Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Äidistäni en muuten kirjoita nyt paljonkaan, mutta olen kyllä tosi jännittynyt ja huolissani hänen asioistaan, että miten sitten kaikki menee ja kuntoutuu. Se on lähes koko ajan mielessä. Jatkuvasti. Samoin terveysjutuissa korostuu se, että toivotaan läheiset mukaan tapaamiseen ja auttamaan muutenkin sekä jopa kotiutus niin, ettei tarvisi yksin olla. Tätä siis toivotaan. Totta kai autan, kun olen täällä lähellä. 

Silti mietin niitä joilla ei ole ketään ja silti heidän on pakko leikkauksiin yms mennä. Miltä heistä tuntuu, kun painostetaan läheisiä ja apua jos ei ole sellaisia ihmisiä. Tämä on ollut mielessä nyt. Meikäkin on kuitenkin pieni tämä porukka ja melko omillaan ollaan nytkin. Seuraava vaihe on sitten se, ettei olisi enää ketään. Joku on siinä tilanteessa. 

Tiedän, että et kaipaa vastauksia kommentteihisi, mutta vastaan silti. Pääsääntöisesti nuo leikkaukset menee nykypäivänä oikein hyvin. Lääketiede on kehittynyt ja monet leikkaukset ovat lääkäreille ihan rutiinia. Muakin aikoinaan pelotti ekaan tekonivelleikkaukseen meneminen. Niin paljon, että meinasin vielä leikkauspäivän aamuna kääntyä bussipysäkiltä takaisin kotiin. Seinänaapurini on ortopedi, joka työkseen tekee just niitä leikkauksia. Useampia joka ainoa työpäivä. Hänen tsemppauksensa ennen leikkaustani sai mut kuitenkin nousemaan bussiin. Toinen leikkaus oli puoli vuotta myöhemmin ja silloin ei enää pelottanut. 

Mun isäni oli 70v, kun hänelle laitettiin tekonivel lonkkaan. Kaksi viikkoa leikkauksesta olisi mennyt jo omalla autolla töihin (isä siis kävi töissä 89-vuotiaaksi asti), mutta koska käytti vielä vahvoja kipulääkkeitä, meni töihin taksilla. Tottakai jotain komplikaatioita voi tulla ihan kuten missä tahansa leikkauksessa, mutta suurin osa leikkauksista sujuu ongelmitta. Ensimmäiset 2 viikkoa kuitenkin kannattaa ottaa aika rauhallisesti. Noudattaa sairaalasta saamiaan ohjeita. Jumpata ohjeiden mukaan, mutta muuten ei pidä minnekään halonhakkuuseen lähteä. 

Mä tiedän useitakin ikäihmisiä, joilla ei ole ollut ihan heti leikkauksen jälkeen mahdollisuutta palata kotiin. Siis siksi, että koti on ollut sellainen, jossa liikkuminen ja pärjääminen on ollut jo ennen leikkaustakin hankalaa. Hyvinvointialueilla on edelleen näitä kuntoutusyksiköitä, joissa voi olla viikon tai pari, kunnes on siinä kunnossa, että kotona pärjää. Erikoissairaanhoidossa - eli siis siellä, missä  leikkaus tehdään - ollaan yleensä vain muutama vuorokausi ja jos ei voida kotiuttaa, siirretään kuntoutumaan perusterveydenhuollon piiriin. Voi myös keskustella siellä sairaalassa siitäkin, että tarvitseeko kotihoidon apua. Äitisikin varmasti tulee tarvitsemaan nk napapiikit ja niiden pistäminen opetetaan kyllä siellä sairaalassa. Jos ei onnistu, niin sitten kotihoito - mikäli ei ole omaisia pistämässä - käy kerran päivässä pistämässä. Yleensä napapiikit on vain 2 viikkoa leikkauksen jälkeen. Napapiikit on siis verenohennuslääke. 

