Reipas ja tunnollinen lammas

En tiedä, itkiskö vai nauraisko, joten päätin  taas kerran nauraa. Nythän sitten kotihoito soittelee mulle, että mitä pitää isän kanssa tehdä. Mä vastaan, että tehkää mun puolestani  ihan mitä haluatte ja jos on jotain isän asioista kysyttävää, soittakaa mun siskolleni. 

Taas kerran mulla sellainen fiilis, että mitä jos ihan oikeasti ostaisin menolipun  Seinäjoelle enkä tulisi koskaan enää takaisin. Mun sisko ei ole tällaisissa asioissa mitenkään paha ihminen, mutta on se tyhmempi kuin vasemman jalan kumisaapas :D Ensi viikolla maksan satoja - tai ehkä jopa tuhansia -  euroja siitä, että pikkuhiljaa alkaisin  saada omaa terveyttäni takaiisn. 

Viime yönä näin aika ahdistavan unen. Unessa mun lapseni itkivät ja hädissään huusivat katsoessaan, miten mä vajosin suonsilmäkkeeseen. Kun heräsin, tajusin myös, että kaikista tärekeimpiä mulle on tässä maailmankaikkeudessa  omat lapseni. Ei siskoni tai KÄÄKkä. Mulla meni aikoinaan välit poikki tyttäreeni, koska en vaan pystynyt olermaan samaan aikaan äiti ja muistisairaan tytär. 

Äiti kuoli jo 2 vuotta sitten ja vasta nyt alan haparoiden lähestyä uudelleen mun tyttäreni kanssa. Hän on vilpittömästi pahoillaan siitä, miten KÄÄKkä onnistui lahjomaan ja manipuloimaan hänetkin mua vastaan. Ainoa,  jota isä ei pystynyt "ostamaan" omalle puolelleen, on  mun poika. Muut vanhempiewni lapsenlapset saivat kymmeniä tuhansia euroja, mutta mun poika ei edes yhtä tikkaria. Vaikka olikin lapsenlapsista ainoa, joka äidin jmuistisairauden aikaan juoksi etsimässä mummiaan tuolta metsistä. Taisi olla muuten noista lapsenlapsista ainoa, joka äidin viimeisinä aikoina kävi  vaihtamassa mummilleen vaipatkin. Mitään kiitosta ei kuitenkaan koskaan saanut. Ei edes sanaa "kiitos". 

Mä olen mun pojan kanssa varmaan erityisen läheinen just siksi, että me ollaan suvun mustat lampaat. Suku välittää meistä vain silloin, kun voidaan olla hyödyksi suvulle. Mun tytär on nyt alkanut miettiä, että onhan toi nyt aika väärin. Hän on saanut isovanhemmiltaan kymmeniätuhansia euroja tekemättä yhtikäs mitään. Ja pikkuveli juoksi öin ja päivin etsimässä muistisairasta mummiaan , kävi  vaihtamassa sille sitten loppuvaiheessa  vaipatkin 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Tulipa vielä mieleen sekin, että jos on lemmikkejä, niin jo niille hoitajan/hoitopaikan saaminen voi olla vaikeaa. Mä olen aina onnistunut saamaan, jos kyse on ollut mun työmatkoista tai sairastumisista. Mulla on ollut elämäni aikana 2 isokokoista koiraa eikä niitä olisi voinut ihan kenelle vaan antaa hoidettavaksi. Kerran erehdyin antamaan yhden ulkoilutuskerran verran siskolleni ekan koirani hoidettavaksi. Alaskanmalamuutti. Siis sellainen kuormanvetokoira, joka ilman treenaamistakin vetää kevyesti 700 kg perässään. Sellaisen koiran ja hihnan päässä olevan ihmisen välillä pitää olla sellaiset "maneerit", että koira tietää, milloin pitää vetää ja milloin ei. Ei sellaista koiraa voi ihan kenelle tahansa antaa hoitoon. 

Mä kyllä ymmärrän tuon vastavuoroisuuden tarpeen, mutta koko ikäni autottomana ja ajokortittomana en ole kyennyt tapaamaan kaukana asuvia ystäviäni, jos niihin reissuihin ei ole liittynyt mitään muuta kuin vain ystävän tapaaminen.  Nyt olan pari kuukautta ollut koiraton ja kissalleni saisin varmaan seinänaapurinkin sitä pariksi päiväksi hoitamaan. Siis kerran päivässä laittamaan kissalle märkäruokaa. Kuivaruokaahan voi laittaa vaikka koko paketin kerrralla. 

