Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Kiitos lampaalle edelliseen viestiin. Ymmärrän ajatuksesi. Lähinnä itseäni harmittaa tai oikeastaan suorastaan suututtaa se, kuinka joku muu aina päättää eri jutuista ja ihminen ei voi esim työelämän suhteen paljonkaan määrätä miten käy. Aina, vaikka kuinka ajatellaan ja suunnitellaan kaikkea niin v*tuiksi se menee ja jatkuvasti jotain pahaa tuossa äitini työmaasta. Sellainen harminpaikka verrattuna isäni työpaikkaan. Isäni on ollut onnekas ja vieläkin kohdellaan tosi hyvin siellä ja arvostetaan häntä, kun on kokenut työntekijä. 

Eilen ihan itku pääsi, kun mietin miten eri työpaikkoissa vanhempani ovatkaan. Isälleni riittää, kun hoitaa hommansa ja kaikki asiat hoituu muuten. Hän ei ole helpoin tyyppi, mutta on jopa pidetty tuolla. Oikeassa paikassa siis jopa tuollainen melko kiivas tyyppi pärjää. 

Äitini kanssa nyt pari vuotta koko firma ihan ulalla kaikessa. Kiitos säästöjen ja toki sitäkin ennen jo puutteita. Mutta siis se, että joku pitelee ohjaksia eri jutuissa on monesti surkeaa. Minä en voi kävellä töihin ja sanoa, että nyt aloitan ja äitini ei voi päättää sitä miten hänen käy. Pikkupomo lupailee vuoroja ja sanoo silmät kirkkaana, että juu kyllä sinulle nyt joku prosentti laitetaan ja sitten, kun lista tulee niin siellä on se pari vuoroa tai ei yhtään. Tämä, vaikka on lupaillut kaikkea ja äitini on ollut tuolla melko pitkään töissä. Tuon "puljun" alkuvuosista asti melkein. 

Toki pikkupomo ei voi mitään jos isompi pomo laskee mitoituksia ja nappaa vuorot pois, ettei vaan "liikaa" väkeä töissä. Kyllä minäkin silti eilen ihan kiehuin kaiken vuoksi. Äidillänikin kuluja kuitenkin ja oikeastaan tämä p*ska sinetöi kesää, kun ei meillä ole mitään mahdollisuutta minnekään matkustaa. Äidilläni vielä pakollisia kuluja nyt kuten uudet lasit yms. Ja minulla hampaani. Kai nekin kohta saavat hajota suuhun. 

Meillä elämä on ollut monesti tätä, että joku toinen hallitsee kaikkea miten käy. Se on määrittänyt asioita, kuten esim muuttoani tänne. Olisin seonnut jos olisin jäänyt tuonne toisaalle asumaan. Silti sekin muutto oli pakko. Ei ollut vaihtoehtoja. Sitten, joku sanoo että ihminen voi itse valita elämänsä asiat. Ja minä sanon, että niinkö tosiaan. Mutta juu tämä tästä. Älköön kukaan hermojaan repikö tästä. 

Jos oikein muistan, niin äitisi on sote-alalla.? Ja tekee töitä jossain yksityisellä? Ihan hulluksihan touhu on noissa mennyt. Oli siis kaikenlaista shittiä jo 1980-luvulla ihan julkisellakin, mutta koska töitä oli enemmän kuin siihen aikaan alan työntekijöitä, niin ei toista kertaa tarvinnut mennä sellaiseen työpaikkaan, missä oli huono työilmapiiri tai mulkero pomo. 

