Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 71: Mun omasta elämästäni ei tule yhtään mitään,  jos AINA vastaan isälle, kun hän soittaa. Siis olinpa töissä tai nukkumassa. Mulla on vielä hieman yli 2 vuotta alimpaan eläkeikään eikä se pidemmän päälle käy, että mä sanon kesken työpalaverin, että sori, mutta isä soittaa ja mun on pakko vastata. Enkä mä jaksa tehdä töitä, josi herään öisin siihen, että isä soittelee. Kuten soitteli koko viime vuoden. Päivin ja öin. Mä lyhensin työaikaani jo reilu vuosi sitten niin, että teen vain 3-päiväistä työviikkoa, Mutta kun ei ne soitot - ihan ymmärrettävästi - tulleet mun vapaapäivinä vaan ihan milloin sattui. 

Tiedän, että isä on nyt kuormittunut. Mutta aiemmin hän aina sanoi, että pärjäävät oikein hyvin äidin kanssa kahdestaan. Unohti vaan aina mainita, että pärjäävät, koska Reippaan ja tunnollisen lampaan vasteaika soitosta saapumiseen lasketaan sekunneissa eikä minuuteissa. Isä haluaa, että äiti on kotona eikä missään hoivakodissa. Ja loppuun asti kotona oleminen on ollut aina äidinkin toive. Minullekin sopii, että äiti on loppuun asti kotona. Mutta se edellyttää, että isä sitten myös pärjää äidin kanssa. 

Tällä hetkellä isä ymmärtää jo, että mä en voi päivystää puhelinta 24/7. Isä saa multa kyllä henkistä tukea, mutta ei öisin eikä kesken työpäivän. Tai silloin, kun olen vaikka lääkärissä tai ystävieni kanssa jossain. Henkisen tuen tarve ei ole akuutti asia eikä hätätilanne. Ja tosiaan isä laittaa mulle tekstareita, että voisinko soittaa, kun ehdin. Ja mä soitan sitten, kun ehdin. Ne puhelut on aina aika pitkiä ja isä saa vuodattaa omaa turhautumistaan mulle ja mä kuuntelen. Jos tarvitsee jotain neuvoja, niin mä neuvon. Koitan tsempata isää jaksamaan ja aina välillä muistutan vaihdoehdoista, jos isästä tuntuu, ettei hän enää jaksa. Isä ei kuitenkaan halua äitiä edes lyhytaikaisesti hoivakotiin, koska isän mielestä niissä äiti menee vaan huonompaan kuntoon. Kuten siis menikin nyt alkuvuodesta, kun eivät saaneet äitiä syömään, juomaan eikä ottamaan lääkkeitään siellä. 

Mä olen tuota kuolemisasiaa miettinyt. Ollaan puhuttu mun siskonikin kanssa asiasta. Mun siskoni ei missään tapauksessa suostu istumaan kenties vuosia kotonaan vain odottamassa isän ja äidin kuolemaa. Hän viettää nytkin melkein puolet viikosta satojen kilometrien päässä mökillään, samoin kaikki lomansa ja kunhan kesäkuussa jää eläkkeelle, suunnilleen asuu mökillään. Käy vain silloin tällöin kaupungissa kääntymässä. Ja siis mun siskollanikin on jo terveyshuolia ja sen vuoksi hän halua aolla siellä rakkaalla mökillään niin paljon ja niin pitkään kuin pystyy. Tiedostaa itsekin, että jos huonosti käy, ei kauheen kauan enää sielläkään voi viettää aikaa. Ainakaan ilman muiden apua. 

On vähän eri asia, jos olisi jokin levinnyt syöpä tms ja lääkäri antanut ennusteen elinajaksi esim pari kuukautta. Sen ajan voisikin kotona päivystää. Enkä mäkään halua pistää omaa elämääni tauolle siihen asti, että vanhempani ovat kuolleet. Voihan olla, että mä kuolen ennen niitä. Mä olen viimeisen reilu puolen vuoden aikana ollut jo 3 kertaa aivan varma, että nyt on äidin viimeiset elinpäivät. Mutta niin on vaan kärräätty päivystykseen, nesteytetty ja lääkitty ja taas takaisin kotiin. Tätähän voi jatkua vielä parikin vuotta, ei voi tietää. Tai sitten äidin elämä päättyy ensi yönä, ensi viikolla, ensi kuussa jne. 

Jatkuu... 



