Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Tulee ensiksi mieleen että hän kokee ehkä olevan vähempi ''mies'' talossa. Mulle on raskaammat kotihommat jääneet tehtäväksi kun mies ei sairauden takia pysty. Ennen aikalailla tasan tehtiin kotihommat.

Mene ja tiedä. 

Ap

Et vastaa esitettuhin kysymyksiin. Miten tilanne muuttuisi jos siitä puhuttaisiin? Mies voimaantuisi ja jaksaisi tehdä niitä raskaampiakin kotitöitä?

Vaikea sanoa miten tilanne muuttuis. Ehkä mun sisäinen maailma muuttuis ja osaisin mennä hänen saappaisiin. ? oisko tässä sulle parempi vastaus?

Ap

Musta tuntuu, että sinä tarvitsisit vertaistukea. Sen sijaan, että puhuisit miehesi sairaudesta ja kivuista hänen kanssaan, sua voisi auttaa paremmin, jos voisit puhua jonkun toisen kanssa, joka myös on samaa sairautta sairastavan puoliso. Löytyisikö netistä vertaistukiryhmää?

Oletko itse parisuhteessa? Tai jotenkin välttelevästi kiintyneiden välinen suhde?

Olin parisuhteessa, kun sairauteni alkoi. Sen lisäksi mulla on lapsia, nyt jo aikuisia. Edelleen painotan sitä, että vertaistuki voisi olla sekä  ap:lle itselleen että hänen miehelleen parempi vaihtoehto kuin puhua asiasta keskenään. On ymmärrettävää, että ap:n maailma muuttuu, kun miehensä pystyy tekemään yhä vähemmän. Sen vuoksi hänen kannattaisikin jutella asiasta jonkun saman kokeneen kanssa. Ihan jo siksikin, että hyvin helposti tulee eräänlainen syyllistävä sävy keskusteluun, kun toinen ei voi mitään sille, että ei pysty osallistumaan enää kuten ennen ja sen vuoksi puolison niskaan kaatuu yhä enemmän asioita. Mitä enemmän toinen koittaa ottaa asiaa puheeksi, sitä enemmän toinen tuntee olevansa taakaksi puolisolleen. Hän tietää kyllä jo nyt, että on muuttunut tai ainakin muuttumassa taakaksi puolisolleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Tulee ensiksi mieleen että hän kokee ehkä olevan vähempi ''mies'' talossa. Mulle on raskaammat kotihommat jääneet tehtäväksi kun mies ei sairauden takia pysty. Ennen aikalailla tasan tehtiin kotihommat.

Mene ja tiedä. 

Ap

Et vastaa esitettuhin kysymyksiin. Miten tilanne muuttuisi jos siitä puhuttaisiin? Mies voimaantuisi ja jaksaisi tehdä niitä raskaampiakin kotitöitä?

Vaikea sanoa miten tilanne muuttuis. Ehkä mun sisäinen maailma muuttuis ja osaisin mennä hänen saappaisiin. ? oisko tässä sulle parempi vastaus?

Ap

Musta tuntuu, että sinä tarvitsisit vertaistukea. Sen sijaan, että puhuisit miehesi sairaudesta ja kivuista hänen kanssaan, sua voisi auttaa paremmin, jos voisit puhua jonkun toisen kanssa, joka myös on samaa sairautta sairastavan puoliso. Löytyisikö netistä vertaistukiryhmää?

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Kipukroonikkona voin sanoa, että kivusta puhuminen ei vähennä kipuja yhtään eikä muutenkaan helpota oloa. Ei varsinkaan sellaisen henkilön kanssa, joka ei ole kipukroonikko. Ymmärrän, että haluaisit jollain tavalla tukea miestäsi sairautensa kohdalla, mutta vertaistuki on useimmiten paljon parempi kuin sairaudestaan tai kivuistaan keskusteleminen sellaisen kanssa, jolla ei ole vastaavaa kokemusta. Muista en tiedä, mutta mä itse mieluiten yritän olla edes ajattelematta kipujani. Ei ne silläkään keinolla poistu eikä vähene, mutta saan kuitenkin ajatukseni suunnattua johonkin muuhun kuin kipuihin. Mun vinkki sulle on, että älä kysele, mutta ole valmis puhumaan niistä, jos miehesi itse haluaa ottaa asian puheeksi. 

