Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän paljon kuuluu omaisten vastuulle. Meillä kyllä nuo apuvälineet tuli samalla taksilla kotiin, millä omainenkin. Olin vastassa ja vietin sen päivän ja yön omaisen luona ja opettelimme käyttämään apuvälineitä.

Sitten järjestelin ruokahuollon, siivouksen, laskujenmaksun ja ties mitä muuta. En siis ollut omaishoitaja tai edunvalvoja. Olin vain kontaktihenkilö, kun muut kontaktihenkilöt olivat jo kuolleet. 
Kun omaiseni sitten parin viikon päästä tästä kotiutuksesta kuoli, alkoi ne oikeat ongelmat.  Apuvälineet piti palauttaa. Minulla ei ole autoa. Miten palautan ison sairaalasängyn ja peräkärryllisen muita apuvälineitä. Jouduin vuokraamaan auton, peräkärryn ja kuljettajan.  Raahaamaan apuvälineet palautuspisteeseen. Sitten alkoi hautajaisten suunnittelu ja perunkirjoitus. 
 

Sairaalasängyt kyllä haetaan. Ei niitä saa itse kuljetella. 

Riippuisiko kaupungista?

Voi riippuakin. Tai siis nykyisin hvyinvointialueesta, kun kaupungit ja kunnat ei enää näitä asioita hoida. Mun äidilleni olisi Vantaa-Kerava hyvintointialue sekä tuonut että hakenut sairaalasängyn, mutta äiti ehti olla niin lyhyen aikaa vuodepotilaana, että ei se hyvinvontialueen kotisairaalakaan katsonut tarpeelliseksi. Arvelivat, että äiti elää ehkä viikon tai kaksi. Noh, eli kolme viikkoa, mutta kuitenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli aikoinaan nuori koira, kun taloon tuli kissa. Koira yritti heti tehdä tuttavuutta kissan kanssa. Kissa väisteli koiraa keksimällä kulkureitit lattiapinnan yläpuolelta sohvien selkänojilta lipastoille, kirjahyllyyn  jne. Hiljalleen karttelu väistyi ja tekivät tuttavuutta. Mitään tappeluita ei tullut. Olisi jännä tietää, mitä eläimet ajattelevat toisesta lajista. Oppivatko ymmärtämään toistensa elekieltä? Ihmisillehän on kirjoja siitä, mitä joku kissan tai koiran ilme tai asento tarkoittaa. Koira haukkkui kyllä muita ulkona liikkuvia kissoja, mutta ei omaa.

Myös tämä mun keväällä Sateenkaarisillalle  lähtenyt koira haukkui ulkona muita kissoja. En tiedä, mitä sen päässä liikkui,  mutta ehkä jotain sellaista, että kissan ei kuulu olla ulkona. Varsinkaan yksin. Ihan silloin alussa, kun koira tuli mulle, mun poikani oli tekemässä pihahommia ja ulko-ovi oli auki. Toinen silloisista kissoistani oli varovasti tullut etupihan rappusille ja kun tulin koiran kanssa lenkiltä, niin sehän meni pihassa ihan sekaisin ja ajoi kissan takaisin sisälle. Kyylähän ei ulos edes halua. Voisin jättää kaikki ovet auki ja se kiltisti istuisi ovensuussa ihmetellen maailmaa. Se oli alunperin sisäkissa - kuten tämä kaverinsakin - ja edellisen omistajan muutettua omakotitaloon ja heidän pienen lapsensa tultua kissoille allergiseksi, joutuivat laittamaan kissat ulos. Oli niillä kissoilla varastoon rakennettu lämmitetty tila, mutta eivät siis voineet tulla asuntoon sisälle enää. Ja sen vuoksi niille kissoille haettiinkin uutta kotia. Se vanhempi kissa tykkäsi ulkoilla ihan vaan valjaissakin, mutta toukokuussa kokeilin Kyylälle valjaissa ulkoilemista ja sehän meni ihan paniikkiin. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Huomenta nasut ja epänasut! Eilen illalla sain ystävältäni viestin ja kysymyksen, olisinko halukas tarjoamaan 9-vuotiaalle mummokoiralle loppuelämän kodin. Periaatteessa kyllä, mutta ensin tietysti pitäisi selvittää, tuleeko kissani kanssa toimeen. Lisäksi mun pitää saada ensin tämä kuolinsiivousprojektini valmiiksi. Tosin tulossa oleva koira saattaisi hyvinkin saada meikäläiseen vauhtia. Tärkein asia tietty oli myös selvittää tukiverkostojeni mielipide asiaan. Jos päädyn ensi vuonna jalkaterän leikkaukseen, niin sitten en about kahdeksaan viikkoon pysty viemään koiraa ulos ja se on aika pitkä aika olla vastuussa toisen ihmisen koirasta. Tänä aamuna sitten tukiverkostoilta tuli vihreää valoa asiaan. Vielä ei ole varmaa, tarvitseeko mummokoira edes uuden kodin, joten ihan tänään mun ei tarvitse päätöstä tehdä. Tavarat täältä saan lajiteltua ja heivattua tarpeettomat pois, niin sitten jäisi enää vain kissani ja koiran tutustuttaminen toisiinsa ja siitä sitten päätöksen tekeminen.  