Ymmärrän, että sekä äitiäisi ja sinua huolestutaa ja pelottaa tuleva. Niin minullakin oli ekalla kerralla, vaikka sairaanhoitajan tausta löytyykin. Leikkaushaavan kipu ja muu kuntoutuminen ei tietenkään mitään juhlaa ole, mutta niistä kaikesta kyllä selviää. Jos jotain haluatte ennakoida, niin laittakaa äidillesi pakkaseen valmiiksi ruokia. Sellaisia, joita voi vaan lämmittää mikrossa. Kyynärsauvat kannattaa hakea apuvälinelainaamosta jo viikkoa ennen leikkausta. Ja kokeilla, miten sitten niiden kanssa pääsee keittiössä toimimaan ja vessassa käymään. Joutuu ehkä siirtämään pöytää tai vaikka sen miroaaltouunin vähän parempaan paikkaan. 

Tällä hetkellä en. Tämän kuun alussa hautasin just oman isäni, 2 vuotta sitten äitini ja vuosi takaperin ex-anoppini. Olin kyllä loppuaikoina vierellä, mutta vaikka mulla sairaanhoitajan koulutus onkin ja nuorena keskityin hyvinkin paljon kuoleman kohtaamiseen, niin nyt ei olisi voimia. Ehkä viiden vuoden päästä? Siis mikäli olen itsekään enää elossa. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä sen voi tarkistaa?

Vaikka täältä:

https://www.suomi.fi/palvelut/tyoelakeote-elaketurvakeskus/e31a3af2-34b…

Mun vanhemmat syntyivät 1920-luvun lopussa ja meilläkin oli aikoinaan niin, että isä hoiti yhteydet omaan sukuunsa ja äiti omaansa. Tästä tietysti seurasi, että isän suku jäi vieraammaksi. Ei ole koskaan harmittanut mua. Äidinäidin luona vietin monet kesät ja mummon kuoleman jälkeen äitini siskon luona. Luonnollisesti äidin puolen serkkujen kanssa on läheisemmät välit. Vieläkin pidetään yhteyttä, mutta isän puolen serkkuja tapaan lähinnä hautajaisissa. Viime vuosina - omia vanhempiani lukuunottamatta - ei ole ollut paljon niitäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos appivanhemmat käyttäytyy miniäänsä kohtaan asiallisesti ja kohteliaasti alusta asti, ei ne välit jää etäisiksi.

Jos taas on sitä lyttäävää ja epäkunnioittavaa rajatonta ja mustasukkaista käytöstä jo ennen lapsia, ei se miniä äitinä sitä sen kummemmin jaksa. Eikä tuollaiset ihmiset muuten niille lapsillekaan mitään hyvää anna.

Voisiko samaa edellyttää miniään vaikka puolison koti olisi erilainen kuin oma koti?

Monet loukkaukset olemme huonompina isovanhempina kokeneet.

Mitä ne loukkaukset ovat?

Sitäkö että miniä esittää toiveita ja ohjeita lastensa hoitamisesta/ruokkimisesta yms.?

Vai sitä että hän ei halua viettää juhlapyhiä/perhejuhlia jne. kuten te?

Vai sitä että miniä ei halua sisustaa kuten te, kokata kuten te tai ottaa teiltä kotiinsa mukisematta sitä mitä sinne kannatte?

Mm. ylläolevat on kaikki asioita, joista huonoitsetuntoinen anoppini ns. loukkaantuu. Vaikka kyse on oikeasti siitä, että hän itse on rajaton.

Jaa. Minä otin itseeni siitä kun miniä kertoi ettei ennen ole käynyt kansakoulun käyneiden duunareiden kodissa jossa on lastulevykalusteita eikä laadukkaita astiastoja.

Minun kodissan oli..... sitä ja tätä. Autokaan ei ollut mikä rotisko.

Minkäikäisiä te olette???

Minkäikäisiä on ihmiset ennen peruskoulua?

Mä täytän ensi kuussa 65 enkä ole käynyt päivääkään peruskoulua. Ensin 4 vuotta kansakoulua, sitten 5 vuotta oppikoulua ja sen jälkeen 3 vuotta lukiossa. Siirryin lukioon juuri silloin, kun peruskoulu tuli pääkaupunkiseudullekin. Peruskoulumuutoshan alkoi Pohjois-Suomesta ja tuli viimeisenä pääkaupunkiseudulle.