Muistan, kun mun lukioaikainen "bestis" muutti 1980-luvun alussa Chileen. Kaukopuhelutkin maksoi hunajaa ja oravannahkoja. Mitään somea ei vielä ollutkaan. Jonkin aikaa kirjoiteltiin kirjeitä etanapostilla, mutta kumpikin meistä löysi uusia ystäviä lähempää. Lopulta yhteys katkesi kokonaan. Hän palasi takaisin Suomeen, mutta yhteystietoja ei enää ollut. Kunnes pari vuotta sitten löysi mut Facebookista vanhan oppikoulun ryhmästä. Ja ollaan tavattu. Viimeksi muutama viikko sitten. 

Täytän syksyllä 65 v ja ajattelen niin, että meidän jokaisen elämä muuttuu ja aina ei muutu ystävän kanssa samaan suuntaan. Ystävällä voi olla varaa lennellä ihan mihin vaan ympäri maapalloa ja niin usein kuin haluaa. Se toinen taas joutuu laskemaan tarkkaan, mitä on varaa ostaa lapsilleen ruokakaupasta. 

Joskus kipeältä tuntuu se, että ystävällä on rahaa, mutta ei halua käyttää sitä kanssasi näkemiseen. Sen sijaan, että ostaisi ne bussiliput luoksesi, niin sanoo, että on liian kallista ja ei jaksa. Sitten matkustetaan muiden kanssa Kreikkaan tai hotellilomalle Helsinkiin. Niihin rahaa riittää.

Mutta ehkä oletkin hänelle enää vain kaveri etkä enää ystävä? En tiedä, miten tämän nyt sanallisesti oikein muotoilisi. Joskus joistain ihmisistä vaan tulee läheisempiä ja jotkut jää kauemmaksi. Mä halusin viime syksynä Irlantiin eikä yhdelläkään ystävälläni olisi ollut varaa siihen reissuun. Joten menin siskopni kanssa, koska hänellä oli varaa.  Mun mielestä ystävyys ei ole mikään pakkoavioliitto, jolloin et voi toteuttaa omia toiveitasi vaan sen Dublinin lennon sijasta olisi pitänyt käyttää nekin rahat lentoihin Rovaniemelle. 

En tiedä, miksi ystäväsi ei pyytänyt sua mukaansa Kreikkaan. Oletteko jo etääntyyneet niin, ettei hän uskonut sun haluavan investoida teidän yhteiseen Kreikan matkaanne?  Vai oletteo hän, että sulla ei ole varaa Kreikan matkaan? 

Sekin on kurjaa, jos on ollut toiselle ystävä ja toinen alentaa sinut kaveriksi. Tästäkin on kokemusta.

Rahasta ei ole omalla kohdalla näkeminen kiinni.

Mun mielestä taas ystävyys ei ole mikään avioliitto, joka päättyy vasta sitten, kun kuolema meidät erottaa. Jokainen meistä elää omaa elämänsä ja mun mielestä on ihan normaalia, että jotkut ihmiset vuosikymmenten varrella vaan tippuvat elämästä pois. Ja jotkut niistä voi palata jopa vuosikymmenten päästä  takaisinkin. Se, että olet taaperona lyönyt toista hiekkalaatikossa lapiolla päähän, ei mun mielestä tarkoita, että sun pitäisi läpsiä sitä vielä hoivakodissakin ruokalusikalla päähän. 

Kun kasarila sain ekan lapseni, niin en m,ä edes olettanut, että mun lapsettomat työssäkäyvät ystäväni olisivat viettäneet päivisin mun kanssani aikaa.  Tottakai yståävystyin niiden kanss,a jotka päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen istuivat mun kanssani siellä hiekkalaatikon reunalla. Mulla aikoinaan hyytyi yksi pitkäaikainen ystävyyssuhde ihan vain siksi, että ystäväni päätti vanhoila päivillään hankkia vielä iltatähden ja mä taas omien jo isojen lasteni suunnittelin ihan muuta kuin vaipanvaihtoja ja hiekkalaatikolla istumista. Parikymmentä vuotta myöhemmin osuttiiin samaan HSL:n: bussiin  ja nyt ollaan noin kerran kuukaudessa taas tavattukin. Itse asiass on jo sop

