Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Mun isältä vietiin omaishoitajana toimiminen 96-vuotiaana. Katsottiin liian vanhaksi olemaan äitini omaishoitaja, Vaikka sai edelleen täydet pisteet musititestistä. Jopa lääkärin todistus isän jatkamiseksi hankittiin, mutta hän ei silti  kelvannut. 

Eli reippaan ja tunnollisen lampaan isälle voi joskus vielä käydä samoin, jos elää saavat. 

Kuka tällöin ottaa pestin vastaan?

En usko, että kukaan ottaa pestiä vastaan. Sitten äidillä ei vaan enää ole omaishoitajaa. Omaishoitajuushan on hyvinvointialueen ja omaishoitajaksi ryhtyvän välinen kirjallinen sopimus erilaisista hoidettavan hoitoon liittyvistä asioista eikä ketään voi velvoittaa laittamaan nimeään alle sellaiseen sopimukseen, jos ei halua. Miten äidin asiat sen jälkeen hoidetaan, on ihan eri asia kuin se, onko äidillä omaishoitajaa vai ei. Varmaan jatkuu samalla tavalla kuin nytkin eli ulkopuolista apua hankitaan sen mukaan, minkä verran ja millaista apua he tarvitsevat. 

Nro 183: Äidin voinnin huononeminen hoivakodissa johtui siitä, ettei äiti syönyt, juonut eikä ottanut lääkkeitään siellä. Nestehukka, hoitamatta jäänyt virtsatieinfektio sekä alkava keuhkokuume olivat huonoon kuntoon menon syynä. Äidillä siis oli virtsatieinfektioon kyllä antibioottikuuri, mutta ei suostunut lääkkeitään ottamaan. Päivystyksessä kuvauttivat keuhkot, nesteyttivät, antoivat lisähappea ja keuhkoputkia laajentavaa lääkettä sekä aloittivat uudelleen antibioottikuurin. Mä hain sitten äidin sieltä pois, koska tiesin, että jos äiti palaa hoivakotiin, tilanne on taas sama eli äiti ei syö, juo eikä ota lääkkeitäkään. Kotona onnistui, koska mulla ja isällä oli aikaa maanitella äiti ottamaan lääkkeensä. Houkutella syömään edes vähän sekä juomaan vähintään sen verran, ettei taas ole nestehukka. 

Isä on mielestäni riittävän skarppi tekemään päätöksiä. Ja vaikkei olisikaan, niin lain mukaan isällä on äidin aviomiehenä päätösvalta. Mä en siis voisi edes ottaa niitä kontolleni, ellei sitten isää todettaisi juridisesti kykenemättömäksi päättämään em asioista. En ole edes selvittänyt, millainen prosessi siinä olisi kyseessä. 

Isä on nyt oppinut arvioimaan äidin vointia itsekin. Hänhän oli aina itse paikalla silloin, kun mä kävin arvioimassa. Isä tunnustelee pulssin, mittaa verenpaineen, arvioi ihon värin ja mahdollisen ihon hikisyyden, tarkistaa hengityksen jne. Mun äidillä on aina ollut matala kipukynnys ja isä on ohjeistettu niin, että jos äiti valittaa kipua, niin jos äiti osoittaa rintakehää, isä antaa varmuuden vuoksi äidille nitrosuihkeen. Jos kipu on jossain muualla (mutta ei siis ole kaatunut tms, mistä voisi seurata luunmurtumia), niin isä odottelee jonkin aikaa ja jos kipu ei mene itsestään ohi, antaa kipulääkettä. Jos edelleenkään kipu ei mene ohi tai jos kipu vaan pahenee, sitten isä soittaa HUS:in päivystysapuun ja kysyy sieltä neuvoa. Aiemmin, kun mä aina juoksin siellä, isä vaan sanoi mulle, että no tee jotain. Tee jotain. Mitä mä voisin tehdä? En mitään muuta kuin tuon saman kuin mitä isä on nyt ohjeistettu tekemään itse. Ei mullakaan mitään taikasauvaa ole. 

