Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Toivotaan, että olet oikeassa aikatauluasiassa. Yhteiskunta on kyllä kovassa muutospaineessa. Aikanaan, kun maanviljelys koneellistui, sieltä jäi työtä vaille valtava porukka, mutta teollistuminen tarjosi elannon kaupungeissa. Sitten tarvittiinkin pian päiväkoteja ja vanhustehuoltoa, kun naisetkin meni tehtaisiin. Nyt tekoäly muuttaa maailmaa ja tulonjakomalli voi muuttua rajusti. Joustoa löydetään muutostilanteissa aina naisista. Kun työtä ei ole, naiset nakitetaan koteihin hoitamaan vanhuksia ja lapsia, kituutetaan miehen palkalla. Monia töitä teetetään nytkin ulkomaalaisilla, jotka ei kysele työehtojen perään. Kannattaa seurata yhteiskunnallusia muutoksia muualla Euroopassa.
Jokin aika sitten katsoin Yle Areenalta dokumenttiohjelman Europpan vanhuksista ja tilanne alkaa olla vaikea monissa muissakin maissa. Joissain maissa on lakisääteinen velvollisuus huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan ja siinä dokkarissa haastateltiin jotain saksalaista, joka oli sitten hommanut vanhemmalleen hoitopaikan Puolasta. Puolassa kun on halvempaa. Tässähän kyllä olisi hyvä liike idea monille Afrikan maille. Täysihoito 300 eurolla Mosambikissa ja sinne vaan suomalaiset vanhukset hoitoon. Lahjoitin just viikolla 500 euroa Ukrainaan koiratarhalle ja kun googletin asiaa vähän, niin tuohan on monen ukrainalaisen kolmen kuukauden palkka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.
Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.
Papat on sovinnollisempia. Sairaalassa ja vanhainkodissa työskennellessä huomasin tämän.
Mihin osoitteeseen voin toimittaa isäni? :D
Vaikka mä isästäni ikävään sävyyn täällä kirjoitankin, niin kyllä mä ymmärrän sitä KÄÄKkää. Isä on jo lähes 80 vuotta saanut itse päättää kaikista asioistaan. On myös aina ollut erittäin älykäs, ratkaisukeskeinen ja muita ihmisiä tarvitsematon. Jos jotain ei ollut olemassakaan, isä teki sellaisen itse. Oli oman alansa tunnettu asiantuntija, kirjoitti oppikirjojakin alasta korkeakouluopiskelijoille ja oli vuosikymmeniä sivutoimisena opettajana Otaniemessä. Teki paljon tutkimustyötä ja kehitteli erilaisia juttuja. Muutamalle keksinnölleen taisi hakea patentinkin.
Isälle on ollut kova paikka huomata, että vaikka hän ratkaisun edelleen itse keksisikin, hän ei enää pysty itse sitä ratkaisua toteuttamaan. Hän haluaa säilyttää itsemääräämisoikeutensa - mikä tottakai hänelle suotakoon - mutta se hänen määräämisoikeutensa koskee vain häntä itseään eikä meitä muita. Minäkin olen saanut päättää omista asioistani jo pian 50 vuotta ja siskoni vieläkin pidempään. Ei meistä kumpikaan halua palata aikaan, jolloin isä määräsi. Siskoni on aina ollut isän kanssa läheisempi kuin minä, mutta ei isä koskaan ärissytkään siskolleni, koska isä ärisi mulle. Nyt, kun minä poistuinkin takavasemmalle ja isästä huolehtiminen on jäänyt siskolleni, hän ei haluaisi enää mennä isän luona käymään. Menee vain velvollisuudesta, koska minä en enää mene. Eikä isä ymmärrä, että mitä enemmän hän vaatii ja ärisee, sitä vähemmän kukaan haluaa siellä enää käydä.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.
Mulle tuli vielä lisää mieleen eli se, että kyllähän ihmisen elämäntavat ihan vuorokausirytmiä myöten saattaa vuosikymmenten varrella muuttua. Kun olin teini, mun äidillä oli tapana joka lauantaiaamu alkaa klo 7 imuroimaan. Asuttiin silloin asunnossa, joka oli 6h+k. Jostain syystä se imurointi piti aina aloittaa mun huoneesta. Ja mä taas olisin halunnut lauantaina nukkua vähän pidempään kuin kouluaamuina. Kun äiti ikääntyi, niin sehän alkoi nukkua puolille päivin. Keikkui hereillä yöt. Mä taas nyt, kun työelämä ei enää säätele päivärytmiäni,.nousen aika usein ylös jo 5:30 - 6:00 ja menen aikaisemmin nukkumaan. Isäni taas hurahti jo viime kesänä pörssisähkön seuraamiseen - sinänsä ihan kiva, että vanhuksella oli jotain mielenkiintoista elämässään - ja saattoi lämmittää saunan klo 03 yöllä, kun sähkö oli halpaa. Nukkui lyhyitä päikkäreitä pitkin päivää. Mä taas nukun pätkissä vain, jos mulla on kovia kipuja. Joten sen kerran, kun saisin nukuttua edes 6 tuntia yhteenmenoon, en todellakaan haluaisi herätä puolessa välissä uniani siihen, että joku romistelee rollaattorinsa kanssa saunaan. Nythän isä taitaa olla jo siinä kunnossa, ettei mihinkään saunaan edes pääse. Väitti kyllä palvelutarpeenohjaajalle saunovansa, mutta enpä usko. Säädin, mistä kiuas laitetaan päälle, on näissä asunnoissa sellaisessa paikassa, että isä on pää edellä lauteiden alla, jos edes yrittää laittaa kiuasta päälle.
Vierailija kirjoitti:
Tähän pilkkuasiaan liittyen. Kouluaikana, oli vielä kansakoulu ja tuima neiti nutturapää opettajana. Aineenkirjoitus oli mieleistä puuhaani, opettaja kehuikin kovasti ainettani ja seuraavaksi sain huutia, niin että letit lepatti. Olin kirjoittanut koko arkin mittaisen tarinani, aloittaen alusta tietysti isolla kirjaimella ja lopussa oli ainut piste. Siis yhtenä lauseena koko jutun, ilmeisesti flow iskenyt ;). Ei pilkkuja tai muita pisteitä tullut laitetuksi, hyvän numeron siitä sain silti ja myös opetuksen. Nyt opetukset jo unohtuneet...
Mä tykkäsin aina ainekirjoituksesta. Joskus lukiossa jopa mietin, että jospa musta tulisi äikänmaikka. Kansakoulussa meillä oli kerran ainekirjoituksen aiheena joku liittyen syksyiseen sadonkorjuuseen tms. Siihen aikaan tietty säilöttiin kaikkea talven varalle ja vietiin kellariin. No mähän kirjoitin aineen, jossa kellariin viedystä hillopurkista löytyi verinen käsi. Liittyi kyllä aiheeseen, mutta olikin kauhutarina. Äitiäni aina nauratti, kun opettaja oli antanut arvosanaksi 10- ja paperin lopussa punakynällä: "Muuten oikein hyvä, mutta aika raaka". Mitään muuta ei punakynällä ollut tarvetta merkitä.
Mun alin eläkeikä tulee täyteen nyt elokuussa ja koska olen sitten vanhuuseläkkeellä, niin kyllä mua saa vanhukseksi kutsua. Tosin nykyisin puhutaan työeläkkeestä eikä enää vanhuuseläkkeestä, mutta sama asia käytännössä.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/