Reipas ja tunnollinen lammas

Suomessa. Ihan kotona. Kännykän kanssa päivystin. Muistan vielä, että kännykkä oli keltainen Nokian Ringo. Ennen vuodenvaihdetta oli testattu kaikki mahdollinen, mutta silti oli riskinä, että potilastietojärjestelmässä sittenkin nk Y2K toteutuisi. Viiteen asti aamulla valvoin ja odotin soittoa, mutta kaikki toimi töissä ihan hyvin. 

Keskiviikkoa! Eilen piti perua koiran tutustumiskäynti. Heräsin toissayönä kurkkukipuun ja hillittömään yskään. Eilinen päivä meni lähes kokonaan peiton alla. Siirrettiin koiran tutustumiskäynti ensi viikkoon. Nyt ei ole enää kuumetta, mutta edelleen muuten kipeänä. Kauaa ei jaksa pystyssä olla. Vuosi sitten tähän aikaan olin koronassa ja tämä räkätauti ei sentään ihan niin paha ole. Onneksi. 

Minäkin ajattelen niin, ettei maantieteellisellä etäisyydellä pitäisi olla kovin suurta merkitystä. Vaikka lapsi asuisi naapurissa, niin eihän silloinkaan voisi lapsensa luona lavariinsa juosta. Mutta ymmärrän aloittajan elämänmuutoksen. Kun nuori aikuinen asuu vielä lapsuudenkodissaan, sitä voi äitinä (tai isänä) valvoa viikonloppuisin pikkutunneille odottaen, että lapsi tulee baarista tai missä lie onkaan kotiin. Ja kun tulee, mennä sitten tyytyväisenä nukkumaan. Kun lapsi muuttaa omilleen, et enää tiedäkään, missä hän on, kenen kanssa ja pääsikö turvallisesti kotiinsa. Suurin haaste on luottaa siihen, että on kasvattanut lapsensa siten, ettei tämä tee typeryyksiä eikä ota tarpeettoman suuria riskejä. 

Omat lapseni eivät muuttaneet kauas, mutta esikoinen reissasi aluksi paljonkin maailmalla. Kuukausien reissujakin. Muutaman kerran onnistui osumaan paikkoihin, joissa sattui juuri samaan aikaan luonnonkatastrofeja (maanjäristys, hurrikaani  ja taifuuni). Kun sai lapseltaan hurrikaanin keskeltä tekstiviestin: "Äiti, tuleeko tämä viesti vielä perille?" ja sen jälkeen, kun yritit soittaa, ei numeroon saatu yhteyttä. Vaikka lapsi oli asunut jo muutaman vuoden omillaan, niin kyllä vaan sitä oli huolissaan. Eikä voinut muuta tehdä kuin toivoa parasta. 

Mä aloin aikoinaan "päästää irti" jo silloin, kun kumpikin oli vasta alakoulussa. Töiden jälkeen istuin kotona yksin ja luin kirjaa molempien lasten ollessa jossain kavereidensa kanssa. Silloin tajusin, että elämäni ei ole enää samaa arkea kuin oli aiemmin ja piti keksiä omaan elämäänsä muutakin tekemistä kuin vain palkkatyö ja lapset. Mitä isommiksi lapset tulivat, sitä enemmän he osallistuivat kotitöihin ja sitä vähemmän mulle jäi kotitöitä. Eli sitä nk omaa aikaa alkoi olla enemmän ja enemmän. Ei olisi ollut järkevää käyttää sitä aikaa vain ikkunasta ulos tuijottamiseen ja lasten kotiinpaluun odottamiseen. 

Lasten itsenäistymisessä on ollut hyvätkin puolensa. Voin syödä sängyssä ja ottaa vaikka aamiaiseksi jäätelöä. Ei tarvitse enää olla esimerkkinä kenellekään. Mutta vaikeinta silloin alussa oli oppia olemaan huolehtimatta. Olla soittamatta, vaikka mieli teki. Omat vanhempani heittivät mut rahattomana yönselkään, kun olin 18v. Jos minä selvisin, miksi eivät olisi selvinneet lapseni, joilla kuitenkin oli rahaa, oli asunnot jne. Ja lapsillani aina tieto, että jos jokin hätä tulee, niin soitto vaan mulle. Voin auttaa taloudellisesti ja kotiinkin voi aina palata, jos tosi paha paikka tulee. 

