Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli mielenkiintoinen Arto Nybergin ohjelma Teemalla. Haastatteli Ritva ja Kalle Holmbergin tytärtä. Pitkä avioliitto oli heillä, Kalle eli vain kaksi vuotta Ritvan kuoleman jälkeen.

Harvoin taiteilijapari pysyy yhdessä niin kauan.

Keskimäärin kai avioliitoista noin puolet kestää. Mutta tuo Holmbergien avioliitto kesti pitkään. Voisko olla niin, että jos on pitkä ja hyvä avioliitto, ei puolison kuoleman jälkeen enää jaksakaan elää? En tarkoita mitään itsetuhoisuutta tai vastaavaa vaan että jotenkin sitten leski alkaa luovuttamaan? Mun äidin kuoleman jälkeen isällä oli vielä vuoden verran elämänhalua. Hänellä oli asioita, joita tykkäsi tehdä ja joista tunsi iloa. Varsinkin musiikki. Viime syyskuussa vaihdettiin isän hoitovastuu multa siskolleni ja silloin syyskuussa isä vielä köpötteli rollaattorin kanssa taloyhtiön pihatalkoiden illanistujaisiin. mutta en tiedä, mitä sitten tapahtui, kun puoli vuotta myöhemmin ei pystynyt ottamaan edes viittä askelta. Että luovuttiko isä sitten ja halusikin jo päästä äidin luokse? Paljon mahdollista sekin. Maaliskuun alussa sain kasattua kaikki isäni jälkeläiset puolisoineen viettämään isän nimipäivää hyvään ravintolaan. Ajattelin - tyhmä kun olen - että tämä olisi ilahduttanut isää. Ei koko aikana katsonut edes muhun päin. Taas kerran tyhmä Lammas kuvitteli tekevänsä jotain hyvää. No oli se meille kaikille muille ihan kiva tapahtuma, mutta ei isälle. Sitten järjestettiin vappulounas. Noin 60 vuotta meillä oli vappulounasperinne, mutta nyt isä ei halunnut enää edes osallistua. Oltaisiin vaikka kannettu se sinne kultatuolilla, mutta ei. Isä ei halua lapsistaan eikä lapsenlapsistaankaan mitään muuta kuin erilaisiin asioihin handymaneja. Ja tosiaan mun yli 70v siskoni alkaa olla jo aika kypsä tähän handyman-hommaan. 

Ymmärrän isääsi. Te eikä kukaan korvaa rakastettua, jonka kanssa on elänyt yli 70 vuotta. Me ollaa oltu vasta 50 vuotta naimisissa, mutta tiedän, että toisen kuoltua haluaa toinenkin kuolla. Hartain toiveemme on kuolla yhdessä. Meillä on hyvin läheiset välit lapsiin ja lapsenlapsiin, mutta kukaan ei korvaa puolison rakkautta ja läsnäoloa.

Juuri näin. Ei kukaan muu voi korvata sitä, joka on ollut koko elämänsä ajan kaikista tärkein ihminen elämässä . Se menetys pitää kuitenkin vaan kestää. Tai sitten olisi pitänyt jo muutama vuosikymmen sitten älytä vaihtaa nuorempaan. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

>> kartanonkoski ja Tammisto ovat jo luisumassa alaspäin, hyvin näkyy ensimmäiset merkit

>>Kuten?

 

Asunut myös täällä. Paratiisi vielä 10v sitten, nyt en ainakaan ostaisi täältä mitään. Jumbossa pyörii narkkeja, ennen oli yksi siisteimmistä ostoskeskuksista. Lähikaupassa näkyy hyvin sekoitettu asuminen ja viereisen asuinalueen vaikutus. Yksittäisiä taloja, joilla huono maine, omaisuus- ja häiriörikoksia. Ratikka kruunaa kehityksen. 

 

Vielä yksittäisiä pieniä signaaleja, mutta aina ensi merkkejä luisusta. Surullista, että näin kivat alueet menevät pilalle. 

Mun yksi ystävä asuu Pakkalassa ja jo nyt miettii, että pitäskö muuttaa pois. Aiemmin oli tosi tyytyväinen asuinpaikkaansa ja Jumboon, mutta nyt on mieli muuttunut. Kirjoitin jo toisen kommenttin, että raiteet vie ja raiteet tuo. Myös ongelmat. 

Minne olisi muuttamassa?

Vaasa, Kuopio ja Joensuu on hänellä harkinnassa. Etätyöt, joten voisi muuttaa vaikka Tukholmaan, Lont6ooseen  tai Roomaan. 

Vierailija kirjoitti:

Oli mielenkiintoinen Arto Nybergin ohjelma Teemalla. Haastatteli Ritva ja Kalle Holmbergin tytärtä. Pitkä avioliitto oli heillä, Kalle eli vain kaksi vuotta Ritvan kuoleman jälkeen.

Harvoin taiteilijapari pysyy yhdessä niin kauan.