Moikkelis.

Ihan vaan vähän tuntuu siltä, että olet jo kallistunut koiran puoleen. Jos hyvin kävisi, saisi Kyyläkin eläinkaverin seurakseen. Mielenkiinnolla seuraan, miten asia etenee.

Naapurin ikäkoira jouduttiin lopettamaan iän ja jalkavaivojen takia. Eipä sinne ole uutta tullut, vaikka suunnitelma oli. Tuo edesmennyt oli kyllä hupaisa otus, lenkkipolulla kun tavattiin ja isäntä koiran mielestä jäi liian pitkäksi aikaa puheisiin, koira vilkaisi kyllästyneen näköisenä ja lysähti maahan makaamaan. Kiltti ja seurallinen oli.

Mieluisaa maanantaita!

Jep. Mä otin ekan koirani vuonna 1996 ja se kuoli 2011. Ehti siis viettää 15-vuotissynttärinsäkin, vaikka olikin isokokoinen koira. Silloin päätin, että ei koskaan enää koiraa. Noh, 2 vuotta myöhemmin tarjosin tilapäisen hoitopaikan yhdelle rescue-koiralle, mutta se tilapäisyys kesti 13 vuotta. Nyt en enää pentukoiraa tai hyvin nuorta koiraa ota, koska täytän  itsekin jo 65 v ja on nämä reumat ja nivelrikot, niin nuori koira tarvitsee niin paljon enemmän aktiviteetteja ja liikuntaa, että nyt vielä ehkä pystyisinkin, mutta miten on viiden vuoden päästä. Sen yhden ukrainalaisen nuoren koiran olisin ollut valmis ottamaan ja sen siksi, että mun poikani oli valmis ottamaan sen kokonaan vastuulleen ja mä olisin vain koiran mummi. Koira siis olisi asunut mun luonani ja mä olisin siitä huolehtinut, mutta jos mun terveyteni ei enää sallisia koirasta huolehtimista, poikani olisi huolehtinut. Koira oli sekarotuinen, mutta siinä sellaisia rotuja, jotka yleensä elävät aika pitkään.  Mutta se kaatui siihen, että ko koira ei tullut lainkaan toimeen kissojen kanssa. Oli siellä sodan keskellä - ennenkuin päätyi turvaan - tottunut saalistamaan kissoja ravinnokseen. Ja Kyylä ei ole mikään karvapäällysteinen koiranruokapurkki.