Sun äidillesi on aivan satavarmasti stressaavaa se, että ei voi etukäteen tietää, paljonko ensi kuussa on töitä ja paljonko saa palkkaa. Elämisessä on kuitenkin - vaikka nuukasti eläisikin - tietyt välttämättömät menot. Ja sitten tosiaan pitäisi joskus voida hankkia vaikka just uudet silmälasit tai käydä hammaslääkärissä. Menneisyyteni vuoksi musta tuli hyvin turvallisuushakuinen ja nimenomaan taloudellisessa mielessä. Ysärin alussa, kun hoitoalalla sijaisuudet loppuivatkin kuin seinään, mä jäin ensin äitiyslomalle ja siitä sitten hoitovapaalle. Tuli Meilahden sairaalassa auki yksi virka, jossa olin ollut lukemattomia kertoa sijaisena. Ei ollut sairaanhoitajan virka vaan ihan toimistohommia. Tein pikaisen laskelman siitä, kuinka paljon mun tuloni tippuu, jos lopetan hoitsunhommat. Joo, tipppuihan ne, mutta se oli kuitenkin vakituinen virka ja palkka tuli just markalleen saman suuruisena joka ainoa kuukausi. Tulojen pieneneminen ei mua haitannut, kun vastineeksi sain sen turvallisuuden tunteen. Taloudellisessa epävarmuudessa eläminen on yksi mun pahimmista painajaisistani. Koska senkin olen aikoinaan kokenut. Joten siis ymmärrän hyvin myös äitisi stressiä ja turhautumista. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yhteiskunta muuttunut paljon vaikka sitten 1970-luvun. Muistan lapsuudesta miten kerrostalssa mentiin rappukäytävään noin vain ja sitten ulos, tervehdittiin naapureita iloisesti ja vaihdettiin muutama sana. Nykyisin suurin osa ihmisistä taitaa ensin tarkistaa ovisilmästä ettei vahingossakaan satu naapurin kanssa samaan aikaan rappukäytävään ja koitetaan kulkea varjoissa ja seinänvieustoja pitkin ettei vaan kukaan näe tai tule puhumaan. Onko siis ihmekään ettei siedetä naapurista minkäänlaisia ääniä, kun ei naapuria tunneta ja tuntematon tietenkin pelottaa ja siksi se käy myös ärsyttämään. 

Ensimmäisestä lauseestasi olen samaa mieltä. Joillain aloilla työt olivat jo silloin vuorotyötä, mutta nykyisin yhä useammalla alalla. Kun oli aikoinaan valinnut sellaisen alan, niin oli ihan selvää, että yövuorosta kotiin tullessa laittoi korvatulpat korviin ja meni nukkumaan. Ei oletettukaan, että naapurissa olisi hiljaista, koska MINÄ haluan nyt nukkua. Kun tuli iltavuorosta kotiin, kävi pikaisesti suihkussa, mutta ei tullut mieleenkään laittaa pesukonetta pyörimään tai ruveta imuroimaan. Vaikka siis ne äänet onkin "normaaliin elämään" kuuluvia ääniä, niin ei niitä öisin pidetty päällä. Nykyisin jo jotkut sähkösopimuksetkin kannustaa kansalaisia tekemään monia asioita öisin, koska silloin on sähkö halpaa.  Elämä, jossa noin klo 7 silmät auki ja sängystä ylös ja noin klo 23 sänkyyn ja silmät kiinni, on mennyttä maailmaa. 