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Tulipa vielä mieleen sekin, että jos on lemmikkejä, niin jo niille hoitajan/hoitopaikan saaminen voi olla vaikeaa. Mä olen aina onnistunut saamaan, jos kyse on ollut mun työmatkoista tai sairastumisista. Mulla on ollut elämäni aikana 2 isokokoista koiraa eikä niitä olisi voinut ihan kenelle vaan antaa hoidettavaksi. Kerran erehdyin antamaan yhden ulkoilutuskerran verran siskolleni ekan koirani hoidettavaksi. Alaskanmalamuutti. Siis sellainen kuormanvetokoira, joka ilman treenaamistakin vetää kevyesti 700 kg perässään. Sellaisen koiran ja hihnan päässä olevan ihmisen välillä pitää olla sellaiset "maneerit", että koira tietää, milloin pitää vetää ja milloin ei. Ei sellaista koiraa voi ihan kenelle tahansa antaa hoitoon. 

Mä kyllä ymmärrän tuon vastavuoroisuuden tarpeen, mutta koko ikäni autottomana ja ajokortittomana en ole kyennyt tapaamaan kaukana asuvia ystäviäni, jos niihin reissuihin ei ole liittynyt mitään muuta kuin vain ystävän tapaaminen.  Nyt olan pari kuukautta ollut koiraton ja kissalleni saisin varmaan seinänaapurinkin sitä pariksi päiväksi hoitamaan. Siis kerran päivässä laittamaan kissalle märkäruokaa. Kuivaruokaahan voi laittaa vaikka koko paketin kerrralla. 

Muistan, kun mun lukioaikainen "bestis" muutti 1980-luvun alussa Chileen. Kaukopuhelutkin maksoi hunajaa ja oravannahkoja. Mitään somea ei vielä ollutkaan. Jonkin aikaa kirjoiteltiin kirjeitä etanapostilla, mutta kumpikin meistä löysi uusia ystäviä lähempää. Lopulta yhteys katkesi kokonaan. Hän palasi takaisin Suomeen, mutta yhteystietoja ei enää ollut. Kunnes pari vuotta sitten löysi mut Facebookista vanhan oppikoulun ryhmästä. Ja ollaan tavattu. Viimeksi muutama viikko sitten. 

Täytän syksyllä 65 v ja ajattelen niin, että meidän jokaisen elämä muuttuu ja aina ei muutu ystävän kanssa samaan suuntaan. Ystävällä voi olla varaa lennellä ihan mihin vaan ympäri maapalloa ja niin usein kuin haluaa. Se toinen taas joutuu laskemaan tarkkaan, mitä on varaa ostaa lapsilleen ruokakaupasta. 

Joskus kipeältä tuntuu se, että ystävällä on rahaa, mutta ei halua käyttää sitä kanssasi näkemiseen. Sen sijaan, että ostaisi ne bussiliput luoksesi, niin sanoo, että on liian kallista ja ei jaksa. Sitten matkustetaan muiden kanssa Kreikkaan tai hotellilomalle Helsinkiin. Niihin rahaa riittää.

Mutta ehkä oletkin hänelle enää vain kaveri etkä enää ystävä? En tiedä, miten tämän nyt sanallisesti oikein muotoilisi. Joskus joistain ihmisistä vaan tulee läheisempiä ja jotkut jää kauemmaksi. Mä halusin viime syksynä Irlantiin eikä yhdelläkään ystävälläni olisi ollut varaa siihen reissuun. Joten menin siskopni kanssa, koska hänellä oli varaa.  Mun mielestä ystävyys ei ole mikään pakkoavioliitto, jolloin et voi toteuttaa omia toiveitasi vaan sen Dublinin lennon sijasta olisi pitänyt käyttää nekin rahat lentoihin Rovaniemelle. 

En tiedä, miksi ystäväsi ei pyytänyt sua mukaansa Kreikkaan. Oletteko jo etääntyyneet niin, ettei hän uskonut sun haluavan investoida teidän yhteiseen Kreikan matkaanne?  Vai oletteo hän, että sulla ei ole varaa Kreikan matkaan? 

