Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Olipa mitä oivallisin kävelyilma. Pihlajat hehkuvat kuin punainen liekki- kaunista!

Vietiin isän haudalle kynttilä lämmikkeeksi. Kesäkukat ovat vielä hyvässä kunnossa joten vielä ei havuteta eikä viedä kanervia.

Eiköhän noissa maissa joissa abortti on aika totaalisesti kielletty naisia edelleen kuole puoskareitten käsissä. Tulee tulehduksia ym.

En minäkään soisi että aborttiin joku joutuisi päätymään mutta siellä myös tiedottaminen ja koulutus raskauksiin liittyen taitaa olla olematonta eikä ehkäisyä ole saatavissa. 
Surullisia kohtaloita.

Mä olen true crime -sarjojen suurkuluttaja ja olen ihmetellyt, miten niinkin "sivistyneessä" maassa kuin Yhdysvallat naiset tulevat ihan täysin yllättäen raskaaksi. Jotkut jo alaikäisinä. Muutenkin koko touhu on siellä välillä ihan omituista. Erotaan, sitten alkaa uusi suhde jostain tyypistä, parin kuukauden päästä taas raskaana, sitten se uusi tyyppikin katoaa kuin pieru Saharaan ja sitten hetken päästä taas uusi ukko ja viimeistään vuoden sisällä taas uusi "yllätysraskaus".  Ovatko jenkit niin tyhmiä vai mistä on kyse, kun ehkäisystä ei kyetä huolehtimaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vakavaa aihetta väliin. Äitini mielestä abortti on tappamista. Tämä yhden keskustelun myötä tuli ilmi. Itsekään en tuosta asiasta "tykkää" ja ymmärrän sen miten ikävä asia. Silti jos itse nyt tulisin raskaaksi tai  sattuisi vahinko kaikesta ehkäisystä huolimatta niin ei minusta olisi kyllä lasta maailmaan tuomaan silti. Näin joutuisin tuon asian kanssa kasvokkain ja lopputulos on se, että parempi välttää tuo tilanne. 

Toisaalta, kun tuo aihe ei ole itselleni yhtään ajankohtainen niin kaukainen asia. Ei pelkoa tuosta edes, kun parisuhteiden yms osalta tilanne on nolla. En silti asuisi mielelläni maassa missä kiellettyä kaikki abortit, koska niin kuin joku hyvin totesi niin siinä välitetään, että lapsi tulee maailmaan ja sitä puolustetaan, mutta siihen se jää ja ei mietitä esim missä oloissa se lapsi joutuu elämään ja miten sen käy esim jos vanhemmat eivät välitä. Näin mahdollisuus syntyä tarkoittaa monesti mahdollisuutta joutua kärsimään huonoissa oloissa ja vanhempien lapsena jotka eivät edes lasta olisi halunneet. 

Tämä on aika mielenkiintoinen aihe. Suomessa abortti on sallittua, mutta kohdunvuokraus tai sijaissynnyttäminen ei ole. Meillä ei tueta yhtään mitenkään sitä, että joku raskaaksi tullut haluaisi synnyttää lapsen jollekin toiselle. Mulla on kaksi ihan toivottua lasta, mutta olisi vain yksi, jos olisin kuollut jo esikoiseni synnytykseen. Onneksi oli kehittynyt lääketiede. Suomessa on paljon ihmisiä, jotka haluaisivat lapsen, mutta eivät itse pysty lasta saamaan. E-pillerit on kuitenkin aika tehokkaita ja siten aika vähän tullaan raskaaksi, jos ehkäisystä on huolehdittu. Mutta jos niin kuitenkin käy eikä raskaaksi tullut halua lasta, niin voitaisiinko kehittää joku keino, jolla joku saa toivomansa lapsen ja toinen krovauksen siitä, että sen toiveen toteuttaa?

Vierailija kirjoitti:

Miten ennen saatiin mielenrauha? Vai oliko sitä edes keksitty. Asuttiin ahtaasti hellauoneessa, ruoka oli niukkaa ja yksipuolista ja työ raskasta. Lapsia syntyi lähes vuosittain. Sairauksiin ei ollut hoitoa, monet kuoli nuorena. Harrastuksista ei oltu kuultukaan. Viinaa juotiin ja tapeltiin. Tuskin osattiin lukea. Voimat meni arjesta selviämiseen. Mikä oli näiden ihmisten sielunmaisema? Mistä he ammensi toivoa? Vai jaksoiko he ajatella mitään syvällisempää? Oliko siihen käsitteitä? Jos tapaisi jonkun esi-isän tuolta ajalta, ymmärrettäisikö toisiamme?

Yhtä lukuunottamatta mun isovanhemmat kuolivat jo kun olin vasta kansakoulussa ja yksi jo ennen syntymääni. Mummuni, joka eli siihern asti, että olin aikuinen, ei koskaan ollut mulle läheinen. Tämän isäni äidin luona käytiin 1-2 kertaa vuodessa nopeasti kyläilemässä enkä kyllä muista, että mummu olisi pahemmin mun kanssani jutellut yhtikäs mitään. Jutteli isäni eli poikansa kanssa ja me lapset vaan koitettiin sulautua nojatuoliin näkymättömiksi. Teini-iässä en enää edes halunnut lähteä mukaan. Enkä mennyt mummun hautajaisiinkaan, koska olin viimeisilläni raskaana. Äidinäiti taas oli ihan eri planeetalta. Vietin kokonaisia kesiä mummolassa. Valitettavasti mummu kuoli, kun olin 9v. Mummu kertoi mulle paljon suvun historiasta ja muustakin, mutta tottakai lapselle sopivalla tavalla. 