Mun mielestä "normaalit elämisen äänet" ovat niitä ääniä, mitä kodeista kuuluu, kun ihmiset ovat hereillä. Ja kyllä, siihen voi kuulua myös poraamista, vasaralla naputtelua jne. Itsekin joudun jossain vaiheessa häiritsemään naapureitani siirtämällä taulujen (ja niitä on monta) paikkaa eli naputtelemalla uusiin kohtiin taulukoukut. Mutta en tee sitä iltaisin, öisin enkä edes sunnuntaisin. Sitten on sellainen "harmaa alue", että kuuluuko normaaleihin elämisen ääniin meteliä pitävä harrastus tai vaikkapa työ. Tässä rivitaloyhtiössä asuu yksi konserttipianisti, joka päivisin harjoitteli. Ei pimputellut pianoa iltaisin eikä öisin, mutta päivisin kylläkin. Asia ei ollut hänen seinänaapurilleen ongelma ennenkuin vasta sitten, kun seinänaapuri jäi eläkkeelle. Eihän naapuri töissä ollessaan tiennyt, pimputteliko pianisti vai ei. Asia riitautui ja seinänaapuri vei asian käräjille. Ja hävisi jutun. Möi sitten asuntonsa ja muutti pois. Uudet asukkaat ovat asuneet tuossa nyt jo kymmenkunta vuotta ja koska ovat työelämässä, ei heitä ole häirinnyt se, mitä asunnossa kuuluu silloin, kun eivät itse ole kotona. Mutta...jos joku olisi vaikka puuseppä ja tehnyt kotinsa yhdestä huoneesta verstaan, se saattaisi jo olla asia, joka ei välttämättä olisi enää "normaalia elämisen ääntä". Vaikka siis tapahtuisikin vain virka-aikaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidin pitää tukea lastaan. Lapsen ei tarvitse tukea äitiään. (Poikkeuksena aivan loppuvanhuus ja seniiliys.)

Meidän elämä ei ole ehkä sitä mitä joillakin muilla, mutta se on meidän elämäämme. Ja minä olen sellainen kuin olen. En voi itseäni muuttaa tässäkään asiassa. Näin maksan sitten hinnan kaikesta itsekin. Niin kauan kuin jaksan elämääni ja eläämme tämä kai menee jotenkin. Sieltä vuodesta 2023 on kyllä ollut melkoista. Ensin oman elämäni jutut ja sitten äitiini liittyen kaikkea. Hyvä, että pahimmat unettomuusvuodet oli ennen tuota. Voimia nimittäin tarvin elämääni ja onneksi olen nukkunut jo vuosia melko hyvin omalla mittapuulla. Mutta juu en suosittele elämään kuin minä. 

Mä kyllä ymmärrän tuon. Kun eilen suosittelin sulle parin viikon taukoa äidistäsi, se ei suinkaan tarkoittanut, että pistäisit välit häneen poikki. Vaan eräänlaista parin viikon lomaa. Aivan kuten äitisikin tarvitsee töistä välillä lomaa, jotta jaksaa sitten taas loman jälkeen käydä töissä. Se, että on toiselle ihmiselle käytännöllisesti katsoen aina käytettävissä, tulee pidemmän päälle aika rankaksi, jos mitään taukoa tai lomaa ei saa välillä. Tiedän tämän ihan omasta kokemuksestani.  Myös silloin, kun puhelin ei soi, on koko ajan varuillaan, milloin se taas soi. Mua lopulta työterveyslääkäri kehotti laittamaan pari tuntia ennen nukkumaanmenoa puhelimen äänettömälle. Tajusin silloin itsekin, että jos mun vanhemmille jokin ihan oikea hätä tulee, isä voi soittaa 112:een. Muussa tapauksessa asia voi odottaa aamuun. Nyt, kun isästä huolehtiminen on siskoni vastuulla, niin hän lähtee ihan hyvällä omallatunnolla 300 km päähän mökille eikä siellä kulje kännykkä kädessä. Eikä todellakaan lähde sieltä ajamaan kotiin sen vuoksi, että isä yllättäen haluaa tai tarvitsee jotain. Mä otin aikoinaan kännykän mukaani jopa viedessäni vain roskat. Joten osittain se uupumiseni oli ihan omaakin syytäni. 

Vierailija kirjoitti:

P hyvä, pidä muutama päivä väliä äitisi tapaamiseen!

Hän on aikuinen ihminen ja pärjää kyllä.