Isä kyllä soittaa mulle ja kysyy neuvoja. Se on ihan ok. Viimeksi juteltiin siitä, kun isä oli huolissaan äidin ruokahaluttomuudesta ja pelkää, että äiti saa ravinnosta liian vähän proteiineja. Mä sitten ehdottelin kaikenlaista ja isä niistä mietti, että juu, tuota voisikin kokeilla. Ja jos äidillä on vatsa kovalla, niin isä konsultoi mua (eikä suinkaan HUS:in päivystysapua, koska se on tarkoitettu akuutteihin kiireellisiin asioihin)  ja kertoo, että kotona olisi nyt tätä ja tuota ummetuslääkettä, niin kumpaa hänen kannattaisi antaa. Mä vein vähän aikaa sitten sinne pellavansiemeniä ja kehotin isää laittamaan niitä yöksi jääkaappiin veteen likoamaan ja laittamaan aamulla puurokattilaan, kun alkaa keittää aamupuuroa. Tai jos äidillä on vatsa kipeä, niin antaako Buranaa vai Panadolia. Kaikenlaista tällaista. 

Mä olen kyllä tosi iloinen siitä, että isäni on ihan oikeasti nyt halunnutkin oppia pärjäämään äidin kanssa. Ja ehkä isä myös kokee olevansa tarpeellinen ja hyödyksi. 

Nro 178: Mä tein silloin 2012 pitkää työviikkoa. Meillä oli ihan jäätävä kiire töissä, koska deadline oli sovittu ihan liian lyhyeksi. Syksyllä yksi tiimin jäsen lähti muihin hommiin ja meidän jäljelle jääneiden työmäärä kasaantui. Mä kävin kotona lähinnä vain nukkumassa. Työpäivät oli helposti 12-14 tuntisia ja jotta jaksoi työpäivän, kahvia meni ihan älyttömät määrät. Väsymys oli silti voimakasta, vaikkei elämässä ollut muuta kuin se työ. Tarkoitan, että mun lapset oli jo aikuisia ja vanhemmatkin vielä ihan hyvässä kunnossa. Eikä mulla ollut silloin edes koiraa, joten aamulla lähdin toimistolle ja illalla tulin kotiin. Ensimmäiset vaaran merkit oli oikeastaan hiljainen kohina korvissa. Ei niin kova, että olisi kauheesti vielä haitannut. Ja jonkinlainen puristava tunne päässä. Silloin syksyllä 2012 joinain aamuina, kun kävin suihkussa, oli pakko välillä oksentaa vessanpönttöön. Ei siis ollut mitään vatsatautia vatsakipuineen vaan pelkästään huono olo. Sitten kuitenkin vaan vaatteet päälle ja bussipysäkille kohti toimistoa. Päänsäryt oli alussa melko lieviä, mutta pahenivat itsenäisyyspäivän hujakoilla. Myös kohina korvissa oli voimakkaampaa ja huonovointisuus. Nämä olivat siis merkkejä hitaasti, mutta jatkuvasti kohonneesta verenpaineesta. 

Perjantaina 14. 12. mulla alkoi tuntua kipua vasemmalla puolella selässä. Ensin ajattelin, että olenko mä reväyttänyt selkäni jotenkin. Kipu kuitenkin paheni ja kun virtsassa alkoi olla verta, mä ajattelin, että mulla on varmaan virtsatieinfektio. Harmittelin silloin, että en taidakaan jaksaa lähteä siskoni kanssa seuraavana aamuna joululahjaostoksille. Yön aikana kipu paheni edelleen, mutta pissalla käynti helpotti jonkin verran kipua. Hain tyynyn ja peiton kylpyhuoneen lattialle, koska olin totaalisen väsynyt ja siitä oli helpompi nousta pöntölle. Aamulla en sitten päässytkään enää lattialta ylös vaan käsien varassa raahauduin kylppäristä ja aloin huutaa mun poikaa avuksi. Onneksi oli kotona eikä missään menossa kavereidensa kanssa. Sitten tulikin pimeys. Sen verran muistan, että kuulin ensihoidon sanovan, että suonta ei löydy, kun yrittivät laittaa mulle tippaa. Mun pelastukseni oli, että munuaisvaltimo alkoi ensin vain tihkuttaa eikä revennyt kertaheitolla kunnolla. Olin jo sairaalassa, tiputettiin nesteitä ja verta, kun se sitten lopulta sanoi poks. 

