Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 115: Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat ja ymmärrän myös, miten olet tuohon tilanteeseen päätynyt ja miksi olet edelleen siinä tilanteessa. Elät todella raskasta aikaa. 



Jollain tavalla mulle ehkä on ollut tunnetasolla helpompaa se, että mun vanhempani alkoivat tarvita enemmän apua ollessaan jo 95- ja 92-vuotiaita. Olivat jo silloin eläneet pidempään kuin kukaan muu isän tai ädin suvusta. Sellaisen surutyön, että vanhempani ovat vanhoja ja kohta kuolevat, olin ehtinyt tehdä jo vuosia sitä ennne. Sen sijaan, että toivoisin vanhempieni elävän yli 100-vuotiaksi, mä osaan olla kiitollinen siitä, että olen saanut pitää heidät näinkin pitkään. Voi olla, että he elävätkin yli 100-vuotiaiksi, mutta ihan yhtä mahdollista on, että eivät näe enää huomisaamua. En toivo puhelinsoittoa, jolla saan tiedon, että äiti tai isä on kuollut, mutta en myöskään pelkää sitä puhelinsoittoa.  Tilastollinen todennäköisyyskin on, että se tulee ennemmin kuin myöhemmin. 



Jos mulla ei olisi 2012 ollut se valtimorepeämä, tuskin olisin mennyt nyt helmikuussa lääkäriin. Eikä vanhemmillanikaan olisi nyt turvapalvelua eikä kotihoidon käyntejä. Mä juoksisin siellä edelleen öisin ja päivisin. En saisi nukuttua, olisin stressaantunut ja väsynyt tasan siihen asti, että olisin saanut valtimorepeämän, sydäninfarktin tai aivoinfarktin. Jälkikäteen ajateltuna mun olisi silloin 2012 pitänyt kyllä sairaanhoitajana tunnistaa kaikki oireet, mitkä johtivat valtimorepeämään. Jos joku tuttu olisi kertonut sellaisista oireistaan, olisin kehottanut hakeutumaan kipinkapin lääkäriin. Ja antanut vielä ohjeet, missä tilanteessa pitäisi hakeutua välittömästi päivystykseen. Mutta koska suutarin lapsella ei ole kenkiä, uskoin vakaasti olevani sekä korvaamaton työpaikallani että kuolematon. Nyt sitten helmikuussa, kun oireet olivat pidempään olleet ihan samat kuin silloin 2012 ja tiesin, että en ole sen enempää korvaamaton kuin kuolematonkaan, päätin mennä lääkäriin. Mutta sinne menoakin vitkuttelin tosi pitkään ja otin tietoisen riskin, että mulle  voi käydä huonosti. 



Kun sun omaishoitajuutesi jonain päivänä päättyy, varaudu siihen, että saatat masentua. Voi tulla "tyhjän pesän syndroomaa" vastaava tilanne. Olisi varmaan hyvä päästä puhumaan jonkun kanssa tilanteesta. Joko ammattilaisen tai sitten jonkun saman kokeneen eli saada vertaistukea. On myös mahdollista, että tunnet helpotusta. Joka sekin saattaa sitten muuttua syyllisyydeksi siitä, että tunnet helpotusta. Etukäteen ei voi tietää.

Nro 112: "Olen ihan eri, mutta seuraan aina mielenkiinnolla, mitä kirjoitat. Arvostan suuresti sua ja juttujasi. Nyt ajattelin kannustaa sua sellaiseen, että teepäs ensi kesänä semmoinen radikaali temppu, että lähde käymään lomareissulla. Tai tee kaksi reissua, ensin vaikka vain pari päivää, ja sitten viikko. Ei mitään mahdotonta tai liian stressaavaa. Saat jo suunnittelusta iloa ja vapauden tunnetta. Jos tuntuu hankalalta sitoutua tiettyyn ajankohtaan, niin pidä suunnitelma siltä osin auki tai siis suunniteltu aika ja sille vara-aika, jos ensimmäinen ei jostain syystä onnistu. Minne tai millaiselle lomalle haluaisit lähteä? Mitä haluaisit siellä tehdä?  Jos tulisit tänne päin, voisin olla sun "live like local" - paikallinen kaveri, vaikka vissiin vähän nuorempi olenkin. "



Kiitos <3  Mä olen itseasiassa miettinytkin, että kun se Seinäjoelle muutto on niin monet kerrat ollut vuoden aikana mun mielessä enkä ole ikinä koko paikassa edes käynyt, niin ehkä pitäisi joku kerta mennä käymään. En edes tiedä, mistä mulle tuli mieleen just Seinäjoki. Ehkä siksi, etten tunne sieltä ketään ja siellä olisi täysin uudessa tilanteessa. Noh, muuttoa sinne ei tarvitsekaan nyt toteuttaa, mutta voisin mennä joku lomapäivä junalla aamulla sinne ja tulla illalla takaisin. Tai vaikka olla yksi yö hotellissa. 



