Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Tämä just. Kohtuus kaikessa, se on minunkin mottoni. Kohta tehdään tulet puugrilliin, paistetaan broileria ja eilisiä keitinperunoita, salaattia silputaan. Sade on ennustettu myöhemmälle, en vienyt pyykkiäkään ulos. Imurointi, lattioiden pesu on vielä ohjelmassa, tänään tai huomenna. Perjantaille on yhteislaulutilaisuus. Se jos mikä saa hyvälle mielelle. Mustikoita hain vielä eilen syömämarjaksi. Talvenvara riittää jo.

Aikoinaan Arvo Ylppö sanoi, että kaikkea kohtuudella. Ja eli 104-vuotiaaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä täällä olevien kanssa että harvoin yhteisasuminen toisen kanssa toimii jos kemiat ei kohtaa ja toinen elää kuin sika pellossa. Hyvållä tuurilla voi toimia jos toisen kanssa kemiat kohtaa ja noudattaa yhteisiä sääntöjä. 

Ja suurimmassa osassa tilanteita toiminut ennen. Uskallanpa väittää eträ edelleen toimisi. Kysymys minusta kuuluukin, onko nyt menty pikkasen liikaa sen porukan mukana, jolla on oikeasti sos. ongelmia? 

Jäin miettimään kysymystäsi. Ehkä nykyisin ihmiset ovat enemmän kotona? Monet koulutehtävätkin tehdään läppärillä eikä ole oikein muuta paikkaa, missä niitä tehdä kuin koti. Tässä tapauksessa siis soluasunto. Kotona myös rentoudutaan. Hiljaisuudessa, jos hiljaisuutta kaipaa. 

Mitä tulee noihin sos. ongelmiin, niin introverttiys ei suinkaan tarkoita, että olisi jotenkin epäsosiaalinen. Itse olen varsin sosiaalinen, mutta silti introvertti. Ero introvertin ja ekstrovertin välillä on se, että jälkimmäinen saa ihmisten seurassa olemisesta lisää voimia ja ensimmäisen kohdalla ihmisten seura taas vie voimia. 

Joku aiemmin kirjoitti siitä, että yksinäisiä on niin paljon. Juu, mutta yksinäisyys on tunne eikä seuran puutetta. Yksinäiseksi itsensä tunteva on yksinäinen työpaikallakin, vaikka koko päivän olisi työkavereita seurana. Tai opiskelija, joka on koko päivän siellä opinahjossa muiden opiskelijoiden kanssa. 

Mä itse miellän soluasunnot vähän kuin kerrostaloiksi, jossa ne yhteiset tilat on vähän kuten porraskäytävä ja oma huone sitten se "koti". Paitsi että oikeassa kodissa on kuitenkin oma vessa ja ainakin jonkinlainen keittokomero. Ja soluasunnon muut asukkaat on kuten kerrostalossa naapurit. Voihan naapureiden kanssa hengailla, jos kemiat osuu yksiin, mutta aika vähän suomalaiset ikään katsomatta viettävät aikaansa naapureidensa kanssa. Kunhan vaan rappukäytävässä tai pihalla moikataan, niin se riittää. Mun yksi tuttu nuori asuu uudessa kerrostalossa, jossa on sitten myös erilaisia yhteistiloja, mutta ei niissä kuulemma koskaan ketään näy. Kimppakämppämalli saattaa toimia, jos itse saa valita kämppiksensä, mutta ei silloin, jos joku muu päättää, kuka sun kämppikseksi tulee. 

Ystäväsi varmaan asuu sitten introverttien talossa. Jännä muuten miten jokatoisessa keskustelussa kaivataan yhteisöllisyyttä ja koko kylä kasvattaa- ajattelua ja jokatoisessa hiljaisuutta ja sosiaalisen vuorovaikutuksen vähäisyyttä. 

