hoitopaikassa.
Jo ovella kuului hänen puheensa- kieli laulaa taukoamatta vaikka oli jo kuolemaa tekemässä. Hyvin kahvi ja pulla maistui!
Kaikki muut hoidokit ovat ilmeettömiä ja melkein puhumattomia. Äitillä vielä huumori pelaa ja nauraa vitseille.
Mainioita sutkauksia tulee häneltä.
98 täytti, fysiikka pelaa mutta muisti ei.
Samalla tavattiin lounaan merkeissä siellä päin asuvien siskojen kanssa.
Toivottavasti sateet taukoavat, pihalla pitäisi tehdä sitä ja tätä.
Hyvää viikonjatkoa itsekullekin!
Hyvää loppuviikkoa sinulle ja kaikille.
Mukava tarina on äidistäsi, joka yllättäen elpyi. Ei ollut hänen aikansa vielä lähteä. Joku juuri poistui 49v. Ei voi tietää.
Lammas, onko koirauutisia?
Ei kovin mukava. Tyhjät sanat ei sitä muuta. Omalle kohdalle en toivoisi tuota kohtaloa. Raskasta omaisillekin, kun läheinen on vain kuin ontto kuori entisestä. Monen koko persoonallisuus muuttuu ja saa irvokkaita piirteitä. Ja tätä voi jatkua vuosia. Onko se ihmisarvoista elämää. Kaikella kunnioituksella hänen äidilleen, jonka tilanne sai pohtimaan asiaa.
Mä ymmärrän pointtisi, mutta kyllä mä itsekin olin äidin viimeisinä aikoina pelkästään iloinen siitä, että äiti oli joskus iloinen. En kai mä muuten olisi jaksanut käydä joka päivä niitä kissavideoita sille näyttämässä. Sairaan ihmisen omaisena on aina raskasta, mutta muistisairaan omaisena se voi olla todella raskasta. Juuri kuten sanoitkin, että rakas ja läheinen ihminen muuttuu ontoksi kuoreksi. Mä en itkenyt, kun äiti kuoli. En itkenyt äidin hautajaisissakaan. Kaikki muut itkivät. Jopa sellaiset, jotka eivät olleet tavanneet äitiä yli kymmeneen vuoteen. Se oli aika absurdi tilanne. Kaikilla muilla oli ihan jäätävä suru ja mä seisoin siellä viilipyttynä lohduttamassa kaikkia muita. Mutta mä olinkin itkenyt jo vuosia aiemmin. Itkin silloin, kun äiti ei enää tunnistanut mua tyttärekseen. Ja itkin silloin, kun äidillä ei omasta mielestään ollut koskaan lapsia eikä aviopuolisoa ollutkaan. Kaipasi vain omia vanhempiaan ja jo aikoja sitten kuolleita sisaruksiaan. Toki äitini ei enää muistanut, että jokainen heistä oli jo kuollut. Kun äidin arkku laskettiin hänen lapsuudenkotinsa paikkakunnalla hautaan, äiti oli vihdoinkin siellä, minne viimeisinä vuosinaan niin kovasti oli kaivannut. Vanhempiensa ja sisarusten luona. Samalla hautausmaalla.
Ihmisarvoinen elämä? Joo, ei äidinkään loppuvuodet sitä olleet. Paljon pelkoa ja hätää. Mutta mitä omainen voi tehdä? Lyödä pesäpallomailalla päähän tai kipata tiiliskivet jaloissa lampeen? Mä ajattelen - varsinkin näin jälkeenpäin - että jos muistisairaan elämään saa edes jotain ihmisarvoista (esimerkiksi tippaleipä liotettuna simaan tai kissavideot), niin miksi sitä pientä hetkeä ei saisi muistisairaalle antaa?
Tuo Kostaja jo kauan sitten kirjoitti, että haluaa lopettaa näissä kuulumisketjuissa kaiken kirjoittelun. Tosin totesi, että voi jäädä tänne Lampaan eli mun kanssa kirjoittelemaan. Taisi tietää, että mua ei täältä ihan helposti saa ajettua pois. Sen verran luupää kun olen,,että minään lauhkeana lampaana en todellakaan aio astella Kostajan teuraalle.
Moni on tästäKIN ketjusta lähtenyt. Tehnyt juuri niinkuin Kostaja on halunnutkin. Mutta jotkut meistä ei lähde. Jotkut meistä edelleen hymistelee tai vaikka keskustelee syvällisemmistäkin asioista. En tiedä, mitä kamalaa Kostajan elämässä on joskus tapahtunut., mutta annetaanko me oikeesti Kostajan päättää? Joo, on ärsyttävää, kun Kostaja poistattaa kommentteja, mutta Kostajako tämän ketjun muka omistaa? Ei anneta sille periksi. Ihan vaan tälleen lauhkeana lampaana ehdotan.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/