Reipas ja tunnollinen lammas

Mulla on muutama ystävä, mutta jäin miettimään tuota "joihin voitte luottaa". Siis luottaa missä asiassa? Että ei lavertele luottamuksellisesti kertomiani asioita ympäri kyliä? Vai tulee avukseni, kun pitäisi tapetoida seinä tai  kantaa sohva yläkertaan? Vai jossain muussa?  Jostain syystä mun ystävikseni on valikoitunut sellaisia ihmisiä, joiden terveys on vieläkin huonompi kuin omani. Heihin voin luottaa siinä, että eivät lavertele. Mutta he eivät kuitenkaan pystyisi tulemaan mulle avuksi mihinkään konkreettiseen fyysiseen  hommaan. Olen tottunut lähes koko aikuiselämäni käyttämnään erilaisia palveluita eli aika harvoin tarvitsenkaan ketään mihinkään isompaan fyysiseen hommaan. Johonkin yksittäiseen juttuun yksi naapurini on aina valmis auttamaan. Eli häneen voin luottaa vaikka just sohvan kantamisessa. 

Toisaalta mulla harvemmin on mitään luottamukselliseksi luokiteltavaa asiaakaan. Ei mitään suuria salaisuuksia. Ystävilleni voin kyllä kertoa surustani, kun koirani hiljattain kuoli, ja ärsyyntymisestäni ja turhautumisestani iäkkäiden vanhempieni huolehtimiseen liittyvistä asioista. Yleensä kerron näistä vain yhdelle ystävistäni, koska hänelläkin on ollut aikoinaan sama turhautuminen omista vanhemmistaan sekä useita nyt jo edesmenneitä lemmikkejä. Toisella ystävistäni taas on myös nivelreuma, niin kun jommalla kummalla oikein tauti äityy ja ärsyttää, niin hänen kanssaan sitten jutella näistä. Mulla ei ole koskaan ollut tarvetta jutella jollekin, joka ei ymmärrä yhtikäs mitään siitä, mistä puhun ja mitä tarkoitan. Sellaisissa tilanteissa olen puhunut kissalleni. On mulla ihana ja rakas siskokin, mutta hänelle tällaisista asioista puhuminen on kuin puhuisi vasemman jalan saappaalle. Hän kyllä jaksaa hetken aikaa kuunnella ja osoittaa myötätuntoa,  mutta niin tekee mun kissanikin. 

Vielä ei ole jankkaajat keksineet,  miten saisi Ankkalinnan väännettyä Hartolaksi  ja  Akun  - tai ehkä  Iineksen  - Dorikseksi.  KÄÄK!

Mutta nyt menen pistämään sytostaatit ja jatkamaan The Staircase -sarjan katsomista.  Nauttikaa kesäisestä illasta,  huomiseksi on luvattu taas kylmempää ja sadetta. 

Hyvää yötä nasut!

Shiba inu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritetäänpä kääntää keskustelua järkeville raiteille!

Aku Ankasta on jäänyt mieleeni myös lause:  turhaan kaukaa rämettyneiltä soilta etsii onneaan se joka ei läheltäkään sitä löydä.

Aika hyvin sanottu!

Mulla tulee aina Aku mieleen, kun täällä lukee K Ä Ä K. Ihme, miten ne on saaneet värimaailman säilymään niin samana vuosikymmenet. On kyllä ilmeikäs heppu.

Toi mun käyttämä KÄÄK on nimenomaan perua Aku Ankalta  😊

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen oli ennen ja nyt on nyt, voitaisko vihdoin siirtyä 2026 vuoteen?

Kaltoinkohtelu ja kiusaaminen ei vanhene koskaan. Eikä sitä unohda koskaan. Mietipä sitä. Kuinka moni vihaa sinua sen vuoksi. Miten olet elämässäsi käyttäytynyt ja voiko sen hyvittää jotenkin? 

Totta. Äitini muisteli vielä 94-vuotiaana, kuinka kansakoulussa häntä oli kiusattu ja kertoi näiden kiusaajiensa nimet. Samat kiusaajat olivat huudelleet ja käyneet käsiksi monta kertaa. Se huutelu oli pahinta, sitä ei päässyt pakoon, sanoi äiti. 

Koulujen kyvyttömyys käsitellä kiusaamista on järkyttävää. Nuorisobarometrissa tuli vastikään ilmi, että myös koulujen henkilökunta kiusaa oppilaita. Asiaa on tutkuttu Itä-Suomen  yliopistossa. 

Lasten kiusaamisiin ei oikein osattu puutua edes 100 vuotta sitten. Sekä äitini että isäni on kertonut tilanteita, missä heitäkin lapsena kiusattiin. Ehkä vanhemmilla vaan ei ollut aikaa eikä voimia, kun piti koittaa saada lapsilaumalle leipäkin pöytään. Muistan kansakouluajoiltani, kun koulussa oli kiusaamista, niin mikäli kiusaaja oli poika ja kiusattu oli tyttö, niin opettajien vakiokommentti oli: "Rakkaudesta se hevonenkin potkii" ja se sitten siitä. Jos taas molemmat oli poikia, niin "Noh noh pojat" tai sitten "Pojat on poikia". Tytöt kasvatettiin vielä siihen aikaan tottelemaan opettajaa enkä muista, että kansakoulussa olisi tytöt kiusanneet toisiaan. 1970-luvulla sitten oppikoulussa kylläkin, mutta se ei ollut koskaan mitään fyysistä vaan pikemminkin selän takana pahan puhumista tai toisen tytön korvaan kuiskuttelua, kun kiusaamisen kohde käveli ohi. Tai porukasta pois jättämistä. 

Tämän päivän kiusaaminen on erilaista. Kiitos kameroilla varustettujen älykänyköiden ja somen. Fyysinen sitten on muuttunut entistäkin väkivaltaisemmaksi. Lisäksi nykyisin yhden päälle käy 5-10, kun taas omina teinivuosinani, jos jotain tappelua poikien kesken tuli, niin se oli ajatuksella "mies miestä vastaan". Jompikumpi tappelupukareista antoi sitten periksi. Nykyisin, kun useampi käy yhden kimppuun, he siinä aggrssiossaan yllyttävät samalla toisiaan ja siitä tulee todella rumaa jälkeä. Joskus lähtee henkikin.