Mä asuin jo 1980-luvulla kerrostalossa, jossa oli yhteinen kerhohuone. Ei siellä käynyt koko ison taloyhtiön asukkaista kuin pari eläkeläistä pelaamassa biljardia. Pihassa oli myös yhteinen grillipaikka, mutta en sen 10 vuoden ajalta muista kertaakaan, että siellä olisi ketään ollut. Ehkä kaikki naapurinikin olivat sitten introverttejä? Ihan tavallisia työssäkäyviä ihmisiä ne oli, joilla oli kyllä ne omat sukulaisensa, ystävänsä ja kaverinsa, mutta ei ne samassa taloyhtiössä asuneet. Siinä talossa ja samassa rapussa  kyllä asui mua noin 10 vuotta vanhempi nainen, jolla oli kaksi lasta. Kerran soitti mun ovikelloa ja kysyi, voisinko ottaa hänen nuoremman lapsensa vähäksi aikaa hoitoon. Vanhempi lapsista oli kaatunut pahasti pyörällä ja hänen piti lähteä viemään sitä päivystykseen. Ei mulla ollut tärkeämpääkään tekemistä, joten otin. Pari kertaa puolin ja toisin käytiin kahvilla, mutta ei sen enempää. Mulla ei siis soilloin ollut itselläni vielä lapsiakaan. Kun muutama vuosi myöhemmin seinänaapurini meni kännipäissään rööki suussa nukkumaan ja siinä asunnossa syttyi tulipalo, mulla oli jo esikoiseni ja sain sitten hänet viereisessä rapussa asuvalle vähän iäkkäämmälle pariskunnalle siksi aikaa hoitoon, kun palokunta kävi sammuttamassa palon ja tuulettamassa porraskäytävän ja asunnot. Se oli sitä sen ajan yhteisöllisyyttä eli autetaan naapuria hädässä, mutta muuten ei tarvinnut kaveerata. 

Olen seurannut tätä palstaa jo yli 15 vuotta ja lukenut monesti just noita yhteisöllisyyskeskusteluja. On ihan totta, että moni kaipaa yhteisöllisyyttä. Mutta vain silloin, kun itse tarvitsevat yhteisöltä jotain. Heille "yhteisö" tuntuu olevan jotain sellaista, minkä voi laittaa siivouskomeroon ja ottaa sieltä sitten, kun sitä tarvitsee. Jos itse haluaa olla apuna ja tukena muille, niin Suomesta kyllä löytyy lukematon määrä yhdistyksiä ja yhteisöjä, joiden kautta voi tehdä niin. Mitä tulee tuohon "koko  kylä kasvattaa", niin aika harva vanhempi nykypäivänä oikeasti tykkäisi siitä, jos joku naapuri alkaisi sanallisesti ojentaa hänen lastaan. 

Tulipa vielä mieleen pari asiaa aiheeseen liittyen. Mun nuoruudessani maailman oli erilainen. Ja varsinkin Suomi. Aikansa sitä aikuiseksi tultuaan rillutteli, mutta sitten se jokaviikonloppuinen discoissa ja yökerhoissa ravaaminen alkoi tympiä. Ulkomaanmatkat maksoi paljon, ei ollut nettiä eikä muutakaan vastaavaa viihdykettä. Vain kolme TV-kanavaakin ja perjantai-illan Dallas päättyi jo klo 23 ja sen jälkeen ruutuun ilmestyi nk virityskuva.  Kodin ulkopuolisia harrastuksiakaan ei ollut niin valtava valikoima kuin nykyisin. Commodore64:kin julkaistiin vasta 1982 ja meni aikansa ennenkuin niitä alkoi tulla suomalaiskoteihin. Ja yleensä niin, että aikuiset niitä ostivat perheelleen eikä joku omilleen jo muuttanut nuori. Tekemistä oli siis nuorilla aikuisilla vähemmän, joten sitten saatettiin todeta, että koska nuoruus on nyt ohi, voi ruveta pariutumaan ja lisääntymään. Ompahan lapsista ainakin jotain tekemistä. 