Tuo suunnittelusta saatu ilo ja vapauden tunne on oikeasti tärkeää. Se psykologikin kehotti mua alkaa suunnittelemaan jotain, mitä en ole ennen tehnyt. Uusi harrastus tai ihan mitä tahansa. Mä sain aikoinaan laadukkaan järjestelmäkameran lahjaksi, mutta eipä ole tullut opeteltua sen käyttöä. Nyt olisi tilaisuus opetella. Asun aika kivassa paikassa, jossa on luontoa lähellä ja läheinen lampi on joutsenten välietappi kun ne matkaa etelästä pohjoisemmaksi. Satuin vielä Facebookissa törmäämään sellaiseen ryhmään kuin "Paskat luontokuvat" ja ajattelin, että no ainakin sinne voisin sitten alkaa laittaa epäonnistuneita luontokuvakokeiluitani. Mulle ei ole vuosikausiin tullut mitään aikakauslehtiä, mutta loppuvuodesta tilasin Kodin Pellervo -lehden. En ollut ikinä kuullutkaan, mutta on jotain ihan erilaista. Yhden numeron mukana tuli A4-kokoinen kalenteri, johon olen nyt lyijykynällä kirjoittanut kaikenlaista suunnittelemaani hommaa. Ja siis nämä hommat on kaikenlaista, ihan kotihommiakin (esim ikkunoiden pesu) yms. Oli pitkän aikaa niin, että aina, kun mä olin suunnitellut tekeväni jotain, suunnitelmat menikin mönkään, koska pitikin taas rientää tekemään jotain muuta. Lopulta lakkasin suunnittelemasta mitään. Varmasti kuulostaa ihan järjettömältä, että mä saan iloa siitä, että mun kalenterissa lauantaille 4.5. lukee lyijykynällä kirjoitettuna "Ikkunoiden pesu". Vaikka en edes tykkää ikkunoiden pesusta, niin mulle on merkitystä sillä, ettei mun elämäni olekaan pysähtynyt. 

Nro 109: Tuo omaishoitajuus voi olla todellinen ansa :(  Kuulutko mihinkään omaishoitajien vertaistukiryhmään? Mä kuulun Facebookissa yhteen, vaikka en itse olekaan omaishoitaja vaan isä on äidin omaishoitaja. Saan sieltä ryhmästä paljon tietoa, joista voin kertoa isälle. Jos et vielä kuulu, suosittelen liittymään. 



Mulla oli aikoinaan paljon tietoa vammaisten palveluista ja osasinkin vammaispalvelulain käytännössä kannesta kanteen ulkoa. Vaikka tästä on jo kauan aikaa, valitettavasti jo silloin viranomaisten taholta tarjottiin kaikkeen "ei oota" tai "ei ole oikeutta", joten joka hiton asiasta piti tapella ja luetella laista pykälät, joiden perusteella oli oikeus. Ja välillä viedä aisoita byrokratiassa aina ylemmälle taholle.  Raskasta sekin oli silloin, mutta nykyään taitaisi olla tarpeen osata kaikki vanhusten hoitoa koskevat laitkin ulkoa, jotta osaisi vedota oikeisiin tahoihin ja oikealla tavalla. Nyt tuli muuten mieleen, että ehkä meille sattui ihan poikkeuksellisen ihana palveluntarpeenohjaaja tai sitten mä puhuin hänen kanssaan "samaa kieltä" niin, että hän heti alussa tajusi, ettei mua voi höynäyttää mihinkään sellaiseen, mihin mua ei voi juridisin perustein velvoittaa. Mulle ei siis edes ehdotettu omaishoitajuutta. 



