Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvää yötä. Ulkopenkillä 22 C, nautin nyt, kun ensi viikolla viilenee.

Kävelin eilen illalla vielä klo 23 lämpöisestä illasta nauttien maalla pihatietämme nauttien lämmöstä, tuoksuista, luonnon hiljaisista äänistä. Enää ei ole lintukonserttia kun kesäkuussa ja keväällä oli, tässä ajassa on sellainen loppukesän haiku. Mutta elokuu on vielä kesäkuu ja lämmintä toivottavasti riittää.

Olipa kivasti sanottu tuo loppukesän haiku. Istuskelin tuolla pikku pihallani ja vähän haikea haikuolo tuli mullekin, kun toinen koivuni jo keltaisia lehtiään tuulessa pihalleni ripotteli. Ei mikään yllätys, se koivu tekee lehdet keväällä aina ensimmäisenä ja kovin kuivalla kohdalla kasvaa. Nyt kyllä pilvistyi niin pimeäksi, että luonto saanee kohta vettä yllin kyllin. Mutta kyllähän sitä pikkuhiljaa syksyä kohti silti mennään...Elokuuhan monesti kaunista ja lämmintä ja ne elokuun illat on kuin tehty muisteloihin...

Mulla kesän päättymiseen aiemmin liittyi aina tietynlaista haikeutta. Vuodenaika, jolloin mulla oli energiaa eniten, oli päättymässä. Edessä oli pitkä jakso, jolloin energiaa ei ollut, mutta piti vaan puskea joka päivä samalla tavalla kuin energiaa olisi ollut ihan kuten kesälläkin. Mä nautin syksyn väriloistosta, mutta olen vissiin ollut edellisessä elämässäni karhu, koska mieluiten nukkuisin lokakuusta huhtikuuhun talviunet. 

Nyt, kun työelämä ei enää paina päälle, en  koekaan enää haikeutta. Koska voin nukkua ne talviunet, jos haluan. Viime syksy oli vielä ihan uutta ja siihen sitten sattuikin Murphyn lain mukaisesti kaikenlaista ikävää, mutta nyt siirryn varsin luottavaisin mielin kohti kesän loppua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen pystyy arvioimaan omat resurssinsa parhaiten itse. Voi tuntua painostavalta, jos muut neuvoo ja kehottelee asiassa, jonka tietää itsekin. Vaikka hyvää tarkoittavatkin. P sanoi kerran, että tiedostaa olevansa itse este monille jutuille elämässään. Näinhän se on meidän jokaisen kohdalla, mutta harva sen itse tiedostaa.

En tiedä olenko nyt viime aikoina todennut ettei saa neuvoa. Ehkä en nyt ainakaan ihan suoraan ole niin sanonut. Niin tiedänhän minä, että moni asia on elämässäni sellainen mikä vaikuttaa. 

En tiedä mitä viestiä tarkoitat jos muistat minun kirjoittaneen olevani este monille asioille. Ehkä olen yrittänyt selittää sitä, että olen kokemusteni summa ja se vaikuttaa ja samalla toki jos olisin esim rahakkaampi ihminen niin sanoisin hei tälle paikkakunnalle ainakin pariksi viikoksi. Se auttaisi vähän. Tai jos olisi rahakkaampi niin pistäisin omaan hyvinvointiin ja ns huviin paljon enemmän rahaa itseni vuoksi. Se voisi hieman auttaa. 

Toki mitä turhia kirjoitan. Nyt lähinnä mietin miten pärjään. Kauppaan pitäisi mennä, mutta ei saisi mennä. Viimeksi olin kaupassa pari viikkoa sitten. Mutta juu. En ole enää ehdoton viestien suhteen. Jos joku kirjoittaa jotain niin olkoon. Äitini tuskin tuosta "tointuu" ennen kuin joutuu/pääsee leikkaukseen joskus ja siitä toivottavasti kuntoutuu.

Isäni on mikä on ja häntä on toisaalta tosi vaikeaa kieltää tulemasta tänne. Tosin liikaakin lepää hänen "huvinsa" nyt pihahommissa tms täällä ja siinä, että hänellä vaan on hommia. Mitä minusta ja minulla ei ole ilmaista paikkaa mihin mennä. Isälleni tämähän on kuin lomamökille tulisi ja hyvää vaihtelua. 

Ja ei vanhempani ole ikinä minun aikanani olleet niitä iloisempia ihmisiä. Näin heillä kai pitäisi oma elämämänsäkin olla täydellistä, että naurua riittäisi. Joskus mietin millaista elämää he toivoisivat, että olisivat iloisempia. Sitä on hyvä miettiä. Tai sitten mikään ei riittäisi. 

Olet muuten Lammas tuohon viestiini liittyen oikeassa siitä, että äitini on tosi katkerakin tilanteestaan. Se korostuu ja ei osaa elää nyt tätä kaikkea ja käsitellä. Se on hänelle kova paikka. Ymmärrän senkin. 