Toinen asia sitten oli koulutus. Monella oli jo 18-19-vuotiaana ammattikoulutus ja viimeistään kakskymppisenä vakituinen työpaikka. Ne, jotka menivät lukioon ja sen jälkeen yliopistoihin ja korkeakouluihin, saattoivat venyttää opiskeluaikaansa ihan niin paljon kuin halusivat. Opintoja ei tarvinnut vuoden aikana suorittaa juuri nimeksikään vaan saattoi olla suurimman osan ajasta töissä ja siinä sitten perustaa perheen yms. Toisaalta silloin joillain aloilla opiskeluajat oli lyhyemmät kuin nykyisin. Mullakin sairaanhoitajan opinnot kesti vain 2,5 vuotta. Lyhyt opiskeluaika ja varma työpaikka oli ne syyt, miksi alalle ylipäätään lähdin. No se varma työpaikka sitten katosi ysärin laman aikaan, mutta kuitenkin. Mulla on paljon ikätovereita, jotka jo 20-vuotiaina ottivat ensimmäisen asuntolainansa. Kuinka moni 20-vuotias tänä päivänä saa pankista asuntolainan?

Tuo Varhila on mun ikäinen eikä meidän lastemme aikana vanhemmille asetettu samanlaisia odotuksia ja vaatimuksia kuin mitä asetetaan nykyvanhemmille. Päiväkoti hoiti lapset päivisin vanhempien työpäivän ajan,  koulussa hoidettiin lasten opetus jne. Joulujuhlat ja kevätjuhlat. Koulussa kerran vuodessa vanhempainvartti. Jos lapsi koulussa hölmöili, niin reissuvihkossa oli maininta asiasta. Sitten vanhempi piti kotona lapselleen puhuttelun ja se oli siinä. Samaa hölmöilyä lapsi ei toistamiseen tehnyt, mutta jonkun muun hölmöilyn kylläkin. Ei tarvinnut osallistua kesken työpäivän mihinkään moniammatillisiin palavereihin, kun koulussa Jani-Pekka oli sanonut Tia-Elinaa tyhmäksi.  En sano, että lasten kasvatus olisi tuolloin ollut parempaa ja uskoisin, että se nk tunteiden sanoitttaminen  yms voi olla ihan hyväkin juttu, mutta ainakin Varhilan ja mun lasteni aikaan vanhemmuus oli huomattavasti helpompaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä täällä olevien kanssa että harvoin yhteisasuminen toisen kanssa toimii jos kemiat ei kohtaa ja toinen elää kuin sika pellossa. Hyvållä tuurilla voi toimia jos toisen kanssa kemiat kohtaa ja noudattaa yhteisiä sääntöjä. 

Ja suurimmassa osassa tilanteita toiminut ennen. Uskallanpa väittää eträ edelleen toimisi. Kysymys minusta kuuluukin, onko nyt menty pikkasen liikaa sen porukan mukana, jolla on oikeasti sos. ongelmia? 

Jäin miettimään kysymystäsi. Ehkä nykyisin ihmiset ovat enemmän kotona? Monet koulutehtävätkin tehdään läppärillä eikä ole oikein muuta paikkaa, missä niitä tehdä kuin koti. Tässä tapauksessa siis soluasunto. Kotona myös rentoudutaan. Hiljaisuudessa, jos hiljaisuutta kaipaa. 

Mitä tulee noihin sos. ongelmiin, niin introverttiys ei suinkaan tarkoita, että olisi jotenkin epäsosiaalinen. Itse olen varsin sosiaalinen, mutta silti introvertti. Ero introvertin ja ekstrovertin välillä on se, että jälkimmäinen saa ihmisten seurassa olemisesta lisää voimia ja ensimmäisen kohdalla ihmisten seura taas vie voimia. 

Joku aiemmin kirjoitti siitä, että yksinäisiä on niin paljon. Juu, mutta yksinäisyys on tunne eikä seuran puutetta. Yksinäiseksi itsensä tunteva on yksinäinen työpaikallakin, vaikka koko päivän olisi työkavereita seurana. Tai opiskelija, joka on koko päivän siellä opinahjossa muiden opiskelijoiden kanssa. 