Niin. Että rakennetaan siitä virtahepo olohuoneeseen. 

Ei se mikään virtahepo ole. Tosiasia nyt vaan on, että kipukroonikko on se, joka kipujensa kanssa elää. Ja koska niin joutuu tekemään, ajatukset on järkevämpää pitää muissa asioissa kuin niissä jatkuvissa kivuissa. Tilanne on toinen sairauden alussa, mutta jos diagnoosista on kulunut jo 5 vuotta, niin se ei ole mikään uusi juttu kummallekaan vaan asia, joka erityisesti sen sairastuneen pitää vaan hyväksyä ja elää kivuistaan huolimatta mahdollisimman normaalia elämää. 

Ei sinulle. Mutta sille toiselle on, jos siitä tehdään tabu, jonka ympärillä pitää kulkea munankuorilla. Koita ymmärtää, että se sairaus vaikuttaa myös muuhun kuin itseesi, jos se vaikuttaa yhtään mihinkään sinussa. 

Tietenkin sairaus vaikuttaa muihinkin, mutta mikään ei muutu, vaikka asiasta puhuisi 24/7. Jos sairaus on etenevää sorttia eikä ap:n mies pysty enää tekemään samoja asioita kuin ennen sairastumista, se on asia,. joka sekä sairastuneen että ap:n pitää vaan hyväksyä. Onko tässä nyt tilanne, jossa ap ei ole hyväksynyt asiaa, mutta sairastunut itse on jo hyväksynyt?

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Kipukroonikkona voin sanoa, että kivusta puhuminen ei vähennä kipuja yhtään eikä muutenkaan helpota oloa. Ei varsinkaan sellaisen henkilön kanssa, joka ei ole kipukroonikko. Ymmärrän, että haluaisit jollain tavalla tukea miestäsi sairautensa kohdalla, mutta vertaistuki on useimmiten paljon parempi kuin sairaudestaan tai kivuistaan keskusteleminen sellaisen kanssa, jolla ei ole vastaavaa kokemusta. Muista en tiedä, mutta mä itse mieluiten yritän olla edes ajattelematta kipujani. Ei ne silläkään keinolla poistu eikä vähene, mutta saan kuitenkin ajatukseni suunnattua johonkin muuhun kuin kipuihin. Mun vinkki sulle on, että älä kysele, mutta ole valmis puhumaan niistä, jos miehesi itse haluaa ottaa asian puheeksi. 

Niin. Että rakennetaan siitä virtahepo olohuoneeseen. 

Ei se mikään virtahepo ole. Tosiasia nyt vaan on, että kipukroonikko on se, joka kipujensa kanssa elää. Ja koska niin joutuu tekemään, ajatukset on järkevämpää pitää muissa asioissa kuin niissä jatkuvissa kivuissa. Tilanne on toinen sairauden alussa, mutta jos diagnoosista on kulunut jo 5 vuotta, niin se ei ole mikään uusi juttu kummallekaan vaan asia, joka erityisesti sen sairastuneen pitää vaan hyväksyä ja elää kivuistaan huolimatta mahdollisimman normaalia elämää. 

Kipukroonikkona voin sanoa, että kivusta puhuminen ei vähennä kipuja yhtään eikä muutenkaan helpota oloa. Ei varsinkaan sellaisen henkilön kanssa, joka ei ole kipukroonikko. Ymmärrän, että haluaisit jollain tavalla tukea miestäsi sairautensa kohdalla, mutta vertaistuki on useimmiten paljon parempi kuin sairaudestaan tai kivuistaan keskusteleminen sellaisen kanssa, jolla ei ole vastaavaa kokemusta. Muista en tiedä, mutta mä itse mieluiten yritän olla edes ajattelematta kipujani. Ei ne silläkään keinolla poistu eikä vähene, mutta saan kuitenkin ajatukseni suunnattua johonkin muuhun kuin kipuihin. Mun vinkki sulle on, että älä kysele, mutta ole valmis puhumaan niistä, jos miehesi itse haluaa ottaa asian puheeksi.