Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 95: "Mukava lukea teksitä, jossa on välittämistä ja lämpöä mukana, moni täällä kirjoittaa niiin kylmästi. Toivon, että se on vain uupumus, joka siinä kuuluu, vai onko suomalaiset tosiaan niin kylmiä ihmisiä, maailman onnellisimmat?"



Mä uskoisin, että monen kohdalla kyseessä on nimenomaan uupumus. Joidenkin kohdalla kylmä asenne voi johtua siitä,. että heidän omilla vanhemmillaan on ollut kylmä asenne  lapsiaan kohtaan. Eli silloin toteutuu se "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Tuohon uupumukseen lisäisin vielä toivottomuuden. Pienten lasten vanhempanakin on välillä tosi uupunut, mutta silloin kuitenkin tietää, että lapsi kasvaa ja kehittyy ja tarvitsee huolenpitoa koko ajan vähemmän. Vanhusten kohdalla käy juuri päinvastoin eli vanhuksen avuntarve vain kasvaa. Ja sitten sekin vaikuttaa, että lastasi hoitaessasi sulla on vanhemman oikeudet päättää hyvin monista lastasi koskevista asioista. Sen sijaan vanhusta hoitaessasi sulla ei ole. Vanhus on kuin isokokoinen uhmaikäinen, jolla kuitenkin on oikeus tehdä mitä haluaa. 

Jo kauan sitten alettiin puhua työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta. Saatiin aikaiseksi pidemmät äitiyslomat, hoitovapaat, ja subjektiivinen päivähoito-oikeus. Oikeus olla pois töistä lapsen sairastumisen vuoksi.  Eläkeikää on nostettu ja vanhuksista huolehtimista ollaan kaatamassa yhä enemmän omaisten niskaan. En ole missään vielä huomannut puhuttavan työn ja vanhustenhoidon yhteensovittamisesta. Joku ketjussa kirjoittikin, että jos esikoisensa on tehnyt 35-vuotiaana, esikoinen pääsee eläkkeelle vasta sitten, kun vanhempi on jo 105-vuotias. Tulevaisuudessa yhä suurempi osa työssäkäyvistä joutuu jotenkin yhteensovittamaan työnsä ja ne vanhukset. Joskus aikoinaan oli vanhuksille päivätoimintaa. Siis esimerkiksi muistisairas vanhus oli tällaisessa päivätoiminnassa sen aikaa, kun puoliso tai kuka nyt noin muuten hoitikaan muun ajan vanhuksesta oli töissä. Nyt tällaista ei enää ole. Ei ole myöskään lakisääteistä oikeutta hoitovapaaseen, kun hoidettavana olisi vanhus. Pitäisikö olla? Omaishoitajuus ei vastaa tätä, koska omaishoitaja joutuu irtisanoutumaan työpaikastaan, jos aikoo jäädä kokopäiväisesti hoitamaan vanhusta. Mitään oikeutta palata takaisin työpaikkaansa ei siis ole, kuten  on hoitovapaan kohdalla. Ja koska vanhusta hoitava on usein itsekin jo yli 50v, työllistyminen vanhuksen kuoleman jälkeen ei välttämättä onnistu enää ollenkaan. Oma työeläkekin jää silloin pieneksi, jos on vuosia ollut hoitamassa vanhusta. Vaikka omaishoitajalle kertyykin työeläkettä, se kertyy vain siitä omaishoidontuesta eli naurettavan pienestä summasta. 

Summa summarum: nykyinen yhteiskunta ei oikeastaan millään tavalla tue sitä, että omainen hoitaisi vanhukset. Ja nyt, kun työntekijän irtisanomissuojaa ollaan vielä heikentämässä, monella sellaisella, joka vielä haluaisikin hoitaa omia vanhempiaan, on pelko persiissä, että kenkää tulee, jos joutuu työnantajan mielestä olemaan liian usein pois töistä vanhuksen takia. Tai käyttämään työaikaansa siihen, että soittelee vanhuksen asioissa lääkärille, sosiaalityöntekijälle, kotihoitoon jne jne, Nämä puhelut kun pitää hoitaa virka-aikaan eikä vasta klo 18 illalla, kun olisi jo kotona, tai aamulla klo 6:30, kun ei ole vielä lähtenyt töihin.  Ajatus siitä, että työssäkäyvä ihminen hoitaisi myös vanhuksensa, on - ainakin nykyisellä systeemillä - mission impossible. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni vanhus vie aikuisista lapsistaan mehut. Ei ole oikein, että vielä kuusikymppisenäkin pitää uhrata oma elämänsä vanhuksen puolesta. Olla aina huolehtimassa ja saatavilla.

