Reipas ja tunnollinen lammas

Päätin päivällä lähteä ihan kauppakeskukseen asti ostoksille enkä vain tuohon lähikauppaan. Ja TAAS tuli kauppakeskuksessa yksi vanhoista tutuistani vastaan. On se jännä, että ihmiset ei käy enää töissä vaan keikkuvat keskellä torstaipäivää shoppailemassa!!! Niin tai no joo... eläkkeellähän noi vanhat tutukin nykyisin ovat :D  Joten päädyttiin sitten ravintolaan lounaalle ja kalakeittoainekset jäi ostamatta. 

Joku kysyi, lohi vai seiti kalakeittoon, niin mä laitan lohta kirkasliemiseen keittoon ja seitiä sellaiseen kalakeittoon, johon laitan Koskenlaskija-juustoa. Ahven tai joku muu vastaava olisi kyllä ihan parasta, mutta pitää sitten olla sellainen kauppa, missä on kunnon kalatiski. Ahveniin en ole isoissakaan marketeissa törmännyt pakasteena. 

Kun palasin kotiin, naapurin tytär oli pihalla miettimässä, millaisen puutarhapenkin tekisi iäkkäälle ja jo huonosti liikkuvalle  äidilleen. Annoin muutaman vinkin, mikä kannattaa ottaa huomioon. Esimerkiksi sopiva korkeus, käsinojat, sopiva syvyys, jotta penkin reuna ei paina sen paremmin polvitaipeessa kuin mitään reiden hermojakaan. 

Siskon kanssa pitkä puhelu. Hän saa vihdoin ja viimein olla yli viikon mökillään ihan yksin. Rentoutua ja nollata aivonsa.  Juteltiin myös tulevasta perinnönjaosta. Siskollani on aika selvä käsitys, mitä hän itselleen haluaisi, mutta myöntää kyllä, että joutuisi sitten ottamaan pankista lainaa maksaakseen mut ulos. Ja hän on jo yli 70-vuotias. Sovittiin, että jaetaan nyt ensin tämä muu perintö ja varsinkin se, mikä on menossa lapsille, ja mietitään sitten myöhemmin tuota isän asuntoa, josta hän ei ilman lainaa kykenekään ostamaan mua ulos. Kovasti hän haluaisi muuttaa siihen, tse, mutta aika näyttää, onko se hänelle mahdollista. 

Ihan hillitön kaatosade taas. Niin paljon, kun mulla onkin koiraani ikävä, niin just nyt ei ole. Kyylä-kissan kanssa kohta taas telkkarin ääreen. 

Mukavaa huomenna alkavaa viikonloppua kaikille!

En menettänyt. Mulla kävi aika hyvä tuuri, koska jäin marraskuun alussa 1991 äitiyslomalle ja olin vanhempainvapailla siihen asti, että lapsi täytti 3. Vakituinen duunipaikka eikä vanhempainvapailla olevaa saanut irtisanoa, niin potkuja oli sitten saanut jotkut muut tai määräaikaisuuksia ei oltu jatkettu. Laman aikana asuntojen hinnat laskivat aika reippaasti ja kun palasin töihin, mulla olikin mahdollisuus saada asuntolainaa niin, että pystyin ostamaan oman asunnon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei fyssarilla ole mitään valtuuksia käskeä hakemaan apuvälineitä tai muutenkaan pakottamaan avuksi vanhukselle.

Ihan ymmärrettävää, että noinkin etäisen ja kaukana asuvan ihmisen kohdalla ei ole tarvetta, eikä halua auttaa.

Sen sijaan en ymmärrä sitä, jos lapset kokevat pakoksi auttaa ikääntyviä vanhempiaan. Jotenkin itse ajattelen sen olevan etuoikeus, että on saanut pitää vanhempansa niin pitkään, että ovat eläke- tai vanhuusiässä.

Luulenpa, että moni nykyihminen ei tajua itse vanhenevansa ja todennäköisesti tarvitsevansa apua lapsiltaan, jotka toki itse on kasvattanut juuri sellaisiksi, jollaisia ovat.

Jos on varaa maksaa yksityiselle, niin sitten nämä ei-auttavat lapset valittavat, kun perintö kuluu hoitomaksuihin.

Suo siellä, vetelä täällä, on vanha sanonta, joka edelleen pitää paikkansa, monessakin asiassa.

Nykyvanhukset eivät tajua tulleensa vanhoiksi, eivätkä tehneet nuorempina mitään järjestelyitä sen suhteen, että toimintakyky laskee. Eivätkä ole pitäneet huolta ihmissuhteistaan omiin aikuisiin lapsiinsa, tai muihin sukulaisiin. Tämä on iso 40-50-luvuilla syntyneiden helmasynti.

 

Nyt jo parikymppiset säästää eläkettään varten. 

 

Itse olen 43-vuotias. Meille on päivänselvää, että vanhuutta varten säästetään palveluiden ostamista varten ja omakotitalosta luovutaan heti, kun ei saada tätä itse hoidettua. Mitään hiton mökkejä ei hommata vaivoiksi. Kunnossa on testamentti, hoitotahto. Turha lapsia on rankaista siitä, että ei vanhemmat ikääntyy. Se ei ole yllättävä asia, vaan tapahtuu ihan kaikille, jotka saavat elää pitkään.

omakotitalosta luovutaan heti, kun ei saada tätä itse hoidettua.

Se koska omakotitaloa ei saa enää itse hoidettua on aika liukuva käsite ja määritelmä tuntuu myös muuttuvan kun ikää tulee lisää. 

Kyllä se määritelmän takaraja menee viimeistään siinä, jos tarvitsee omat lapset talon ja pihan huoltoon, lumitöihin jne. Liukumavaraa on vielä siinä, kauanko itse säästetty raha riittää näiden palveluiden ostamiseen. 

Pihi vanhus ei maksa lumitöistä tai palveluista. Siinä joutuu lapset hommiin tai marttyyrivanhus itkee.

Totta, mutta aina ei välttämättä ole kyse pihiydestä. Kyse voi olla siitäkin, että vanhus ei halua, että joku random Pertti tai Pirjo käy nopeasti tekemässä homman ja lähtee sitten pois. Vanhus haluaa seuraa ja mieluiten läheisistään ja siinä samalla sitten hoituu ne hommatkin. Eli kun lumityät on tehty, sen jälkeen voidaan istahtaa yhdessä kahville.  Eli vaikka se random Pertti tai Pirjo tekisi homman ilmaiseksikin, niin vanhus ei halua sitäkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin jo kerran:

Minä ilmoitin trollit asiattomiksi. Syytökset meni taas väärään osoitteeseen.

Hassusti poistui tuo oikaisuviesti, niin läpinäkyvää, joku kirjoitti noin. Poistaja poistukoon poistamasta asiallisia viestejä. Valehtelunsa joutaakin paljastua, eikö näin ole?

Kuha kirjotin, poistuu tietty tämäkin.

Eikä, katiskassa oli tänään kaksi kuhaa.

Voihan kuha! Nyt alkoi myös mun tehdä mieli kalakeittoa. Kai se on raahattava luunsa kauppaan :D 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Tuosta rajojen asettamisesta... sekään ei aina ole ihan helppo juttu. Aika harvoin kai on tilanne, että vanhus muuttuu itsekseen pärjäävästä yhdessä yössä jatkuvasti apua tarvitsevaksi. Omalla kohdallani tilanne oli sama kuin tarinassa sammakon laittamisesta kattilaan. Ensin avuntarve oli ehkä vain 1-2 kertaa vuodessa. Isä oli esimerkiksi ostanut uuden tietokoneen ja mä  sitten kävin asentamassa siihen kaikki tarvittavat ohjelmat. Näin mentiin useampi vuosi. Vähitellen avuntarvetta alkoi olla kerran kuukaudessa, sitten kerran viikossa, sitten kerran päivässä ja lopulta monta kertaa päivässä ja myös öisin. Siinä sitten koittaa sovittaa työjuttunsa ja omat juttunsa johonkin väliin, kun enää ei voi aikatauluttaa vanhuksen asioita itselleen sopivalla tavalla vaan avuntarve ilmenee just sillä sekunnilla eikä voi odottaa edes työpäivän päättymiseen saati sitten seuraavaan vapaapäivään.

