Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sen mitä tarkoitat. Pappani eli reuman kanssa noin 45 vuotta. Ei valittanut oikeastaan lainkaan ja oli liikunnallisesti niin kuin pystyi myös. Hänellä selkärankareuma. Pysyi silti liikkuvana koko ikänsä. Näin ehkä hän on esimerkki ihmisestä, jota reuma ei sillä tavalla ikinä "voittanut" ja eli kuitenkin ns hyvää elämää siitä huolimatta. Minun en ikävää kirjoittaa, mutta äitini ei taas osaa yhtään elää nivelrikon kanssa nyt. Hän meinaa asiaa hyväksyä ja sen myötä vetää minutkin mukanaan siihen kaikkeen. Pelkää leikkausta myös paljon ja kuntoutusta sen jälkeen. Näin jos hänellä olisi ollut esim reuma jo nuoresta niin ehkä ei olisi ikinä sitä hyväksynyt.
Vai voisiko sittenkin olla niin, että jos äitisi olisi sairastunut reumaan silloin, kun sinä olit vielä taapero, hän ei välttämättä olisi oppinut hyväksymään sairauttaan, mutta olisi opinut elämään sen kanssa? Iän myötä ilmaantuva ja paheneva nivelrikko on kyllä toisaalta jo ihan muuta. Kun on saanut elää suht kivutonta elämää vuosikymmeniä, niin siinä vaiheessa kipujen alkaminen ja lisääntyminen ei olekaan mikään ihan helppo juttu.
Mitä tulee tekonivelleikkauksiin, niin tottakai niitä pelkää. Muistan, kun menin ekaan polvileikkaukseen. Kyynärsauvat kainalossa ja reppu selässä bussipysäkille. Vielä pysäkillä mietin, että voisin kääntyä takaisin kotiin. Mutta en käääntynyt. Ja olihan se aika .... miten sen nyt sanoisi... pirullinen kokemus. Kun leikattu jalka alkoi vihdoin kuntoutua, se leikkaamaton alkoi pahentua. Onneksi leikkausten välissä oli vain puolisen vuotta. Kun se toinenkin polvi alkoi kuntoutua, niin mä olin ihan täpinöissäni. Mä pystyn kävelemään! Mä voin lähteä ihan minne vaan! Ja ennenkaikkea mä pystyn nukkumaan öisin. Ostinkin silloin keikkalipppuja sinne sun tänne....... mutta ennenkuin ehdin yhtäkään niistä lipuista käyttää, tulikin pandemia ja kaikki keikat peruttiin. Ja kun lopulta sekin olisi ollut ohi, niin äidin muistisairaus paheni. 4 vuotta menikin sitten taas siinä, että olin lähinnä vain kotona ja passissa sitä varten, jos isä taas soittaa. Nyt on remontit ohi, koiravanhus Sateenkaarisillalla ja siskoni huolehtii isästä. Joten....mulla on keikkaliput Tuska-festareille.
Vierailija kirjoitti:
Lampaalle kysymys mitä olen miettinyt jo vähän aikaa eli koirasi nimi. Annoitko sinä sille nimen vai oliko sillä nimi jo "ennestään". Aloin vaan tätä pohtia, kun luin rescue koirista ja niiden nimistä joku päivä. Entäpä kissojesi nimet. Nekin varmaan vaihtuvat, kun sinulle tulivat? Näin ajattelin.
Koiralla säilyi se nimi, mikä sillä oli ollut jo aiemmin. Eli Stella. Myös kissoillani oli tullessaan nimet. Luna ja Tikru. Tikru on edelleenkin Kyylän oikea nimi, mutta ei sitä kukaan enää kutsu Tikruksi. Mä en edes vaihtanut itse kissalleni nimeä. Kuuulun yhteen ruokaryhmään, jossa otetaan valokuvia kokkailuista ja pyydettäessä kirjoitettiin reseptitkin. Mulla on jo 2013 lähtien ollut sunnuntaisin tapana kattaa aamiainen kauniisiin astioihin ja kantaa tarjottimella sänkyyni. Siinä sitten kaikessa rauhassa nautin aamusta ja katselen Avaraa luontoa telkkarista. Noh, kun otin niitä kuvia, niin tuo kissanketalehan änkesi joka kuvaan. Vaikka hätistelin miten sitä pois, niin vähintään tassu, korva tai hännänpää näkyyi kuvassa. Lopulta sen ryhmän jäsenet alkoi ensimmäisenä etsiä laittamastani kuvasta kissaa. Alkoivat kutsua sitä Aamiaiskyyläksi ja sitten tuttavallisemmin vain Kyyläksi. opulta en enää edes yrittänyt häätää kissaa pois kuvista. Kerran yksi ystäväni ehdotti, että perustaisin kissalle Instagramiin tilin. Mä olin ihan WTF!! Ei mulla itelläkään ollut siellä mitään tiliä. Pari päivää mietin ja sitten ajattelin, että okei, olen tehnyt kaikenlaista tyhmää elämässäni, joten kaiketi näin yli viiskymppisenä voisi perustaa KISSALLE Instagramiin tilin. Ja niin siellä sitten on Breakfast Snooper :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kultaa tuli, onnea Leijonat!