Mua ei hirvitä akuutit tilanteet. Ei sillä ole merkitystä, soittaako isä 112:een vai minä. Ensihoito ei tule paikalle yhtään sen nopeammin, vaikka mä miten polkisin jalkaa. Tai jos äiti vaikka kaatuu, niin ei turvapalvelustakaan tulla yhtään sen nopeammin. Siitä olen jonkin verran huolissani, että isälle sattuu jotain. Sen vuoksi turvaranneke onkin isän ranteessa, koska äiti ei enää osaa käyttää puhelinta eikä muutenkaan älyäisi, että pitäisi hälyttää apua. Äiti ei osaisi painaa edes turvarannekkeen nappia.  Äidillä on jo vuosia ollut DNR-päätös eli ei enää elvytetä, joten jos sydän pysähtyy, niin ei ensihoitokaan alkaisi elvyttämään, vaikka olisi jo paikallakin. Koko kuvio pitää kuitenkin miettiä uudelleen, jos isä kuolee ennen äitiä, joutuu sairaalaan tai menee niin huonoon kuntoon, ettei enää pysty siellä tekemään mitään. 

Nro 105: "Kukaan ei pahuuttaan ole ollut raskas, sukupolvien ketjusta perityt ongelmat, ja sattumanvaraiset sairaudet. En vaan pysty enää sinnittelemään. Ainakaan ilman että oma elämä valuu täydin viemäriin. Tuntuu että kansi on jo painettu perässä kiinni, happi sentään virtaa toistaiseksi. Vielä kun tietäisi miten pääsee ylös ja saisi elämästä kiinni. Tai, kuvittelen tuon anteeksiannon olevan se avain. Siksi tuli itku tästä tekstistäsi. Tavallaan siis vaan helpotusta, sillä tuo itselle anteeksi antaminen on vaikeaa, tuntuu mahdottomalta. Kiitos että jaoit kokemuksesi."



Lainasin vain osan tekstistäsi. Mä kävin lopulta psykologilla puhumassa asioista. Oikeastaan siksi, että lääkäri sitä suositteli mulle. Suhtauduin hieman skeptisesti siihen, miten psykologi muka voisi auttaa. Mutta olinkin positiivisesti yllättynyt. Jotkut hänen vinkeistään oli sellaisia, että mun olisi pitänyt älytä ne itsekin. Mullahan esimerkiksi aina puhelimen soidessa alkoi korvissa kohista ja tiesin siitä, että verenpaine taas nousi. Jos huomasin, että soittaja olikin puhelinmyyjä tai joku muu kuin isä, verenpaine alkoi laskea. Psykologi kehotti mua vaihtamaan kännykän soittoäänen. Ja se tepsi. Mä olin niin ehdollistunut siihen tiettyyn ääneen, että pelkkä ääni sai mut ärsyyntymään. Kun vaihdoin soittoäänen, ärsyynnyin vasta, kun soittaja selvisi. Tosin nyt enää enää silloinkaan, kun asioita on saatu muuten kuntoon. 

Yksi keskeinen tekijä anteeksiantoon on mulla ollut "force majeure" -ajattelusta louopuminen. Kun psykologi kysyi, kokisinko syyllisyyttä tai voisinko antaa itselleni anteeksi, jos jäisin auton alle ja makaisin teho-osastolla silloin, kun vanhemmilleni sattuu jotain. Vastaisn, että tottakai, koska enhän mä sieltä teholta voisi lähteä apuun. Sen jälkeen hän kysyi, antaisinko itselleni anteeksi, jos vanhemmilleni olisi nyt mun siellä psykologin luona ollessani sattunut jotain. Mä jäin miettimään, että niin joo, munhan ei ollut mikään pakko varata aikaa psykologille vaan ihan omasta vapaasta tahdostani varasin ajan ja menin sinne. Se ei siis ollut mikään "force majeure"-tilanne kuten olisi ollut teho-osastolla makaaminen. Mutta mä aloin siitä ymmärtää, että mun pitää huolehtia omasta terveydestäni ja omasta jaksamisestani. Tehdä asioita, jotka lisäävät mun hyvinvointiani ja jaksamista, vaikka ne eivät olekaan mitään "force majeure"-asioita. Seuraava askel mulla on, että aloitan reumalääkitykseni tämän kevään aikana uudelleen. Mähän en ole noin vuoteen käyttänyt, koska ei mun olisi ollut mahdollista mennä lääkityksen edellyttämiin kontrolliverikokeisiin, koska silloin olisi pitänyt poistua kotoa ja entä, jos just silloin äiti olisi vaikka taas karannut tms. Mä siis ajattelin, että koska nivelreumaan ei kuole , niin sen lääkityskään ei ole mikään "force majeure"-syy antaa itselleni anteeksi, jos vanhemmilleni sattuisi jotain sillä aikaa, kun olen kontrolliverikokeissa. Nyt mä en enää ajattele, että vain "force majeure"-tilanteissa voisin antaa itselleni anteeksi. Mä saan ja mun pitääkin huolehtia omasta terveydestäni ja omasta hyvinvoinnistani. Mun pitää huolehtia muistakin ihmissuhteistani kuin vain suhteestani vanhempiini.  