 

Se oma rytmihäiriöni taisi olla muuten eteisvärinää.Mittasin paineet ja mittari ilmoitti tuosta jos oikein tulkitsin. Toisella kertaa myöhemmin kaikki ok. Viimeksi on vuosia sitten ollut vähän vastaavaa. Mutta juu tältä päivältä riittämiin. Sinänsä yritän toistaa tännekin kuinka arki pyörii ja teen juttuja, mutta toisaalta vähän kuin ajatus muualla kaikessa. 

Olenko p ymmärtänyt oikein, että äitisi kivut johtuvat nivelen kulumisesta, hän pääsisi tekonivelleikkaukseen mutta ei halua mennä, ja nyt kaataa kivuista johtuvat huonot fiiliksensä täysin suodattamatta sinulle? Jos näin on, niin voisiko äitiäsi kehottaa hyvänen aika kiireen vilkkaa hakeutumaan siihen leikkaukseen. Kipu on kurjaa, mutta äidilläsi on oma vastuu tehdä oma osuutensa kivun parantamiseksi, mennä leikkaukseen. 

Samaa mieltä. Ja esimerkiksi Facebookista löytyy useampikin vertaistukiryhmä nivelrikkoon ja tekonivelleikkauksiin liittyen. Mainitsin eilen kommentissani vertaistukiryhmät ja nuo on just yhdet niistä, mitä tarkoitin. Niissä voi jakaa omia pelkojaan ja muitakin sairauteen ja myös leikkauksista kuntoutumiseen liittyviä asioita. Porukka on tosi hyvin toisiaan tsemppaavaa ja saa monenlaisia vinkkejä, mitä voisi kokeilla. Kaikki vinkit ei tietenkään toimi kaikille. Yleisin vinkki noihin kipuihin lienee kylmä ja mulla taas kylmä vaan pahensi kipuja, mutta lämmin taas helpotti kipuja. Jokainen elää omassa kehossaan, mutta mun mielestä on vain hyvä, että saa erilaisia vinkkejä, mitä voi kokeilla. Kun mulle tehtiin eka tekonivelleikkaus, meinasin vielä leikkauspäivän aamuna kääntyä tuosta bussipysäkiltä takaisin kotiin. Pelotti ihan sikana. Mutta muistin ne kaikki tsemppaukset, mitä noista ryhmistä olin saanut ja nousin bussiin. Päivääkään en ole katunut. Ainoat nivelet, joissa mulla eio le kipuja, on polvet. Mutta ne onkin nyt titaania. Nyt 8 vuotta ekan leikkauksen jälkeen pystyn jopa menemään parketille polvilleni. 

Vierailija kirjoitti:

Mulle tulee neuvojista mieleen vanhat sukulaistädit, jotka käytti ison osan ajastaan neuvomiseen. Ihan turhaan. Ei vanhat ymmärrä nuorten elämää. Mikään ei ole niin kuin heidän aikanaan. Maailma menee eteenpäin ja tulevaisuus kuuluu nuorille. Lisäksi neuvoissa voi olla sellainen imelä kaikkitietävä sävy, joka karkoittaa viimeisenkin kuulijan. Ikinä en heidän neuvojaan noudattanut. Mitään vahinkoa en ole huomannut tästä aiheutuneen. Mietin joskus, mistä se neuvomisvimma tulee. Parasta, mitä voimme nuorille tehdä, on luottaa heidän tekevän itselleen parhaat ratkaisut. Nuoret ovat fiksuja.

Ihan hyvä pointti! Mä yleensä annan nuoremmille sellaisia neuvoja, että älkää nyt v**tu astuko samaan ansaan kuin minä. Sitäpaitsi läheskään kaikki neuvoni ei ole tarkoitettu lasteni ikäisille vaan pääasiassa ihan oman ikäisilleni. Ja ihan jokainen meistä suodattaa saamansa neuvot haluamallaan tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Eikö täällä saa neuvoa muita? Voi jättää neuvot väliin, jos ne eivät ole itselle sopivia. Ei neuvominen itsessään voi olla sellainen asia, josta tarvitsee pahoittaa mieltään. On aivan inhimillistä ja monesti myös empatian osoitusta, että tälläkin palstalla jaetaan vinkkejä tai neuvoja, ehkä omakohtaisenkin kokemuksen perusteella. Ei tarvitse olla sen monimutkaisempaa. Joskus voi olla hyötyä siitä, että ottaa vinkistä vaarin, vaikka sitä ei etukäteen arvaisikaan. Ylipäänsä laajentaen oivaltamistaan siten, että kas, tuota en olekaan tullut ajatelleeksi.