Keskimäärin kai avioliitoista noin puolet kestää. Mutta tuo Holmbergien avioliitto kesti pitkään. Voisko olla niin, että jos on pitkä ja hyvä avioliitto, ei puolison kuoleman jälkeen enää jaksakaan elää? En tarkoita mitään itsetuhoisuutta tai vastaavaa vaan että jotenkin sitten leski alkaa luovuttamaan? Mun äidin kuoleman jälkeen isällä oli vielä vuoden verran elämänhalua. Hänellä oli asioita, joita tykkäsi tehdä ja joista tunsi iloa. Varsinkin musiikki. Viime syyskuussa vaihdettiin isän hoitovastuu multa siskolleni ja silloin syyskuussa isä vielä köpötteli rollaattorin kanssa taloyhtiön pihatalkoiden illanistujaisiin. mutta en tiedä, mitä sitten tapahtui, kun puoli vuotta myöhemmin ei pystynyt ottamaan edes viittä askelta. Että luovuttiko isä sitten ja halusikin jo päästä äidin luokse? Paljon mahdollista sekin. Maaliskuun alussa sain kasattua kaikki isäni jälkeläiset puolisoineen viettämään isän nimipäivää hyvään ravintolaan. Ajattelin - tyhmä kun olen - että tämä olisi ilahduttanut isää. Ei koko aikana katsonut edes muhun päin. Taas kerran tyhmä Lammas kuvitteli tekevänsä jotain hyvää. No oli se meille kaikille muille ihan kiva tapahtuma, mutta ei isälle. Sitten järjestettiin vappulounas. Noin 60 vuotta meillä oli vappulounasperinne, mutta nyt isä ei halunnut enää edes osallistua. Oltaisiin vaikka kannettu se sinne kultatuolilla, mutta ei. Isä ei halua lapsistaan eikä lapsenlapsistaankaan mitään muuta kuin erilaisiin asioihin handymaneja. Ja tosiaan mun yli 70v siskoni alkaa olla jo aika kypsä tähän handyman-hommaan. 

Vierailija kirjoitti:

>> kartanonkoski ja Tammisto ovat jo luisumassa alaspäin, hyvin näkyy ensimmäiset merkit

>>Kuten?

 

Asunut myös täällä. Paratiisi vielä 10v sitten, nyt en ainakaan ostaisi täältä mitään. Jumbossa pyörii narkkeja, ennen oli yksi siisteimmistä ostoskeskuksista. Lähikaupassa näkyy hyvin sekoitettu asuminen ja viereisen asuinalueen vaikutus. Yksittäisiä taloja, joilla huono maine, omaisuus- ja häiriörikoksia. Ratikka kruunaa kehityksen. 

 

Vielä yksittäisiä pieniä signaaleja, mutta aina ensi merkkejä luisusta. Surullista, että näin kivat alueet menevät pilalle. 

Mun yksi ystävä asuu Pakkalassa ja jo nyt miettii, että pitäskö muuttaa pois. Aiemmin oli tosi tyytyväinen asuinpaikkaansa ja Jumboon, mutta nyt on mieli muuttunut. Kirjoitin jo toisen kommenttin, että raiteet vie ja raiteet tuo. Myös ongelmat. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun voileipäjärjestys: leipä, margariini, kinkku, juusto ja joskus harvoin päälimmäisenä kurkkusiivuja ripauksella suolaa. Lapsuudessa sääntönä oli vain yksi leivänpäällinen, jos laittoi leikkelettä (tankomakkarasta) ei saanut laittaa juustoa (tarjouksesta ostetusta edampallosta, viimeiset palaset jo kuivahtaneita) ja päinvastoin. Nyt laitan molempia ja reilulla kädellä ;)

Eipä tuolla järjestyksellä ole niin väliä, mahassa ne kaikki menee kuitenkin sekaisin, kai se on tottumiskysymys.

Hyvää Jussia töyhtökiurut ja koskikiharat, polskikaa varovasti!

Oot varmaan lihava!  Syöttöpossukka.

Tuolla ruokavaliolla myös verisuonet tukossa.

Lisäsuola on myrkkyä, juustossa ja kinkussa ja leivässä on jo niissäkin liikaa suolaa. Mahtaa verenpaine olla kova ja aivoinfarkti odotettavissa.

Toisaalta kuka haluaa elää ikuisesti? Ehkä nuorena ajatteleekin, että ei halua koskaan kuolla, mutta kun ikää tulee lisää, - ainakin jotkut meistä - alkaa ajatella, että elämästä voisi nauttiakin eikä vaan kaikin tavoin koittaa pitkittää sitä. Mun äiti eli kuukautta vaille 97-vuotiaaksi ja jos isä elää jouluun asti, niin hänkin on sitten jo 97- vuotias.  Ja kyllä, molemmat söivät niin kinkkua, juustoa kuin muitakin leikkeleitä. Ripauksen suolaa laittavat puuroonkin. 

