Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut tk-eläkkeellä jo n. 35 vuotta.

Eläkkeeni on edelleen ihan kohtuullinen, vaikka ostovoima onkin vähentynyt.

En kaipaa syytä, miksi aikoinaan jouduin/pääsin eläkkeelle.

Totta kai se mullisti elämän ja olin kriisissä muutaman vuoden ihan sen takia, kun tajusin, että olen lopullisesti pudonnut ulos normaalista elämänmenosta. Olinhan opiskellut toiveammattiini ja urani oli edennyt ihan hyvin.

Nyt vanhemmiten en ole mitenkään katkera, päin vastoin. Olen saanut rakentaa elämäni 'ajattomuuteen' ja kaikki aika on ollut omaani. Olisin todennäköisesti stressaantunut työelämässä joka tapauksessa. Ehdin saada burnoutin jo ennen eläkkeelle jäämistä.

Olen (edelleen) aktiivinen ihminen ja pääni tuottaa uusia ideoita. Välttämättömistä rutiineista en ole koskaan tykännyt, ne saavat minut tuntemaan itseni robotiksi, joka vain suorittaa. Pakosta.

Eläkkeellä olen pystynyt pitkälti välttymään tuollaisesta. Ainoastaan lasten ollessa pieniä harmitti iänikuiset vaipanvaihdot ym. tylsyys, jase, että lapset sitoivat minut heidän 'palvelukseensa'.

Onhan lastenhoito ihan työtä!

Nyt olen taas vapaa olemaan ja tekemään tai olla tekemättä. Kesä on aluillaan, ja on mukavaa ettei ajankäyttöäni rajoita mikään. Ei tarvi odotella lomaa eikä miettiä aikatauluja. 🌞🥰

Mä ymmärrän sua oikein hyvin. Mun elämäni ehkä parasta aikaa oli vuosi 2013 syksyyn asti. Sain silloin edellisen vuoden lopulla valitimorepeämän ja makasin kolmisen viikkoa Meilahdessa. Kun pääsin uudenvuodenpäivänä kotiin, olin fyysisesti tosi huonossa kunnossa (liikuinkin rollaattorilla). Ensin olin sairaslomalla ja sitten aloin pikkuhiljaa tehtä töitä. Etänä ja oman vointini mukaan. Ensin tunti tai kaksi päivässä, sitten neljä. Oli aivan ihanaa, kun ei tarvinnut lainkaan katsoa kelloa. Ja ihanaa sekin, että ihmiset eivät vaatineet eivätkä edes odottaneet multa yhtään mitään vaan antoivat olla rauhassa.  Kun syksy saapui, kaikki katsoivat, että olen tarpeeksi hyvässä kunnossa taas ja eiku orava takas oravanpyörään. Mun "luontainen" vuorokausirytmini ei ole tämä, missä yleensä elän. Mä menisin mieluiten nukkumaan jo klo 19 ja heräisin klo 04. Tämä ei kuitenkaan oikein onnistu, jos haluaa huolehtia ihmissuhteistaankin. 2013 onnistui, koska läheisimmätkin ihmiset antoivat mun toipua rauhassa. 

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole koskaan, en koskaan, nähnyt kenenkään antavan mitään kauppojen ulkopuolella istuville kerjäläisille.

Outoa touhua istua samassa paikassa kaiket päivät.

Mä olen antanut. Tästä on jo vuosia, kun Narinkkatorilla istui kaksi noin nelikymppistä kantismiestä. Heillä oli pahvimuki sekä lappu, jossa luki "Kaljarahat loppu, voitko auttaa?". Vaikuttivat sen verran rehellisiltä, että annoin rahaa. 

Tukkapöllyn sijasta mieluummin vaikka Koivuniemen herraa. Ei muuten, mutta vielä näin päälle kuuskymppisenäkään en voi sietää, että kukaan koskee hiuksiini. Olisi kiva käydä kampaajalla ja saada siistit hiukset, mutta en mielelläni käy. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, tosin välillä on hauska yllättää naapuri.

Naurahdin.

Niin minäkin :D

Tottakai tuo oli vähän ikävää, että kutsut jaettiin päiväkodissa ja vain yksi ryhmästä jäi ilman kutsua. Tämä kutsujen jakaminen päiväkodissa taitaa nykyisin olla aika tavallista, kun lapset eivät tiedä, missä heidän kaverinsa asuvat. Kun itse olin lapsi ja omat lapseni lapsia, kutsukortit käytiin viemässä jokaisen kutsutun postiluukusta sisään. Ei niitä jaettu päiväkodissa eikä koulussa. Muistan vieläkin, miten kivalta tuntui kävellä nippu kutsukortteja kassissa ja käydä tiputtamassa niitä kavereiden postiluukuista sisään. Se oli oikeastaan osa synttäreiden iloa.