Omat vanhempani elivät lapsuutensa 1930-luvun pula-aikana ja teinivuotensa sotien aikana. Jatkosodan päättyessä isä oli vasta 15v, joten ei koskaan itse rintamalle joutunut. Isoveljensä kylläkin, mutta ei näistä koskaan puhuttu yhtään mitään. Tosin isän suvun kanssa ei noin muutenkaan puhuttu yhtään mistään. Eikä puhuta vieläkään. Äidin isoveli ehti olla 17-vuotiaana rintamalla puolisen vuotta ennenkuin sota loppui. Ei siitäkään lasten kuullen koskaan puhuttu mitään, mutta mä muistan oikein hyvin sen, kun eno tuli lauantaina töistä kotiin, niin istahti keittiönpöydän ääreen ja joku väkiviinapullo siinä tuolinjalan vieressä. Mitään ei sanonut, kunhan vaan istui ja tuijotti jonnekin kaukausuuteen. Eno siis asui mummolan viereisellä tontilla. 

Mua harmittaa, että en aikuisena älynnyt kysyä äidiltäni, mistä ihmiset hänen lapsuudessaan ammensivat toivoa. 

Luin koko ketjun. Nuorena on usein sen verran naiivi ja sinisilmäinen, että uskoo voivansa jotenkin auttaa. Jos ei muuten, niin ainakin kuuntelemalla. Ajan myötä selviää, että vaikka kuuntelisi miten paljon tahansa, mikään ei muutu. Olen kohdannut tllaisia ihmisiä elämäni aikana useampiakin. Muutaman sellaisenkin, joilla ongelmat ovat johtuneet rahatilanteesta ja vaikka olen taloudellisesti auttanut, niin mikään ei ole muuttunut. Aikoinaan yhdelle silloiselle ystävälleni sanoin, että olen valmis auttamaan häntä vuosibudjetin tekemisessä ja siten, että parissa vuodessa pääsisi eroon veloistaan ja sellaisina kuukausina, kun budjetti näyttää miinusta, olen valmis auttamaan. Tämähän oli hänelle suorastaan loukkaus. Osasi kuulemma itse huolehtia raha-asioistaan. Ei olla enää ystäviä, mutta jonkinlaisia kavereita kuitenkin. Aika harvoin häneltä enää tulee viestiä, mutta kun tulee, niin kertoo taas, miten vaikeaa elämä on ja jääkaappi taas tyhjä. Kysyy multa rahaa tai ruoka-apua, mutta vastaan aina, että ei mulla ole. On mulla, mutta en ole hänen pankkiautomaattinsa tai leipäjononsa. 

Joskus aikoinaan tutustuin naiseen, jolla oli tosi paha tilanne erottuaan miehestään. Alussa kuuntelin paljon ja olin tukena, koska kuvittelin eron olevan aika tuore juttu hänen elämässään. Hän puhui asiasta kuin se olisi tapahtunut vuoden sisällä siitä, kun tutustuttiin. Kun hän vielä 2 vuotta myöhemminkin puhui aina vaan tästä asiasta ja katkeruudestaan exäänsä kohtaan ja hänen silloin teini-ikäiset lapsensakin päättivät muuttaa isälleen, tulin kysyneeksi, milloin se ero oikeasti tapahtui. Ja selvisi, että yli 10 vuotta aiemmin kuin me tutustuttiin. 

Mulla on koulutus kuuntelemiseen, mutta en enää vuosikausiin ole ryhtynyt kenenkään terapeutiksi. Nimittäin terapeutin koulutusta mulla ei ole vaan sairaanhoitajan koulutus. Voin ohjata toisen hakemaan tarvitsemaansa ammattiapua, mutta itse en pysty ammattiapua antamaan. Olipa kyse terapiasta, pankista tai leipäjonosta. 

Youtubesta.... törmäsin pari päivää sitten Petteri Mikkosen podcastiin  Suomea  1860-luvun puolivälissä kohdanneeseen nälänhätään. Muistan kuulleeni asiasta joskus lukiossa historian tunneilla, mutta tosi vähän. Se jotenkin vain sivuutettiin. Vuosi sitten, kun kävin Irlannissa, niin siellä muutaman kerran pubissa lörpöttelin paikallisten kanssa. Kyselin Irlannista nyt ja menneisyydessä. Irlantilaiset - siis nuoretkin - olivat varsin tietoisia nälänhädästä, joka maata kohtasi about 20 vuotta ennenkuin Suomea. En tiedä, kerrotaanko tänä päivänä Suomen kouluissa noista nälkävuosista enää senkään vertaa kuin kerrottiin 1970-luvulla. Vähän luulen, että ei.  Mutta jos jotain nasua tai epänasua kiinnostaa, niin tässä linkki Petteri Mikkosen podcastiin: