Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa useampi on sanonut, ettei huvita jutella aiheista, jotka eivät ole itselle tärkeitä/eivät kiinnosta.
Minä olen tottunut juttelemaan työni vuoksi aiheista, jotka eivät minua kiinnosta, mutta ovat asiakkaille tärkeitä. Aina en tiedä aiheesta paljon, mutta sitten voi aivan hyvin kysyä lisää. Ihmiset yleensä kertovat mielellään aiheesta, joka on heille tärkeä.
Riitta kertoo kasvattavansa kultaisia noutajia. --> Oletko pitkään kasvattanut koiria? Minkä verran pentuja tuli viimeksi ja löytyikö kaikille uudet kodit? Oletteko innostuneita koiranäyttelyistä?
Janne kertoo asuvansa Turussa. --> Kävin joskus vuosia sitten Ruissalossa, oli kyllä kauniit maisemat. Oletko käynyt Ruissalossa? Mikäs sen vaaleanpunaisen patsaan nimi onkaan... ainiin, Posankka! Missä päin Turkua se sijaitsee?
Aada kertoo opiskelevansa hammaslääketieteellisessä. --> Onkos opintoja vielä paljon jäljellä? Onko opinnoissa paljon käytännön harjoittelua? Onko sinulla joku osa-alue, joka erityisesti kiinnostaa?
Ei minua välttämättä kiinnosta koirat, Turku tai hammaslääketieteen opinnot, mutta silti voin niistä keskustella. Älytöntä myös, että tässä ketjussa haukutaan ihmistä siitäkin, jos hän kyselee toisilta eikä möllötä yksin jossain nurkassa. Ei se ole mitään kyyläämistä, jos toisilta kyselee asioita. Enkä minä kysele mitään liian henkilökohtaista, eikä oman kokemukseni mukaan kysele muutkaan. Suurin osa juttelemaan tulevista ihmisistä on ystävällistä ja fiksua väkeä.
Näinhän se on. Mä silti ymmärrän ihmisiä, joita ei kiinnosta puhua joutavia tuntemattomien kanssa. On ihmisiä, jotka eivät edes viihdy missään juhlissa, mutta olisi epäkohteliasta kutsujaa kohtaan kieltäytyä kutsusta. Varsinkaan kieltäytyä toistuvasti. Silloin juhliin osallistuminen on lähinnä pakkopullaa ja muiden vieraiden viihdyttäminen siellä tuntuu lähinnä työltä.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta varmasti muuttaa elämää, jos tipahtaa edes muutaman tuloluokan alaspäin ja aiemmin on ollut tapana ystävien kanssa tehdä kaikenlaista kallista. Mä olen varakkaasta perheestä lähtöisin, mutta mua ei ole ikinä kiinnostanut - ei edes nuorena - matkustelu, oopperat, fine dining illalliset jne. Olen aina ollut tavallaan perheen "musta lammas" ja jo nuorena aikuisena mun ystävät ja kaverit olivat sellaisia, joiden olisi pitänyt säästää monta vuotta päästäkseen edes viikoksi Torremolinokseen. Olen mä käynyt oopperassa, matkustellut jne, mutta niillä ei ole mun elämässäni niin suurta roolia, että pitäisi valita ystävätkin sen perusteella.
Tällä hetkellä - tosin en ole enää nuori - mun kolmesta läheisimmästä ystävästäni yksi on pienellä vanhuuseläkkeellä, toinen pienellä työkyvyttömyyseläkkeellä ja kolmas puolisonsa omaishoitaja. Mä olen vielä työelämässä ja aika hyväpalkkaisessa työssäkin enkä koe lainkaan ongelmaksi, että ystävilläni ei ole varaa siihen tai tähän. Jos haluan mennä jonkun ystäväni kanssa ravintolaan syömään, festareille tms, mä tarjoan. Mulla toki iän lisäksi vielä se ero, että en ole koskaan ollut mikään "porukkaihminen". En kuulu mihinkäään porukkaan enkä haluakaan kuulua.
Olen kirjoittanut tästä joskus ennenkin palstalle, mutta ennen pandemiaa täällä oli silloin tälläin kirjoituksia, joissa kaivattiin takaisin kasarivuosien kyläilykulttuuriin. Siis siihen, että käytiin vain toisten luona kahvilla eikä tekemässä benji-hyppyjä tai muuta vastaavaa. Kun ei sellaista silloin oikein ollutkaan. Pandemian myötä hyvin moni tutuistani alkoikin arvostaa taas nostalgista "minä tuon pullat, keitä sinä kahvit" -systeemiä.