Ne, joilla on lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia, he haluavat elää mahdollisimman pitkään nähdäkseen jälkeläistensä elämää ja yhteiskunnan muutoksia. Lapsenlapseni itki katkerasti, kun viikon loman jälkeen piti palata kotiin, kun " tulee niin ikävä. Ette saa koskaan kuolla!" Luvattiin.😊

No tuon tavallaan ymmärrän. Mä en ole edes omille lapsilleni luvannut elää ikuisesti. Omat isovanhempani kuolivat yhtä lukuunottamatta jo ennenkuin olin edes 10 v, yksi jo ennen syntymääni. Mulla ei ole lapsenlapsia, siskollani on. Mutta eipä mun siskoni lapsenlapsetkaan kovin usein isoisoisäänsä tapaa. Ei välttämättä edes kerran vuodessa, vaikka välimatkaakaan ei ole kuin about 8 km. En tiedä, kuinka tyytyväinen isä itsekään on enää omaan elämäänsä, kun pääasiassa yksin siellä kotonaan kökkii eikä pääse kävelemään enää edes viittä askelta. Mutta ainakin syö ihan mitä haluaa :D

Surullista, kohta häntä ei enää ole.

Sitä se vähän on, kun elää liian vanhaksi. Kyllä isä edelleen kiukkuisena soittaa, kun jokin asia hänen mielestään on pielessä. Ja sitten jonkun pitää rientää apuun. Joku menee apuun, kun kerkee ja jaksaa, koska ei kukaan oikeasti enää halua siellä hyppiä KÄÄKän pillin mukaan. Ei edes mun siskoni, joka aina oli isän nk kultatyttö. 

Vanhana ihminen yleensä tuntee turvattomuutta ja pelkoa tulevasta, sairaudet ym. Tarvitsee apua ja seuraa jos on yksinäinen ja ikävä omia lapsia.

Ja ikävä kuollutta puolisoa. Kukaan ei pidä kädestä eikä halaa. 

No sellaista se on, kun puoliso kuolee. Harva vanha pariskunta kuolee samana yönä. 

Niin on. Mutta se on raastavaa. Yhdessä 70 vuotta ja sitten toinen koulee pois. 

Mun vanhemmat oli yhdessä 75 vuotta. Mutta ei kukaan elä ikuisesti. Jompikumpi kuolee ensin. Jotkut jäävät leskiksi jo huomattavasti nuorempina. Kannattaa arvostaa sitä, että sai noinkin pitkän yhteisen elämän. 

Hyvässä liitossa eläneet varmaan arvostavatkin mutta heillä se ikävä ja yksinäisyys ehkä kovinta onkin.

Varmasti juuri näin. Mä pidän itseäni todella onnekkaana, kun ehdin täyttää 62v ennenkuin äitini kuoli. Monen äiti kuoleekin jo 62-vuotiaana. Tottakai olen ollut surullinen siitä, että äitiä ei enää ole, mutta mä sain pitää äitini paljon kauemmin kuin kukaan ystävistäni. On mulla edelleen äitiä ikävä, mutta se ikävä ei varjosta koko mun elämääni. Kyllä mä isääkin ymmärrän, mutta jokainen, joka päättää mennä naimisiin, tietää varsin hyvin, että avioliitto päättyy joko avioeroon tai jommankumman kuolemaan. Isän kohdalla tietysti on ikävää sekin, että kaikki hänen sisaruksensa ovat jo kuolleet ja suurin osa ystävistäänkin. Mä kirjoitin tässä ketjussa aiemmin kinkkuun, juustoon ja suolaan liittyen kommentin, että kuka oikeasti haluaakaan elää ikuisesti. Koska jos elät pidempään kuin muut, niin sitten jäät yksin. Tosin mun vanhemmat elivät kinkuista, juustoista ja suolasta huolimatta pitkään :D 

Mun mielestä mun vanhemmillani oli oikeastaan sellainen vuosisadan rakkaustarina. Aika mitäänsanomattoman näköinen nörttipoika - ja LYHYT, jos joku mies nyt kuvittelee, että isäni olisi joku pitkä laatikkoleukainen astronautti-aivokirurgi -  tapasi lavatansseissa kaunottaren. Siis oikeasti kaunottaren. Äiti oli nuorena  paljon kauniimpi kuin vaikkapa Armi Kuusela, mutta köyhän maalaisperheen tyttönä ei mitään mahdollisuuksia hyödyntää kauneuttaan. Jos olisi aikoinaan päässyt Hollywoodiin, olisi kilpaillut jopa Rita Hayworthin kanssa. Isällä kävi tuuri ja niin kävi kyllä äidilläkin, koska kyllähän isä uralla edetessään järjesti äidille kaikenlaista luxusta. Isä kohteli aina äitiä kuin kuningatarta. Paitsi niinä kolmena viimeisenä kuukautena, mutta se onkin sitten jo toinen juttu.