Huomenna on jännä päivä. Mummokoira tulee tutustumaan kissaani. Jos kaikki menee toiveiden mukaisesti, perjantaina olen taas koiranomistajakin. Riskitekijöitä kuitenkin on. Eikä pelkästään Kyylä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä palaan aiheeseen, että minusta on tosi kiva tavata ihmisiä lenkillään edes joskus, jotka tykkäävät kävellä. En valehtele jos sanon, että eipä täällä moni kävele. Itsekin kierrän niin paljon, että kyllä siinä tietää jo vähän kuka kävelee ja kuka ei. Tässäkin lähellä kävelee niin harva, että jäävät mieleen ja sitten, kun ei pitkään aikaan näy niin mietin jo, että missä ovat. En ihmisiä kyttää, mutta väkisin oppii jo muistamaan.

 

En kehdannut sanoa eräälle, että kuule meillä on samat kilometrit nytkin jo mittarissa. Olisi voinut ehkä tulkita väärin ja näin jätin sanomatta. Se on vaan aikamoinen sattuma tavata täällä hminen joka kävelee yhtä paljon. Näin vielä palaan tähän, kun varmasti kaikista mieleenjäävin hetki täällä.

Miksi et, voisit saada hänestä kävelykaverin, hänkin voi kaivata seuraa. Ei ota jos ei annakaan.

No, virallisesti hän ei kysynyt mitään siihen liittyvää. Lähinnä vaan kävelystä juteltiin ja ikävästi käyn tuolla suunnalla melko harvoin. On kauempana ja lähinnä sellainen kohde mihin lähden vain joskus. Tekosyitä joku sanoisi. Kuitenkin näin. Samalla minusta ei ole oikein kysymään mitään. Ei tuohon liittyvää ainakaan. Arvostan silti näitä hetkiä, kun oikeastaan monesti odotan jotain ikävää ihmisten puolesta ja sitten joskus tulee joku mukava juttu. 

Ja ainakin voi seuraavan kerran kohdatessaan hymyillä iloisesti, moikata ja vaikka kysyä, mitä kuuluu. 

Muutama vuosi sitten olin menossa lähikauppaan ja jalankulkuväylät peilikirkasta jäätä. Kaupunki kun ei kovin hyvin hoida jalankulkuväyliä. Siinä sitten liukastelin samaan aikaan yhden noin nelikymppisen miehen kanssa. Olin hänet nähnyt monta kertaa aiemminkin. Kaupassa ja kaduilla. Siinä sitten liukastellessa sanoin hänelle,jotenkin tähän tyyliin, että on se kumma, kun tämä luistinrata on ollut tässä jo monta päivää, mutta edelleenkään kaupunki ei ole saanut hiekoitetuksi. Kauppaan hänkin oli matkalla ja koska matka siinä jäätiköllä meni hitaasti ja varovaisesti, niin juteltiin kaikenlaista. Tämän jälkeen aloin aina moikkaamaan häntä, kun tuli jossain vastaan. Muutaman moikkauskerran jälkeen hän pysähtyi ja kertoi, että kun silloin yhdessä liukasteltiin, olin kaupan kassaa lukuunottamatta ollut ainoa ihminen, joka oli hänelle puoleen vuoteen puhunut yhtään mitään. Sen jälkeen ollaan sitten aina kohdatessa moikkailtu ja juteltu. Koskaan ei voi toisen ihmisen kohdatessaan tietää tämän tarinaa. Yksinäisyyttä tai muutakaan. Joku haluaakin olla yksin ja toiselle taas voi olla iloinen asia, jos joku hetken aikaa jutteleekin.