Aikoinaan isä joutui luopumaan autolla ajamisesta ja mä sitten tilasin vanhemmilleni ruuat samaan kuljetukseen kuin omanikin ja kävin kuskaamassa heidän ostoksensa pihan poikki. Yhdessä vaiheessa jouduin jo itse kävelemään kyynärsauvojen kanssa ja mun vanhemmillani oli tapana juoda paljon maitoja, piimää ja tuoremehuja, joten ne ostoskassit oli aika painavia. Yritin saada isää tekemään tilauksensa itse ja lupasin opettaa, miten homma tehdään. Mutta ei hän halunnut. Hänestä oli parempi, että minä tilaan ja kuskaan heille. Niinhän mä olin siihenkin asti tehnyt. Mitä sitä nyt hyväksi havaittua tapaa muuttamaan. Sitten mulle selvisi tuleva polven leikkausaikani ja sanoin isälle, että koska on talvi ja liukasta, niin mä en sitten ainakaan viiteen viikkoon lähde kotoani yhtään minnekään enkä varsinkaan kantamaan painavia ostoksia. Isä joutui siis opettelemaan homman ja jo ekan kerran jälkeen muisti aina mainostaa, miten kätevä palvelu ostosten netistä kotiinkuljetuksella tilaaminen oli. Sama vääntö oli niin monessa muussakin asiassa. Ensin jatkuva jääräpäinen vastustus ja sitten, kun olikin jo pakko hankkia palvelu, oikin tosi tyytyväinen.  Ihan siis jo tällaiset asiat, että joutuu käyttämään omaa aikaansa ja  voimavarojaan siihen, että saa vanhuksen jääräpäisen vastustuksen loppumaan ja vanhuksen hankkimaan palveluita, jotka helpottavat vanhuksen elämää, tekee oman vanhempansa seurassa olemisen vähemmän mukavaksi ja lopulta ei tee mieli kovin usein enää tavata. Toisaalta kyllä ymmärrän monia vanhuksia siinä mielessä, että jos on aina tottunut tekemään kaiken itse ja joutuu myöntämään itselleen, että enää ei pystykään, se voi olla kova paikka. Mä en ole koskaan ollut niin kaikkivoipainen, että olisin pystynyt tekemään kaikkki asiat itse, ja siksi erilaisten palveluiden käyttäminen on ollut mulle aina ihan normaalia elämään kuuluvaa asiaa. 

Minusta kirjoitat  todella rehellisesti asioista ja suoraan. Kommenttejasi on ilo lukea ja lukea niitä myös puolisolle. Arvostan

Kiitos :) Tässä tosiaan muutaman vuoden joutui omien vanhempieni kanssa  elämään noita vaiheita. Toinen oli muistisairas ja toinen ei, mutta liikkui huonosti, niin hyvin erilaisia oli lopulta heidänkin tarpeensa erilaisissa asioissa. Jos isä olisi kuollut ensin, ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia huolehtia äidistä loppuun asti. Vaikka etätöitä teinkin, niin vapaata jouduin aina ottamaan, kun piti äitiä vahtia, jotta isä pääsi käymään esimerkiksi lääkärissä tms. Työnteosta ei olisi tullut yhtään mitään, jos olisin asunut äidin kanssa samassa huushollissa.