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus on ollut, että sen matkustelemattoman osapuolen on vaikea ymmärtää toisen näkökulmaa. Ei käsitetä, että ne bensat voi oikeasti tulla todella kalliiksi. Eikä ymmärretä, että voi olla vaikea sopia supertarkkaa kellonaikaa, että monelta ajetaan siitä toisen kotipaikan ohi, kun ajomatkaa on satoja kilometrejä ja ystävän luota jatketaan vielä matkaa eteenpäin. Sekin on hankalaa, jos toinen osapuoli ei mainitse mitään mahdollisista tarjoiluista tai ylimalkaisesti toteaa, että meillä saatte syötävää. On eri asia, tarjoaako toinen kahvit mustana tai ihan lämpimän ruoan. Ei ole kiva, jos joutuu arvailemaan. Itse olenkin logiikalla, että "Tervetuloa meille, ollaan koko iltapäivä kotosalla. Meillä on suolaista piirakkaa ja pannaria tarjolla, kun tulette." Näin toinen osapuoli tietää, mitä on luvassa.

Toi on kyllä ihan totta. Ystävien kanssa kuitenkin - luulisin ainakin - voi keskustella, onko tarjolla päivällinen vai pullakahvit. Mä ihan jo omille lapsillenikin kerron, kutsunko heidät lounaalle, päivälliselle tai illalliselle vai vain kahville. Jos kutsun päivälliselle tai  illalliselle, niin tietävät, ettei aamiaisen jälkeen kannata kotona syödä yhtään mitään :D Lounaalla saatta aolla vain jokin salaattiateria. 

Tulipa vielä mieleen sekin, että jos on lemmikkejä, niin jo niille hoitajan/hoitopaikan saaminen voi olla vaikeaa. Mä olen aina onnistunut saamaan, jos kyse on ollut mun työmatkoista tai sairastumisista. Mulla on ollut elämäni aikana 2 isokokoista koiraa eikä niitä olisi voinut ihan kenelle vaan antaa hoidettavaksi. Kerran erehdyin antamaan yhden ulkoilutuskerran verran siskolleni ekan koirani hoidettavaksi. Alaskanmalamuutti. Siis sellainen kuormanvetokoira, joka ilman treenaamistakin vetää kevyesti 700 kg perässään. Sellaisen koiran ja hihnan päässä olevan ihmisen välillä pitää olla sellaiset "maneerit", että koira tietää, milloin pitää vetää ja milloin ei. Ei sellaista koiraa voi ihan kenelle tahansa antaa hoitoon. 

Mä kyllä ymmärrän tuon vastavuoroisuuden tarpeen, mutta koko ikäni autottomana ja ajokortittomana en ole kyennyt tapaamaan kaukana asuvia ystäviäni, jos niihin reissuihin ei ole liittynyt mitään muuta kuin vain ystävän tapaaminen.  Nyt olan pari kuukautta ollut koiraton ja kissalleni saisin varmaan seinänaapurinkin sitä pariksi päiväksi hoitamaan. Siis kerran päivässä laittamaan kissalle märkäruokaa. Kuivaruokaahan voi laittaa vaikka koko paketin kerrralla. 

Muistan, kun mun lukioaikainen "bestis" muutti 1980-luvun alussa Chileen. Kaukopuhelutkin maksoi hunajaa ja oravannahkoja. Mitään somea ei vielä ollutkaan. Jonkin aikaa kirjoiteltiin kirjeitä etanapostilla, mutta kumpikin meistä löysi uusia ystäviä lähempää. Lopulta yhteys katkesi kokonaan. Hän palasi takaisin Suomeen, mutta yhteystietoja ei enää ollut. Kunnes pari vuotta sitten löysi mut Facebookista vanhan oppikoulun ryhmästä. Ja ollaan tavattu. Viimeksi muutama viikko sitten. 

Täytän syksyllä 65 v ja ajattelen niin, että meidän jokaisen elämä muuttuu ja aina ei muutu ystävän kanssa samaan suuntaan. Ystävällä voi olla varaa lennellä ihan mihin vaan ympäri maapalloa ja niin usein kuin haluaa. Se toinen taas joutuu laskemaan tarkkaan, mitä on varaa ostaa lapsilleen ruokakaupasta.