Elämässä on kaksi perusvalintaa: hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat, tai hyväksyä vastuu niiden muuttamisesta.
- Denis Waitley
Olen tästäkin eri mieltä. Minulla on elämässäni lukuisia asioita, joita en ole hyväksynyt vieläkään. Ei, vaikka yrittäisin niin en tule niitä ikinä hyväksymään. Silti minä en pysty niitä myöskään muuttamaan. Ne ovat ja pysyvät. Joidenkin eteen voi tehdä jotain joskus ehkä. Loput ovat jo pysyvät. Ovat edelleen, vaikka päässäni ääni sanoisi etten jaksa enää. Silloin voin vaan yrittää sammuttaa sen äänen ja sanoa, että juuri tänäänkin minun on jaksettava eteenpäin juuri näiden juttujen kanssa. En voi muutakaan. En usko siihen, että ihminen voi lopulta valita paljonkaan asioita mitä elämässä tapahtuu.
Lähinnä itsellä se on katkaisijan sammuttamista niihin ajatuksiin, että pieleen meni moni asia ja miettimistä näkeekö järkeä elämässä vai ei. Sitten, kun näkee niin elää taas päivän pari paremmalla fiiliksellä. Sitten, kun ei näe niin ärsyttää ajatus, että kukaan valitsisi elämäänsä p*skaa jos voisi valita toisin. Mutta juu anteeksi viesti.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mä itse ajattelen tuo ajatuksen "hyväksy asiat, joita et voi muuttaa, ja muuta ne, jotka voit" vähän sillä tavalla, että hyväksymisellä tarkoitetaan oman elämänsä jatkamista siitä huolimatta, että tietyt asiat nyt vaan on tapahtuneet. Muistan kyllä silloin vähän päälle kolmekymppisenä, kun ensimmäiset nivelkivut alkoivat. Mä vaan halusin, että ne kivut loppuu ja elämä palaa entiselleen. Harrastin silloin tanssia ja tanssi oli mulle sekä keino pitää hauskaa että myös keino rentoutua. Ja sitten vain muutamassa kuukaudessa en enää pystynyt laittamaan edes matalakorkoisia kenkiä jalkaani. Tanssimisesta puhumattakaan. Kun vihdoin sain nivelreumadiagnoosin, niin tiesin, että aika entinen ei koskaan enää palaa. Ja tiesin myös, että kipujeni osalta jokainen lisäpäivä elmässäni vie vain huonompaan suuntaan. Olin silloin vielä kuopuksesta hoitovapaalla ja mun vaan oli lasteni vuoksi pakko mennä eteenpäin. En mä varmaan edelleenkään ole varsinaisesti hyväksynyt näitä kipujani ja sitä, että en voikaan enää tanssia. Mutta olen oppinut elämään tämän asian kanssa. Pahimpina kipupäivinä aika vaikeaa, mutta onneksi välillä on hieman vähemmän kipuja. Täysin kivuton olen ollut viimeksi vuonna 1992. Mutta jostain syystä säilytin lähes 20 vuotta vaatekaapissani kymmeniä upeita korollisia kenkiä. Niitä, jotka jalassa olin aiemmin tanssinut. Sitten luovutin ja vein ne kaikki Fidan kirppikselle. Siellä kysyivät, että haluaisinko kuitenkin ottaa sieltä kirppikseltä itselleni jotain, kun sellaisen määrän upeita ja hyväkuntoisia kenkiä kerran sinne lahjoitin. Näin vähän kulahtaneen ja ruman vanhan lipaston. Soitin mun siskolleni ja kysyin, voisko tulla autolla mut hakemaan sieltä. Tuli ja otin sen lipaston. Kotona tuunasinkin sen uusiksi ja se on yksi keskeinen elementti mun makkarissani.