Mä olen tästä kyllä 100%  samaa mieltä. Suosittelen jopa parin viikon taukoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikäkysymys se ei ole. Sen paljastaa jo tämä ketju jossa sitä yhtä oikeaa vastasuta siitä miten ne pitää tai kuuluu järjestää ei ole tullut. Kysymys on enemmän siitä osaatko hakea tarvittaessa apua ja haluatko ottaa sitä vastaan vaan päättä kaikkesta yksin.

Tästä ketjusta huomaa myös sen, että riippuu siitäkin millaisen roolin kukakin on ottanut, tai mihin rooliin päätynyt, hautajaisten järjestelemisessä. Jotkut ovat osallistuneet aktiivisemmin milloin ovat myös tietoisempia kokonaisuudesta, kun taas joidenkin kohdalla on käynyt niin että aina joku muu on järjestänyt hautajaisia. Tämäkään ei ole ikäsidonnaista.

Totta. Kun mun äiti 2 vuotta sitten kuoli, mun siskoni kysyi suunnilleen joka ainoasta asiasta hautajaisten suhteen mun mielipidettäni. Ei mulla ollut mitään mielipidettä. En kuulu kirkkoon, en ole kristitty, en tiennyt, mitä äidin omat toiveet olivat jne. Millainen arkku, missä kirkossa, mitä virsiä, missä muistotilaisuus, mitä tarjottavia, millaiset kukkalaitteet  jne...ihan turhia kysymyksiä mulle. Mun mielestä hautajaisissa pitää kunnioittaa vainajan tahtoa ja jos ei tiedä, mikä se tahto on ollut, niin parempi jättää homma niille, jotka tietävät. Mulla on "hautaustestamentti" jo tehtynä ja lapseni myös tietävät, mikä mun tahtoni on.  Onneksi ovat muutenkin kanssani samoilla linjoilla. Jotkut serkuistani saattavat kiskaista aikanaan herneen nenäänsä, kun eivät tule kutsutuksi mun "monttubileisiin". Mutta eipä he noin muutenkaan kahta lukuunottamatta ole pitänyt muhun edes mitään yhteyksiä vuosikausiin.  Mulla on oma uurnani odottamassa jo kirjahyllyn päällä. Olisin ostanut jo halvimman puulaatikonkin, missä saisi tuhkata, mutta ei ole tilaa säilyttää sellaista. Lasteni pitää vaan hankkia halvin mahdollinen laatikko, millä saa mut kuskattua ruumishuoneelta krematorioon. Ei mitään kirkollisia juttuja. Tuhkien levittäminen yhdessä mun lemmikkien tuhkien kanssa metsään. Maanomistajan sekä jo maanomistajan lasten kanssa sovittu jo tästä. Jos elän vielä 8 vuotta, saan sovittua asian vielä maanomistajan lastenlastenkin kanssa. Olen ehdottanut paria mulle tärkeää biisiä soitettavaksi (ihan vaan siellä metsässä kännykällä Youtubesta), jos lapseni  haluavat.  Ei ole pakko. Mitään erityistä muistotilaisuutta ei tarvitse järjestää.  Mutta jos sellaisen haluavat kuitenkin, niin tohon lähiökuppilaan ja kuolinpesän rahoista  tonnin piikki auki kaikille sillä hetkellä baarissa oleville. 

Kun äiti kuoli, isä ja siskoni halusivat järjestää äidille perinteiset kristilliset hautajaiset. Mikä toki oli ihan ok, koska ilmeisesti se oli äidin toivekin. Mulle oli lähinnä ärsyttävää, että sukulaiset, jotka eivät olleet pitäneet vuosikausiin yhtään mitään yhteyttä äitiin (eikä muhunkaan), tulivat itkeä vollottaen halaamaan mua ja esittämään mukamas osanottonsa. Mitä tekopyhyyttä!!! Olisivat olleet äidin elämässä silloin, kun äiti vielä eli. Papin lisäksi taisin olla äidin hautajaisissa ainoa, joka ei itkenyt. Seurasin vaan sitä sirkusta ihmetellen.