Tämä on vähän kakspiippuinen juttu. En mäkään ole pahemmin neuvoja pyydellyt, mutta ihan pyytämättäkin olen niitä saanut. Ja iso kiitos kaikille niistä! Kun ei aina tule kaikkea itse ajatelleeksi. Varsinkaan, jos oma elämä on jollain tavalla jumissa. Itseasiassa juuri silloin,  kun on jonkin asian suhteen jumissa, ei hetken päästä näe senkään vertaa, mitä joku ulkopuolinen taas helpostikin näkee. 

Mulla on ollut tänään ihan hyvä päivä. Siskoni ilmoitti, että isä nyt sitten kuitenkin suostuu menemään kuntoutusyksikköön. Aikoinaan äidin kohdalla isä vastusti kaikkia mun ehdotuksiani ja vaikka sainkin siskoni puhuttua olemaan mun tukena äitiä koskevissa asioissa, isä sai puhuttua siskoni mua vastaan. Nyt, kun siskoni hoitaa isän asioita, niin eilen isä soitti ja yritti kääntää mut siskoani vastaan. Ihan kuten aiemmin käänsi mun siskoni aina mua vastaan. Joku psykologi saattaisi osata kertoa, mistä tällaisessa on oikein kyse. Jonkin sortin manipuloinnasta toki.  Isä ei ole koskaan ollut mulle ystävällinen. Paitsi nyt, kun siskoni heiniä onkin hänestä huolehtiminen. Kirjoitin jo vähän aikaa sitten, että KÄÄKkä alkaakin olla enää vain kääkkä. Puhui mulle nätisti ja oli ystävällinen. Vähän jo ehdin ihmetellä, mistä nyt tuulee, mutta selvisihän se. Eilen, kun puhelimessa sanoin, että siskoni hoitaa nyt sun asiat, niin suuttui eikä enää vastaa edes mun soittoihin :D 

P:n kirjoituksesta tuli mieleen, miten eri tavoin me ihmiset suhtaudutaan kipuun. Mä olin siis vasta 34v, kun sairastuin nivelreumaan. Myöhemmin sitten tuli päälle moninivelrikkokin ja vähän päälle viiskymppisenä selvisi, että mulla on D-vitamiinin imeytymishäiriö ja sen vuoksi mulla murtuu luita normaalia helpommin.  Vaikka työni ei ollutkaan fyysisesti raskasta ja viimeiset 13 vuotta sain tehdä etätöitä, niin 60 vuotta täytettyäni mulla alkoi siintää jo eläkepäivän vaaleanpunaisella reunuksella horisontissa. 3 vuotta sitten pystyin lyhentämään työaikaani ja viime syksynä sitten jäämään kokonaan pois työelämästä. 

Ikääntymisen ja etenevien kipuja aiheuttavien sairauksien kanssa mulla menee ihan jo erilaisiin arkisiin asioihin enemmän aikaa kuin joskus aikoinaan. Olen monesti miettinyt, että mun aivot ajattelee kuin 30-vuotias, mutta kroppa vaan ei aivojani tottele. Voin ajatella, että eihän jonkun homman tekemiseen mene kuin 15 minuuttia, mutta totuus onkin sitten jo ihan toinen, koska huonoina päivinä  pelkän Klorite-pullon korkin saamiseen auki voi mennä se 15 minuuttia. Keittiötikkaille kiipeileminen ei enää suju kuten joskus ennen, painavampien tavaroiden nosteleminen ei huonoina päivinä onnistu välttämättä ollenkaan vaan pitää odottaa sellaista päivää, että kivut olisivat edes vähän pienemmät. Poishan ne ei koskaan ole, mutta en mä edes enää muista, millaista on, kun ei ole lainkaan kipuja. Siitä on jo yli 30 vuotta, kun viimeksi sellainen päivä on ollut. P:n äidillä käsittääkseni nämä kivut on vielä aika uusi juttu eikä hän ole vielä sopeutunut uudenlaiseen elkämäänsä. Hyväksynyt sitä, että näiden kipujen kanssa nyt vaan elellään. Saattaa olla katkerakin siitä, että näin kävgi. Niin mäkin olin silloin aikoinaan, kun reuma todettiin. Mutta olin silloin kahden pienen lapsen yh-äiti, joten mulla ei ollut pahemmin muita vaihtoehtoja kuin jaksaa ja pärjätä. 

Mä en siis kaipaa työelämää ollenkaan. Viime syksynä jäin 0-tuntisopparille eli jos tarvitaan, niin voin tehdä töitäkin. Tän vuoden alussa irtisanoin senkin sopparin. Mulle on helpompaa, kun ei tarvitse stressata sitä, olenko sovittuna päivänä työkykyinen vai en. 

P:lle toivon jaksamista ja kuten joku jo ehdottikin, niin "loman ottamista" vanhemmistaan. En tiedä, minkä verran hänen äitinsä käyttää nettiä, mutta netistä löytyy monenlaisia keskusteluryhmiä kipuun liittyen. Itse kuulun useampaankin ja kun olen saanut niistä vertaistukea, mun ei ole tarvinnut rasittaa lapsiani kivuillani.