Se on elämää. Ihmisillä on läheisiä, läheisistä pidetään huolta. Mikä sinusta on sitten "oikein"? Kuula kalloon vanhukselle? Muista tämä muutaman vuoden kuluttua ja sanottehan te hirviöt muistavanne, mutta tyhjiä ovat lupauksenne, ja kohta teistä puhutaan selän takana niin kuin itse olette puhuneet. Ihminen on hirviöeläin!!

 

On eri asia huolehtia kuin hoitaa. Esimerkiksi omaishoitaja nimenomaan huolehtimisen lisäksi myös hoitaa. Mä en hoida omia vanhempiani, mutta olen huolehtinut siitä, että heillä on nyt tarvittava apu saatavilla. Sen avun tuottaja en kuitenkaan ole minä vaan siivoukset tekee siivousfirman työntekijät, ostosten kotiinkujetukset tekee kuljetusfirman työntekijät, suihkutukset yms tekee hoivayrityksen  työntekijät ja kaatuneen pystyyn nostamisen yms tekee turvapalveluyrityksen työntekijät. Mun vanhemmmat ovat onnekkaita, koska heillä on varaa hankkia kotiinsa tarvitsemaansa hoitoa ja hoivaa. Kesti vaan reilu vuosi ennenkuin sain heidät ymmärtämään, että minä en ole se henkilö, joka kaiken tuon tekee, ja hyväksymään sen, että siellä käy eri tarkoituksiin ulkopuolista apua. Kaiken vastaanvänkäämisen jälkeen mun vanhempani ovatkin nyt erittäin tyytyväisiä kaikkiin palveluihin, joita kotiinsa saavat. 

Suomessa on jo yli 40 vuoden ajan tiedetty, että väestö ikääntyy. Kymmenkunta hallitusta istunut tänä aikana tekemässä päätöksiä. Tilanne, missä nyt julkisen vanhustenhuollon osalta ollaan, ei ole ollut kenellekään yllätys. Paitsi ehkä Petteri Orpolle. Juhlapuheet eivät toteudu, jos sanat eivät muutu myös teoiksi. Eikä varsinkaan silloin, jos karsitaan jo ennestään liian vähäisiä palveluita, vaikka palveluiden tarvitsijoiden määrä koko ajan vain kasvaa. Nyt ollaan jo vanhustenhuollossa haastavassa tilanteessa eikä tilanne tule seuraavina vuosina paranemaankaan, kun tulee lisää hoivan tarpeessa olevia ja lisäksi sieltä vanhustenhuollostakin jää porukkaa eläkkeelle. Illuusio siitä, että filippiiniläiset tulisivat sankoin joukoin  hoitamaan suomalaisia vanhuksia, oli todellakin vain illuusio. 

Monet iäkkäämmät ihmiset tuntuvat ottavan henkilökohtaisena loukkauksena, että he ovat osa ongelmaa. Mä tiedän olevani muutaman vuoden päästä osa ongelmaa jo pelkästään jäädessäni eläkkeelle ja tulevaisuudessa sitten ehkä myös palveluiden tarvitsijana, mutta en ota sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Se vaan on fakta, että niin tulee käymään. En kuitenkaan syytä omia aikuisia lapsiani, että heillä on oma elämänsä. En tehnyt lapsia siksi, että he sitten aikanaan hoitaisivat mua. Kiva juttu, jos aikanaan huolehtivat, että mullakin on turvapalvelut yms, jos en itse osaa enää sellaisia hankkia. 

Nro 76: Mulle vanhemmista huolehtiminen kaatui kahdesta syystä: olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja lisäksi mulla on etätyö. Vielä puoli vuotta sitten olisin voinut maalata taulun, jossa äiti kaatuu ja koko lähisuku seisoo ympärillä ringissä kysyvän näköisenä odottaen, milloin minä nostan äidin ylös. Mun vanhemmillani on tosiaan kaksi lasta, mutta on neljä lastenlasta. Kaikki 4 asuvat max viiden kilometrin säteellä. Kuitenkin vain yksi vanhempieni lapsenlapsista on esimerkiksi käynyt vartavasten vaihtamassa mummiltaan kakkavaipat ja se on ollut mun poikani. Joten meillä tämä vanhusten hoito kaatui enssisijaisesti mulle ja toissijaisesti mun pojalleni. Vasta kolmantena tuli mun siskoni. Mun pojan oli muuten tarkoitus 4 vuotta sitten pyrkiä opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja sen luonne sopisi aivan täydellisesti hoitajan hommaan, mutta pandemian alussa se tajusi, mitä valmiuslaki tarkoittaa terveydenhuollon henkilöstön osalta ja luopui ajatuksesta sairaanhoitajan opinnoista. 