Mutta nyt mulla siis koko alkuvuoden oli samoja oireita kuin oli ennen sitä 14.12. Ja koska mulla on nyt verenpainemittari, niin näinhän mä sen itsekin, että  paineet oli korkealla. Yläpaineet usein 200 tai yli ja alapaineetkin joskus yli 120. Siitäkin huolimatta, että mulla oli jo verenpainelääkitys. 

Nro 171: "Aika karua toimintaa - eli sinä olisit jättänyt äitisi kärsimään, ellei isäsi olisi toimittanut häntä hoitoon. 

Hyvät on selitykset entisellä "hoitajalla"...."



Ei vaan minulla ei olisi ollut juridisia valtuuksia päättää siitä, että äiti toimitetaan päivystykseen. Ainoa, jolla tähän asiaan oli valtuudet, oli isäni. Jos mä olisin sanonut, että toimitetaan ja isäni sanonut, että ei toimiteta, sitten äitiä ei olisi toimitettu päivystykseen. Ja mä muuten kävin sitten myöhemmin, kun äiti oli hoidettu kuntoon,  hakemassa äidin pois sieltä päivystyksestä, jotta ne ei palauta äitiä takaisin sinne hoivakotiin. Että sellainen "hoitaja". 

Nro 119: "Mun kaverin äidille kävi sillä tavalla Tampereella, että kaatui palvelutalossa ja epäiltiin murtumaa. Mun kaveri kävi äitinsä luona pari kertaa viikossa ja tajusi, että on hyvin kivulloinen. Kysyi tehostetun palvelutalon hoitajilta, miksei ole käynyt sairaalassa. Hoitaja sanoi soittaneensa sairaalaan ja kertoneensa murtumaepäilystä, mutta vastaus oli ollut, että eivät ota vastaan, ellei omainen vaadi. No, kaverini ei osannut vaatia, kun hänelle ei kukaan ollut ilmoittanut. Hän sitten hommasi äitinsä sairaalaan hoitoa saamaan. Kamalaa. "



Kamala tilanne, mutta jostain syystä en ole yllättynyt. Mun äiti oli vain pari viikkoa hoivakodissa kriisipaikalla, mutta jo silloin mulle selvisi, että kukaan ei oikeasti tiedä mistään mitään. Enkä syytä tästä siellä työskennelleitä hoitajia vaan sitä, että siellä ei tieto kulje keikkalaisten ja vieraskielisten keskuudessa siten, että kukaan osaisi sanoa kunnolla yhtään mistään. Vika on systeemissä, ei niissä hoitajissa. Äiti oli siellä mennyt huonoon kuntoon, mutta koska oli arkipäivä ja virka-aika, olivat sieltä soittaneet terveyseskukseen lääkärille, että mitä tehdään. Toimitetaanko päivystykseen vai ei. Lääkäri soitti mulle ja kysyi, mitä mä haluaisin tehtäväksi, ja mä vastasin, että mulla ei ole valtuuksia päättää asiasta vaan hänen pitää soittaa isälle. Lääkäri soitti isälle ja isä sanoi, että äiti pitää toimittaa päivystykseen. Ja niin äiti toimitettiin hoivakodista päivystykseen. Mutta en siis yhtään ihmettele, ettei kukaan ollut ilmoittanut kaverillesi, mitä hänen äidilleen oli tapahtunut.