Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Surullista on se, että vaikka muistisairas ei ymmärrä, niin hän tuntee. Kipua, pelkoa, surua, onneakin mutta häviävän vähän. Toivotaan siis, että saamme pitää edes järkemme ja toimintakykymme.

Hyvää keskustelua on ollut tässä ketjussa!

No tuohan se. Mun äiti on nyt suunnilleen kuukauden päivät kiertänyt paikasta toiseen. Päivystykseen, hoivakotiin kriispaikalle, päivystykseen, kolmeksi päiväksi kotiin, päivystykseen ja sieltä perusterveydenhuollon sairaalaan, jossa nyt odottaa jatkohoitopaikkaa eikä kukaan tiedä, miksi ja minne. Isä siis haluaisi äidin turvapalvelun ja yksityisen kotihoidon turvin kotiin, mutta kun yritän hoitaa asioita, niin koskaan ei ole paikalla sellainen hoitaja, joka tietäisi mitään yhtään mistään ja kun jättää soittopyynnön, takaisinsoittoa ei koskaan tule. Isä liikkuu huonosti eikä pääse äitiä nyt edes katsomaan, koska taloyhtiön pihatiet on hoidettu niin huonosti, ettei taksi pääse ajamaan oven eteen eikä isä pysty tuolla jäisellä "kyntöpellolla" kävelemään kadun varteen. Tilanne ei ole surullinen pelkästään äidille vaan myös isälle. Ne kuitenkin toissakesänä viettivät 70-vuotishääpäiväänsäkin eli pitkä yhteinen elämä takana, joka nyt sitten on tauolla eikä kukaan tiedä, näkevätkö he toisiaan enää koskaan. 

Nro 108: "Mietipä, mikä on vanhuksen kohtalo, kun omaiset ei ole pitämässä puolia. Kaikista vanhuspalveluista pitää nykyään taistella. Jos vanhuksella ei ole ketään pitämässä puolia, hän jää heitteille."



Valitettavan moni vanhus ei edes halua niitä palveluita. He haluavat, että lapset hoitavat ja huolehtivat. Siinä sitten taistelet vanhuksia vastaan, kun koitat saada heidät hyväksymään kotiinsa ulkopuolisen avun. Vielä, jos on välimatkaa paljon ja lapset vielä työelämässä ja kenties alaikäisiä lapsiakin kotona, niin siinä vasta tenkkapoo, kun vanhukset eivät suostu edes muuttamaan lähemmäksi lapsiaan tai edes lähemmäs palveluita tai ylipäätään sellaiseen asuntoon, mikä olisi esteetön. 

Vierailija kirjoitti:

No tämän palstan useimmat mammat tuntuvat vain vihaavan vanhempiaan, rahat pitäisi antaa, mutta ei puhettakaan huolehtimisesta, vaan etsitään laitospaikkaa heti kun mahdollista.

 

Kunhan sinäkin olet vuoden verran juossut vähintään kerran viikossa öisin ja monta kertaa kesken työpäiväsi päivisin vanhempiesi luokse auttamaan heitä milloin missäkin asiassa tai etsimään kotoaan lähtenyttä muistisairasta vanhempaasi pitkin katuja, uskoisin, että sunkin mielesi saattaa muuttua.

Vierailija kirjoitti:

mä en ymmärrä, minkä takia siitä eutanasian sallimisesta kouhkataan nyt niin paljon. Onhan se itsensä tap*aminen nytkin sallittua, ei siihen mitään lakia tarvita. Vai ettekö te uskalla? Kyllä ihminen tietää, koska se lähtö lähenee, niin siitä sitten vaan, kun vielä pystyy.

Toi pitää paikkansa silloin, jos kroppa hajoaa, mutta pää vielä toimii. Jos taas käy toisinpäin eli kroppa toimii, mutta pää hajoaa, silloin ei ihminen enää ymmärrä, että nyt olisi aika siirtyä ajasta ikuisuuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arvovalintoja. Itse otan mieluummin nämä 70 huoletonta ja vapaata vuotta ja vähän ankeamman lopun.

Oman lapsen hankkiminen on suuri ja paljon tärkeämpi asia kuin nykynaiset ymmärtävät. Katumus lapsen puutteesta tulee 100% varmasti yksinäisyyden iskiessä viimeistään vanhana.

Siinä on kyseessä elämän tärkeimmän ihmissuhteen kokemisesta, olemalla vanhempi omalle lapselleen. Se on rakkautta ilman ehtoja ja yhteisen elämän kokemusta. Omassa lapsessa on parasta se pyyteetön rakkaus lapseen. Oman lapsen elämää haluaa auttaa ja kokea yhdessä. Suhde lapseen on usein koko elämän mittainen eikä sitä korvaa suhde koiraan, poikaystävään tai tiktokkiin.

Naisia vaivaa yksinäisyys kun vanhuus tulee. Ilman lapsia nainen kokee yksinäisyyden lisäksi turhautuneisuutta ym. Nainen ilman lapsia on surullinen tapaus. Sellainen on vanhapiika.

Hulluja on ne ihmiset jo

Olen osittain kanssasi samaa mieltä, mutta usein yksinäiset vanhukset kaipaavat nimenomaan niitä omia lapsiaan. Sen sijaan lapsettomat eivät kaipaa omia lapsiaan, koska heillä ei sellaisia ole koskaan ollut. Jos ne lapset asuvat kaukana tai niillä on omat kiireiset ellämänsä, niin ei se soitto silloin tällöin tai käynti vanhusta katsomassa pari kertaa vuodessa poista sen vanhuksen yksinäisyyttä. Suurimman osan ajastaan vanhus kaipaa lapsiaan ja tuntee itsensä yksinäiseksi. Silloinkin, kun on jossain hoivakodissa, missä on mujita ihmisiä.