Tässähän se ongelma on, että kun oma tuloluokka laskee, ystävien taloudellinen tilanne pysyy samana. Vaikka itse olisi valmis tekemään edullisempia asioita, ystävät ovat tottuneet elämään elämää, jossa raha ei rajoita elämistä niin paljon. Tilanne voi olla erilainen, jos ystäväpiirissä on jo ennestään ihmisiä, jotka ovat vähävaraisia tai eivät muuten välitä kalliista asioista. Työttömänä on kuitenkin vaikea sopeutua tilanteeseen, koska uusia vähävaraisia ystäviä ei varmaankaan löydy niin helposti ja varmasti haluaa myös säilyttää vanhat ystävyyssuhteet ja tehdä samoja asioita kuin hekin.
Juuri näin. Ja juuri tuosta syystä en ole koskaan halunnut, että mun tulotasoni määrittelisi mun ystävyyssuhteeni. Tai että kuuluisin porukkaan, jossa pitäisi "näyttää, haista ja maistua" samalta kuin porukan muutkin ja sitten, kun ei enää "näytä, haise tai maistu", tipahtaa porukasta pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa kouluttautua lähihoitajaksi jotta työllistyt.
En pysty sairauden vuoksi tekemään töitä tällä hetkellä ja lähihoitaja olisi kyllä varmasti vihoviimeinen valinta jos uudelleen kouluttautumaan lähtisin.
Jotenkin mä en ymmärrä tätä: Miten ap voi olla työtön, jos ei kykene tekemään sairauden vuoksi töitä? Eikö silloin ole työkyvytön?
Ongelma ei siis ollutkaan, etteikö nykyisellä koulutuksella saisi töitä, jos vain olisi työkykyinen?
Mä voin selventää asiaa sulle. Nykyisin on erittäin vaikeaa päästä työkyvyttömyyseläkkeelle fyysisistä syistä. Ei ihan helppoa psyykkisistäkään syistä, mutta helpompaa kuitenkin. Sulla voi olla kolmen eri erikoisalan lääkärinlausunnot siitä, että et kertakaikkiaan ole työkykyinen enää yhtään mihinkään työhön, mutta Kelan "asiantuntijalääkärin" mielestä sulla ei ole mitään terveydellisiä ongelmia. Syy miksi näin toimitaan, on raha. Työkyvyttömyyseläke kun yleensä on suurempi kuin pitkäaikaistyöttömän peruspäiväraha, yhteiskunnalle tulee halvemmaksi roikottaa työkyvyttömiä ihmisiä työttöminä työnhakijoina kuin päästää heidät työkyvyttömyseläkkeelle.
En lukenut koko ketjua, mutta varmasti muuttaa elämää, jos tipahtaa edes muutaman tuloluokan alaspäin ja aiemmin on ollut tapana ystävien kanssa tehdä kaikenlaista kallista. Mä olen varakkaasta perheestä lähtöisin, mutta mua ei ole ikinä kiinnostanut - ei edes nuorena - matkustelu, oopperat, fine dining illalliset jne. Olen aina ollut tavallaan perheen "musta lammas" ja jo nuorena aikuisena mun ystävät ja kaverit olivat sellaisia, joiden olisi pitänyt säästää monta vuotta päästäkseen edes viikoksi Torremolinokseen. Olen mä käynyt oopperassa, matkustellut jne, mutta niillä ei ole mun elämässäni niin suurta roolia, että pitäisi valita ystävätkin sen perusteella.
Tällä hetkellä - tosin en ole enää nuori - mun kolmesta läheisimmästä ystävästäni yksi on pienellä vanhuuseläkkeellä, toinen pienellä työkyvyttömyyseläkkeellä ja kolmas puolisonsa omaishoitaja. Mä olen vielä työelämässä ja aika hyväpalkkaisessa työssäkin enkä koe lainkaan ongelmaksi, että ystävilläni ei ole varaa siihen tai tähän. Jos haluan mennä jonkun ystäväni kanssa ravintolaan syömään, festareille tms, mä tarjoan. Mulla toki iän lisäksi vielä se ero, että en ole koskaan ollut mikään "porukkaihminen". En kuulu mihinkäään porukkaan enkä haluakaan kuulua.
Olen kirjoittanut tästä joskus ennenkin palstalle, mutta ennen pandemiaa täällä oli silloin tälläin kirjoituksia, joissa kaivattiin takaisin kasarivuosien kyläilykulttuuriin. Siis siihen, että käytiin vain toisten luona kahvilla eikä tekemässä benji-hyppyjä tai muuta vastaavaa. Kun ei sellaista silloin oikein ollutkaan. Pandemian myötä hyvin moni tutuistani alkoikin arvostaa taas nostalgista "minä tuon pullat, keitä sinä kahvit" -systeemiä.
Totta. Normaaliin elämään kuuluu joskus epämiellyttäviä velvollisuuksia, joista ei pysty loputtomiin laistamaan.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/