Muistan muuten tuosta ekasta koirastani, kun olin ottanut sen pentuna vain muutama kuukausi aikaisemmin ennenkuin sain reumadiagnoosin. Reumapolilla sanoin lääkärille, että teinköhän nyt elämäni virheen, kun otin sen koiran. Reumalääkäri vastasi, että todennäköisesti koiran hankinta  oli parasta, mitä mun reumaatikkona kannatti tehdä. Ja niin se  taisi ollakin. Ainakin piti mut liikkeessä. Nyt olen ollut koiraton vasta muutamia kuukausia, mutta huomaan laiskistuvani. Jos ulkona aamulla sataa, käännän vaan kylkeäni ja mietin, että en viitsi lähteä edes kauppaan ennenkuin sade loppuu. 

Just sain ystävältäni viestin, että se koira elää jo nyt kissojen kanssa. 

Huomenta nasut ja epänasut! Eilen illalla sain ystävältäni viestin ja kysymyksen, olisinko halukas tarjoamaan 9-vuotiaalle mummokoiralle loppuelämän kodin. Periaatteessa kyllä, mutta ensin tietysti pitäisi selvittää, tuleeko kissani kanssa toimeen. Lisäksi mun pitää saada ensin tämä kuolinsiivousprojektini valmiiksi. Tosin tulossa oleva koira saattaisi hyvinkin saada meikäläiseen vauhtia. Tärkein asia tietty oli myös selvittää tukiverkostojeni mielipide asiaan. Jos päädyn ensi vuonna jalkaterän leikkaukseen, niin sitten en about kahdeksaan viikkoon pysty viemään koiraa ulos ja se on aika pitkä aika olla vastuussa toisen ihmisen koirasta. Tänä aamuna sitten tukiverkostoilta tuli vihreää valoa asiaan. Vielä ei ole varmaa, tarvitseeko mummokoira edes uuden kodin, joten ihan tänään mun ei tarvitse päätöstä tehdä. Tavarat täältä saan lajiteltua ja heivattua tarpeettomat pois, niin sitten jäisi enää vain kissani ja koiran tutustuttaminen toisiinsa ja siitä sitten päätöksen tekeminen.  

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen ihmisistä yleensä hyvää. Olen onnekas, kun ei pettymyksiä ole juurikaan siinä suhteessa ollut. Palstalla olen kyllä yllättynyt ihmisten töykeydestä ventovieraille. En ole muualla somessa, olen kuullut, että siellä on vielä hurjempaa menoa, en tiedä.

Täälläkin ajattelen, että kukin kertoo sen, mitä tahtoo. Outoa on, että joku keräilee tietoja toisista ja latelee niitä täällä. Miksi? Useinkin on jo todettu, että on eri asia kertooko itse vai joku toinen asioita sinusta. Miten tämä on niin vaikea ymmärtää? Miksi joku kehuskelee hyvällä muistillaan ja keräilee tiedonhippusia, usein räikeästi erehtyen, jostain tyypistä? En vaan tajua, tuskin muistan kenestäkään yksityisellä tasolla mitään, vain yleisellä tasolla. Eikä kiinnostakaan, elän ketjuissa sitä hetkeä, mielenkiintoisia aiheita, monessa eri ketjussa.

On kornia ajatellakin, että joku säilöö keskustelujen sisältöjä, riipii ajatuskin. Vaanija, stalkkaaja, pervo. Mitä niillä tiedoilla teet?

 

Mitä mieltä muut ootte?

Mä tässä edelleen popcornieni kanssa odottelen, milloin se yksi tulee haukkumaan mut sen takia, että olen paljonkin kirjoittanut isästäni. Mutta toki hänellä on voinut olla tänään paljon muutakin tekemistä kuin notkua palstalla. Ymmärrän hyvin. Mulla on aikaa odottaa. 

Nyt tuli rimanalitus sulta! 

Ihan sama. Ei vaikuta mun elämääni yhtikäs mitenkään. Lähinnä olen vain huvittunut, jos tämä, jonka mielestä isästään ei saisi kirjoittaa, ei uskalla tulla vastaamaan mulle mitään.