Sun kirjoituksessasi tuo, että kansi on jo painettu perässä kiinni, on mielestäni tosi kuvaava. Psykologilla käynnit sai mut tajuamaan, että mun kansi on painettu kiinni, mutta se ei ole vielä lukossa. Ja mulla on vielä mahdollisuus työntää kansi auki, mutta se edellyttää, että mä muutan omia ajattelutapojani. Kyllä mä vieläkin välillä huomaan, että kun ystäväni ehdottaa jotain yhteistä tekemistä, mulle ensimmäisenä tulee päähän, että enhän mä voi lähteä, mutta sitten sanon itselleni, että tietenkin voin lähteä. 

Nro 103: Monesti olisi helpompaa ihan vain sekin, että vanhukset suostuisivat muuttamaan lähemmäs palveluita esteettömään asuntoon. Pieni lapsi ei saa päättää, asutaanko kerrostalossa (hissillä vai ilman), rivitalossa vai omakotitalossa tai asutaanko maaseudulla, lähiössä vai kaupungin keskustassa. Lapsen vanhemmat päättävät nämä asiat, mutta vanhusten kohdalla omainen, jonka odotetaan huolehtivan vanhuksistaan, ei saa päättää. Mulla ei ole koskaan ollut autoa eikä ajokorttiakaan, joten en ole koskaan  edes harkinnut muuttoa sellaiseen paikkaan, missä autoa tarvitsisi. Olen myös lähes 30 vuotta ollut sinkku, joten mulle on ollut tärkeää, että huoltoyhtiö hoitaa tietyt asiat ja alueella on sitten helposti - toki rahaa vastaan - saatavissa kaikenlaisia muita palveluita. Voin olla pihi monessakin asiassa, mutta en sellaisissa, jotka helpottavat omaa elämääni. Joidenkin vanhusten mielestä - vaikka varaa olisikin - mikään ei saisi maksaa mitään. 

Yhteisasumisessa on monia ongelmia. Ensinnäkin se, että isoja asuntoja on yhä vähemmän. Nykyisin saattaa 3 huonetta ja keittiökin olla vain 60m2. Toinen ja mielestäni aika merkittävä asia on se, että ihmisten vuorokausirytmit ovat erilaisia. Joskus aikoinaan aamulla noustiin ylös ja  illalla mentiin nukkumaan. Ateriat syötiin aina suunnilleen samoihin kellonaikoihin. Nykyisin yhä useampi tekee jotain muuta työtä kuin ma-pe klo 8-16. Miten huolehditaan eri sukupovien kesken, ettei kukaan ole häiriöksi toisille? Siis edes silloin, kun ei kenelläkään ole edes muistisairautta. Pitäisi olla erittäin hyvin äänieristetyt huoneet, mutta siitä sitten toisaalta seuraisi, että ei viereisessä huoneessa kuultaisi, jos vanhus on vaikka kaatunut ka lyönyt päänsä. Kolmanneksi vielä se, että ihmisten elämä on muuttunut niistä ajoista, kun monta sukupolvea on asunut samassa torpassa. Nykyisin on kodin ulkopuolisia harrastuksia niin aikuisilla kuin lapsillakin. Teineillä saattaa ravata kavereita kylässä jne. Tunnen iäkkään ihmisen, jonka tytär lapsineen muutti hiljattain vanhuksen luokse asumaan. Vanhus ehti asua parikymmentä vuotta yksin ja kun ollaan juteltu, niin on aika väsynyt jatkuvasta hälinästä, mitä hänen kotonaan nyt on. Tyttärenkin ystäviä käy kyläilemässä, saunomassa välillä jne. Vanhus on aamuvirkku ja tytär iltavirkku. Lisäksi tytär tekee vuorotyötä ja iltavuoron aikaan vanhus on sitten keskenään kouluikäisten lastenlastensa kanssa. Ajatus kolmen sukupolven yhteisasumisesta voi joidenkin mielessä kuulostaa ihan hyvältä idealta, mutta ainakaan tuo vanhus ei ole mitenkään riemuissaan, kun oma rauha omassa kodissaan on mennyttä. Niin ja tuo vanhus ei ollut kovin iloinen siitäkään, että joutui hävittämään aika ison osan omista tavaroistaan, jotta tytär ja lapsenlapset saivat mahdutettua omat huonekalunsa ja muut tavaransa asuntoon.