Kun sitten joulukuussa 2012 sain sen valtimorepeämän ja massiivisen sisäisen verenvuodon ja oli mua hoitaneiden lääkäreidenkin mielestä ihme, että selvisin hengissä, niin siellä letkuissa ja laitteissa sairaalasängyssä maatessani mietin, että huonomminkin olisi voinut käydä. Mä olin kuitenkin edelleen elossa. En mä näistä reumakivuistani edelleenkään iloitse, mutta juuri nytkin ikkunasta katsoessani näen vihreän metsän ja pari oravaa tuolla jahtaamassa toisiaan. Osaan iloita noista oravista ja siis siitä, että olen edelleen näkemässä ne.
Vierailija kirjoitti:
Yhtiökokouksista tuli mieleen, että taloyhtiön päätöksenteko voi olla haasteellista. Jos joukossa on jarruttaja, yleensä iäkäs alkuperäisasukas, joka vetää mukaan muutaman kaltaisensa, mikään uudistus tai korjaus ei mene läpi. Kun ei ollut ennen, ei tarvita nytkään. Taloyhtiölle aiheutuu iso vahinko. Syntyy valtava korjausvelka eli lista välttämättömistä toimista, joita ei ole tehty. Asuntojen arvo laskee. Pankki ei välttämättä enää myönnä lainaa niin laajaa peruskorjausta varten. Jos myöntääkin, rahoitusvastikkeet hyppää taivaisiin. Asuntoja on vaikea edes myydä, ostajat karttavat tällaisia kohteita. Pahimmassa tapauksessa edessä on taloyhtiön konkurssi. Tämän kaiken saa aikaan jarruttaja, joka ei pysy kehityksen kelkassa. Hyvä syy ostaa omakotitalo.
Toinen kerrostalon vitsaus on kyylä, joka urkkii, kyttää ja tehtailee valituksia. Isännöitsijä on hänen yhteydenottojaan kurkkua myöten täynnä. Mikään sanominen ei auta. Pilaa muitten asumisen. Ongelmayhtiöihin, joissa on oikeasti häiriöitä, kyylä ei pesiydy. Siellä on toisenlainen asukaskunta. Siellä tulisi turpiin. Siellä, missä on ihmisiä, yksikin ihminen saa ison tuhon aikaan. Areenassa taitaa olla vielä dokkari kauhujen naapurista.
Tuo on niin totta. Tämä on rivitaloyhtiö, mutta asuntoja on kuitenkin 56 kpl. Eläkeikäisiä on ehkä noin 15:ssä asunnossa ja niitä kaikkea vastustavia jääriä heistä onneksi vain 4. Mun isäni on valitettavasti yksi heistä. Koska kaikki asunnot ovat perheasuntoja, pienimmätkin 90 m2, niin täällä asuu paljon lapsiperheitä. Suurin osa asukkaista ei siis halua, että rakennukset ja piha-alueet jätettäisiin hoitamatta. 2 vuotta sitten tehtiin ikkunaremontti eli kaikki ikkunat vaihdettiin uusiin ja nyt tänä keväänä iv-remontti. Erilaisia kartoituksia tehdään säännöllisesti. Kylpyhuoneiden kosteusvauriomittauksia , sokkeleiden kosteusvauriomittauksia jne. Vaikka mua ärsyttääkin suunnattomasti, kun erilaista huoltomiestä ja rempamiestä ramppaa pitkin vuotta edestakaisin, niin mieluummin niin kuin että oltaisiin tosiaan jonain päivänä tilanteessa, jossa korjausvelkaa olisikin liikaa. Toisaalta ei mua nyt enää ärsytä kuten aiemmin, koska en ole enää työelämässä eikä mulla ole enää koiraakaan. Hankalaksi olisi tämä kevät mennyt, jos olisi ollut koira ja olisin töissä. Töihin olisi pitänyt ilmoittaa, että ei aavistustakaan, milloin tulen seuraavan kerran töihin. Ei mun koirani olisi ketään sisään päästänyt, jos en olisi ollut itse paikalla. Näitä tän taloyhtiön jääriä ei kiinnosta, mitä tapahtuu heidän kuolemansa jälkeen. Eivät vaan nyt vielä elossa ollessaan haluaisi maksaa euroakaan enempää vastikkeita. Sinänsä huvittavaa, että noista neljästä kolmella on keskimääräistä suurempi eläke (tiedän heidän ammattinsa ja niistä duuneista on kyllä kertynyt vähintän 4500 €/kk eläke) eikä heillä muutaman satasen korotus vastikkeessa tuntuisi missään muualla kuin päänupissa.