Mä itse miellän soluasunnot vähän kuin kerrostaloiksi, jossa ne yhteiset tilat on vähän kuten porraskäytävä ja oma huone sitten se "koti". Paitsi että oikeassa kodissa on kuitenkin oma vessa ja ainakin jonkinlainen keittokomero. Ja soluasunnon muut asukkaat on kuten kerrostalossa naapurit. Voihan naapureiden kanssa hengailla, jos kemiat osuu yksiin, mutta aika vähän suomalaiset ikään katsomatta viettävät aikaansa naapureidensa kanssa. Kunhan vaan rappukäytävässä tai pihalla moikataan, niin se riittää. Mun yksi tuttu nuori asuu uudessa kerrostalossa, jossa on sitten myös erilaisia yhteistiloja, mutta ei niissä kuulemma koskaan ketään näy. Kimppakämppämalli saattaa toimia, jos itse saa valita kämppiksensä, mutta ei silloin, jos joku muu päättää, kuka sun kämppikseksi tulee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä meidän aikuisia naisia vaivaa kun kyseenalaistaa  yleisesti ihmisiä ja nuoria,  että kaikki olisi samanlaisia? Minä olen niin huolissani Varhilasta että puuttuu kaikkien ihmisten elämään. Pitäisi huolta itsestään ensin. Harvoin se itsessään varmaan vikaa näkee,  muissa vaan.

Jos se on lastensaannista kyse, niin  olkoon huolissaan orposta joka on tekemässä suomesta lapsivastaisen maan.

Ja vielä kun kuulisimme, mikä on niin varma ala, jolta saa, ja pitää, työpaikan, jolla lainaa maksella? 

 

Nuorilla kysymys perheen perustamisessa on juurikin epäluottamus tulevaisuuteen, sen takia lastenteko lykkääntyy kokonaan tai koko ajan myöhemmäksi ja myöhemmäksi. Sitten täällä joku randomtyyppi sönköttää, miten nuoret on väärässä. Jep, setä. 

Juuri näin. 1990-luvun laman aikana syntyvyys kääntyi hetkellisesti nousuun, mutta silloin uskottiinkin siihen, että lama menee kuitenkin ohi. Kuten menikin. Äitiysloma ja hoitovapaa näyttivät CV:ssä paljon paremmalta kuin tyttömyysjakso. Siihen aikaan ei myöskään äitiyslomalla tai hoitovapaalla olevaa saanut irtisanoa paitsi jos koko firma lopetti toimintansa. Jos teki vaikka 2 lasta 3 vuoden välein ja oli siten 6 vuotta kotona, lama olikin jo ohi ja saattoi palata takaisin töihin. Lapsen hankkiminen oli eräällä tavalla turva säilyttää työpaikkansa. Nyt ei enää ole näin ja vaikka miten pääministeri hokee, että talouskasvu on ihan nurkan takana, niin sitä nurkkaa ei nyt vaan ole vielä löytynyt. Eikä taloustilanne nyt ole pelkästään nykyhallituksen aikaansaannosta vaan jo kohta 20 vuotta ollaan junnattu paikoillaan. Moni nuori aikuinen ei edes muista aikaa, jolloin Suomella meni hyvin. Tai eivät olleet vielä edes syntyneetkään. 

Työelämä on noin muutenkin muuttunut tosi paljon. On kaikenlaista pätkätyötä ja 0-tuntisoppareita. Lapsi kuitenkin pitää ruokkia, vaatettaa jne myös silloin, kun töitä ei ole. Aikuinen voi syödä vaikka pelkkää veteen keitettyä kaurapuuroa, mutta lapsi ei. Jos syntyvyyttä ajatellaan, niin tämän hallituksen päätös poistaa ansiosidonnaisesta lapsikorotus, oli virhe. Vielä lisäksi ansiosidonnaisen lyhentäminen ja porrastus. Ihan jo aikuinenkin on melko nopeasti pulassa, jos työpaikka lähteekin alta. Ja vain harva nykypäivänä "istuu sellaisella työtuolilla, jota tuulenpuuska ei voi kaataa kumoon". No Varhila varmaan istuu.