Joo siis mä tosiaan olen isälle tukena ja annan neuvojakin, mutta vain kiireettömissä asioissa. Jos siellä on joku akuutti hätä, isä ottaa yhteyttä turvapalveluun, HUS:in päivystysapuun tai suoraan 112:een. Mä käyn hakemassa niiden postit ja vien välillä roskatkin mennessäni. Mutta mä en ole äidin hoitaja, vartija, edunvalvoja enkä edes lähin omainen. Jos kerran isä osaa soittaa mulle, isä osaa soittaa myös sinne, mistä mikäkin apu kuuluu pyytää. Mä myönnän, että mä omalla käytökselläni mahdollistin asioita, jotka mun olisi pitänyt jättää mahdollistamatta. Mutta silloin alussa se olikin ihan ok, kun tilanteita oli vain pari kertaa vuodessa. 



Mun siskoni kanssa koko viime vuosi puhuttiin vanhempiemme tilanteesta. Ja kun puhuttiin kahdestaan, mun sisko oli täysin samaa mieltä mun kanssani. Kun sitten mentiin mun vanhemmilleni ja otettiin asia esille, mun siskoni olikin isän kanssa samaa mieltä. Mun siskonikin mielestä oli ihan ok, että mä hoidan kaiken. Vasta nyt sen mun helmikuisen lääkärireissun jälkeen tilanne muuttui, kun mun sijasta isä alkoikin soittaa mun siskolleni. Ja mun siskoni joutui juoksemaan siellä aamuin illoin. Ensimmäisten kolmen päivän jälkeen mun sisko sanoi, että hän on aivan uuviksissa. Ja mä sanoin, että noh, tollasta oli koko mun viiime vuosi. Joten vihdoin sitten mun sisko oli vanhempiemme edessäkin mun kannalla eikä isän kannalla. 



Jos mä olisinkin 20 vuotta nuorempi minä, niin voisin ajatella, että no tämä ajanjakso kestänee ehkä korkeintaan 5 vuotta ja sen jälkeen voin jatkaa taas omaa elämääni. Mutta kun mä en näiden omien sairauksieni vuoksi voi tietää, pääsenkö mä 5 vuoden päästä edes kävelemään enää. Tai olenko ylipäätään enää elossa. 

Riippuu ihan siitä, kuinka vikkelästi täytän Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa toiveet. Jos olen ajatustakin nopeampi, saan kans kehräyksiä, puskemista ja nuolemista. Jos taas en ole, saan vaativaa mouruamista sekä moittivia katseita. Saattaa joskus rangaista mua terottamalla kyntensä olohuoneen uuteen sohvaan.

... jatkuu: Mä ymmärrän hyvin sun tilanteen. On ehkä helpompaa olla paikan päällä koko ajan kuin ahdistua puheluista satojen kilometrien päässä. Toisaalta...nyt sä olet aikalailla vanhempiesi vankina. Kuten aiemmassa kerroit, et voi mennä kuin maksimissaan pariksi tunniksi pois äitisi luota. Ja alat olla aika uupunut tilanteeseen. Mä en ole asunut vanhempieni kanssa, mutta naapurissa kylläkin. Ja yhdessä vaiheessa ihan tosissani ajattelin, että muutan Seinäjoelle. En ole ikinä edes käynyt Seinäjoella, mutta katselin sieltä jo asuntoja. Mieluummin siis olisin ahdistunut puheluista kuin ollut vankina. Satojen kilometrien päässä kuitenkin olisi  ollut omakin elämä, joka olisi auttanut jaksamaan ahdistusta aiheuttavat puhelut. Mun siskonikin menee mökilleen siksi, että saa siellä olla ihan rauhassa. Kukaan ei  edes oleta, että hän lähtisi sieltä keskellä yötä ajamaan tekemään sitä tai tätä vanhempieni vuoksi.