Mä olin aina aiemmin antanut yhtiökokouksiin isälle (rakennusalan ihmisiä) valtakirjan eli en osallistunut koskaan itse. Viime vuonna päätin osallistua. Ihan vain sen vuoksi, että isä alkoi jankuttaa siitä, että mitään remontteja ei pidä tehdä. Olin eri mieltä kuin silloin 95-vuotias isäni, koska mä nyt haluaisin asua tässä kodissani mielelläni ainakin 20 vuotta. Yhtiökokouksen jälkeen huomasin, miten naapureiden suhtautuminen muhun muuttui. Isä oli käyttänyt mun tietämättömyyttäni ja luottamustani hänen osaamiseensa väärin. Eli oli myös mun antamalla valtakirjalla vastustanut kaikkea. Vuosi sitten naapureille selvisi, että hetkinen...toi Lammashan kannattaakin remontteja. Aiempi yrmeä "Moi!" piha-alueella muuttuikin ystävälliseksi "Moi, mitä kuuluu?".
Stella oli löytynyt Venäjältä Pietarin kaduilta. En tiedä, antoiko tuon nimen se venäläinen koiratarha vai vasta sitten eläinsuojeluyhdistys, jonka kautta se tuli Suomeen. Täälläkin se oli ensin nk kotihoidossa eli opettivat kulkemaan hihnassa yms. Sitten se löysi Suomesta loppuelämänsä kodin. Ehti olla siellä vain muutaman kuukauden, kun ei se koiran ottanut voinutkaan pitää Stellaa. Mulla on paljon eläinrakkaita kavereita ja aina jaoin Facebookissa julkaisuja, joissa haettiin kissalle tai koiralle uutta kotia. Jaoin senkin ilmoituksen. Itseasiassa Stellalle haettiin vain tilapäistä hoitopaikkaa. Siis siihen asti, että sille löytyisi uusi loppuelämän koti. Jaoin sen ilmoituksen,m mutta jokin sai mut palaamaan siihen ilmoitukseen uudestaan. Mulla oli silloin jo kissat ja hetken aikaa mietin, että voisinkop tarjota Stellalle sen tilapäisen hoitopaikan. Mulla on 2-kerroksinen asunto ja tämän vcoisi kyllä laittaa niinkin, että kissat asuisivat toisessa kerroksessa ja koira toisessa.
Muistan vielä hyvin sen aurinkoisen kesäpäivän, kun lähdin bussilla Helsinki-Vantaan lentokentälle. Koira ei siis silloin tullut lentäen vaan eläinsuojeluyhdistyksen tyyppien mukana autolla, mutta olivat lentokentällä vastaanottamassa muita rescue-koiria, joten sovittiin, että mä tulen hakemaan Stellan kentältä. Kun mä vaihduin hihnan toiseen päähän, Stella ei edes katsonut mua. Ei sitä tainnut enää kiinnostaa, kuka nahkatyyppi sen narun päähän tällä kertaa ilmestyi. Menin sen kanssa sitten bussiin ja se meni heti penkin alle nukkumaan. Eikä välittänyt musta tipan tippaa. Mietin, millaisenkohan ongelmatapauksen olinkaan itselleni vähäksi aikaa ottanut. Mutta jo hyvissä ajoin ennenkuin edes lähestyttiin kotipysäkkiä, se pomppasi ylös. Ihan kuin olisi tiennyt, että nyt jäädään pois. Jäätiin pois bussista ja annoin sen kävellä edellä. Hihnassa totakai. Ja se käveli suoraan tänne. Tai ei ihan suoraan, meinasi ensin mennä seinänaapurin pihaan. Kun tultiin sisään, kissat istuivat vierekkäin yläkertaan menevillä rappusilla. Ensin katsoivat koiraa, sitten toisiaan ja sen jälkeen olivat välittömästi ylimmät ystävykset. 5 päivää mietin, voiko tämä olla tottakaan vai näenkö vaan jotain unta. Mutta sitten soitin eläinsuojeluyhdistykseen ja sanoin, että ei Stellalle taida tarvita enää loppuelämän kotia. Sillä on jo sellainen. Mulla oli aiemmin isokokoinen koira ja kaksi kissaa. Kaikki kolme siis siirtyneet Sateenkaarisillalle jo vuosia ennenkuin noista kolmesta uudesta yksikään oli syntynyt. Mutta niin hullulta kuin kuulostaakin, mulle tuli Stellan kotiin tuotuani tunne, että noi uudet karvakuonot olikin niiden edellisten reinkarnaatiota.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/