 

Nro 62: Sen jälkeen, kun sain heidät hyväksymään ulkopuolisen avun vastaanottamisen, mun ei ole enää tarvinnut hypätä jokaisen asian vuoksi. Itseasiassa tuossa helmikuun puolivälissä kävin vihdoin lääkärissä (en ole voinut aiemmin käydä, koska piti olla 24/7 hälytysvalmiudessa just sitä varten, jos äiti vaikka taas karkaa) ja vaikka itse olinkin jo ounastellut, että asiani eivät ole nyt hyvin, vasta lääkärin sanat "vapautti" mut velvollisuudesta. Mulla on jo kerran korkean verenpaineen takia revennyt valtimo aiheuttaen massiivisen sisäisen verenvuodon ja olen ollut todella onnekas, että selvisin siitä silloin joulukuussa 2012 hengissä. Toista kertaa tuskin olisin yhtä onnekas. Lääkäri kielsi mua ehdottomasti nostelemasta yhtään mitään tai ylipäätään tekemään yhtään mitään. En saisi edes stressata yhtään mistään.  Ja sanoi, että jos alkaa päätä särkeä, pitää lähteä välittömästi päivystykseen. Isä ei meinannut ottaa kuuleviin korviinsakaan, että mä en nyt siellä juokse apuna, mutta kun kysyin suoraan, kumman hän haluaa haudata ensin: vaimonsa vai tyttärensä, niin sitten ymmärsi. 



Vanhemmilleni on nyt hankittu kotiin apua ja isällä on turvaranneke. Isä tietää, että mä en enää työpäivän aikana vastaa puhelimeen. Enkä myöskään öisin. Isä myös tietää, että mä en enää päivystä tässä 30 metrin päässä 24/7 vaan mä saatan olla vaikka hammaslääkärissä, kauppakeskuksessa tai jossain ystäviäni tapaamassa. Vastaan kyllä puhelimeen, jos on sopiva hetki, mutta mä en välttämättä ole edes kotona, jos äiti karkaa. Mulla ei ole autoa eikä ajokorttiakaan, joten saattaa julkisilla mennä helposti tuntikin ennenkuin olisin isän soiton jälkeen kotona. Isä on nyt joutunut huolehtimaan siitä, että äiti ei karkaa. Öisin on ovet takalukossa, jotta isä saa edes hieman nukuttua. Isä joutuu vahtimaan äitiä ja hänen on pitänyt opetella suostuttelemaan äiti siihen, ettei äiti lähde haahuilemaan ulos. 

Mä en myöskään riennä apuun, jos äiti on vaikkapa kaatunut. Sitä varten on se turvapalvelu. Muutaman kerran sieltä on tultukin nostamaan äiti ylös. Mun vanhemmillani palvelut on hankittu yksityiseltä, onneksi heillä on varaa siihen. Mutta alkuun heitä oli vaikea saada hyväksymään ulkopuolinen apu. Isä laittaa nykyisin tekstarin, jos mulla on työpäivä ja sitten, kun mulla on sopiva hetki, soitan hänelle. Saattaa kyllä soittaa sitten virka-ajan ulkopuolella ihan vaan kertoakseen kuulumisia tai kysyäkseen multa neuvoa johonkin asiaan. Se on ihan ok ja neuvon ihan mielelläni, Isällä on nyt kännykässään kaikki tarvittavat numerot (HUS:in päivystysapu, 112 jne) , joihin soittaa silloin, jos jokin hätätilanne tulee. 

Ymmärrän hyvin ton sun tilanteen ja varsinkin sen morkkiksen. Mulle ei enää tule, koska tämä on just asia, mitä olen joutunut pari kuukatta nyt työstämään. Kävin psykologin juttusillakin, koska tuntui, että mun aivot käy jatkuvasti ylikierroksilla enkä saanut iltaisin edes unta, kun koko ajan odotin,e ttä kohta puhelin soi. Työnteostakaan ei meinannut enää tulla mitään, koska keskittymiskykyni oli ihan olematon. 

Jos tilanne olisi se, että äiti karkaisi ja mulla olisi mahdollisuus vastata puhelimeen ja olisin myös sellaisessa paikassa, että voisin lähteä äitiä etsimään, niin toki mä lähtisin. Mutta isä ei voi enää laskea sen varaan, että mä voisin esim kesken työpalaverin lähteä etsimään äitiä tai että mä ylipäätään en koskaan poistuisi 100 metriä kauemmas kodistani. Kun aiemmin mä olin isälle aina plan A ja sitten joku muu ratkaisu oli plan B, niin nyt mä en enää ole plan A. Riippuen tilanteesta mä en välttämättä ole plan C, D enkä vielä E:kään. 

100:lle ihmiselle ei pysty tekemään joka päivä ruokia tavallisessa kotikeittiössä vaan pitäisi olla sitten yritystä varten toimitilat. Ja kuten ketjussa on jo sanotutkin, niin aika mahdotonta yhden ihmisen on tehdä 100:lle ruuat, pakata ne, kuljettaa jokaiselle kotiin asti, siivota toimitilat ja hankkia taas uudet raaka-aineet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene kaverin tai naapurin luo kylään ilmoittamatta etukäteen.

Et pääse farkuissa ravintolaan. Miehillä pitää olla solmio ravintolaan mennessä. Nainen ei pääse ravintolaan ilman miestä eikä yksin.

 

Kyllä 1980-luvulla nainen pääsi ilman miestä ja ihan yksinkin ravintolaan. Ihan jo silloin 1980. 

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kommunikoida asiasta selkeästi. Omalta osalta jouduin myös jättämään vanhuksen liikaa vaativan avustamisen reilusti vähemmälle, koska oma jaksaminen ja työkyky rupesivat tulemaan vastaan sekä muiden asioiden hoitaminen alkoi kärsimään. Eihän tuo sitä ymmärtänyt oikeastaan yhtään, mutta hänellä on onneksi varaa maksaa palveluista ja kykyä tarttua puhelimeen  muun avun saamiseksi.

Samaa mieltä. Mä kuitenkin ymmärrän monen omaisen ongelman. On varmaan aika tavallista, että ikääntyvien vanhempiensa "hoitajaksi" ajautuu ikäänkuin vahingossa. Kesälomalla käydään perheen kanssa mummolassa ja ihan kivaa kesäpuuhaahan se on vaikkapa pilkkoa halkoja talven varalle. Alussa auttaminen on vähäistä ja auttajalle jopa ihan mukavaa puuhaa. Sitten aikaa kuluu ja erilaista "pientä avuntarvetta" tulee lisää. Pikkujuttuja, helppoja hoitaa ja aikaa menee max puoli tuntia. Mutta sitten niitä "pikkujuttuja" alkaa kertyä useampia ja lisäksi useammin. "Kun nyt kerran olet täällä, voisitko tehdä vielä tämän ja tuon?". Lopulta ei riitä, että mummolassa käytäisiin kerran kuukaudessa vaan pitäisi käydä jo kerran viikossa. Sitten useamman kerran viikossa. Pahimmassa tapauksessa joka päivä tai useamman kerran vuorokaudessa. 

Omainen helposti joustaa ja ajattelee, että no jos mä nyt tämän vielä. Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko viheltää peli poikki, jos oma jaksaminen ja työkyky rupeaa tulemaan vastaan. Mieluummin jo ennenkuin niin käy. Vaan jos ne vanhukset ovat tottuneet siihen, että lapset ja lapsenlapset juoksee siellä tekemässä milloin mitäkin, voi olla vanhuksille vastenmielinen ajatus, että joku ihan tuntematon alkaisi tehdä ne hommat. Ja vielä pitäisi maksaakin siitä. 

Jos omat vanhemmat ovat aikoinaan olleet mulkeroita, on varmasti helpompaa ajatella, että minähän en auta. Mutta jos vanhemmat ovat aikanaan olleet hyvät vanhemmat, voi olla aika vaikeaa opetella olemaan tuntematta syyllisyyttä siitä, ettei auta, vaikka tietää, ettei vanhukset keskenään/yksinkään enää pärjää. Ei ole ihan helppoa sanoa puhelimessa, että minä en tule. Ei ole helppoa sekään, että jättää vastaamatta puhelimeen. Entä, jos jotain  oikeasti sattuukin silloin, kun jättää menemättä/vastaamatta? Voiko "elää itsensä kanssa" , kun tietää, että vastaamalla/avuksi menemällä tilanne olisikin päättynyt ihan toisin? Mä olen työstänyt tätä asiaa nyt parin kuukauden ajan ja voin sanoa, että alan pikkuhiljaa saamaan oman elämäni takaisin, Olikohan tässä vai jossain muussa aihetta koskevassa ketjussa, missä joku kertoi 85v isoisän tarttuvan omaisiinsa kuin hukkuva ja vetävän pohjaan myös ne omaiset. Mulla oli toista vuotta ihan samanlainen tunne ja vasta nyt alkaa tuntua, ettei pelkoa pohjaan painumisesta enää ole. Että mä pysyn pinnalla, koska en enää anna vetää itseäni pohjaan. Että mä hyväksyn ja annan anteeksi itselleni, jos jotain vanhemmilleni tapahtuu, koska mä en vastaa puhelimeen tai juokse paikan päälle. Tämän opetteleminen on ollut kaikista vaikeinta.