Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 226: Tuolla yksityisellä on kyllä kotisairaanhoitokin. Aiemmin mun siskon - koska mulla ei ole edes ajokorttia - piti huolehtia äiti pari kertaa vuodessa Terveystaloon labraan verikokeisiin. Nyt ei enää tarvitse, koska isä vaan sopii hoivapalveluyrityksen kanssa ja sieltä tulee sovittuna päivänä sairaanhoitaja ottamaan verinäytteet ja toimittaa ne Terveystalon labraan. Mun vanhemmilla on Terveystalossa lääkäri, jonka vastaanotolla kumpikin on käynyt jo toistakymmentä vuotta. Nyt oli lääkäriltä lähete vain verikokeisiin, mutta koska oli epäilystä, että äidillä saattaisi olla myös virtsatieinfektio, riitti vain se, että isä soitti Terveystaloon ja se lääkäri lisäsi lähetteelle myös virtsakokeet. Jos labrat olisi tarkoitus tehdä julkisella, tuo sairaanhoitaja toimittaisi näytteet sitten terveyskeskuksen labraan. Heille ei siis ole väliä, onko asiakkaan sairaanhoito yksityisellä vai julkisella. Ottavat labranäytteet ja toimittavat sinne, missä ne on tarkoitus tutkia. Mä tosiaan osaisin tehdä monet sairaanhoitajan koulutusta vaativat toimenpiteet, mutta eihän mulla ole edes välineitä, millä tekisin. Joten tuolta saa kaikki sellaiset sairaanhoitajan palvelut, mitkä nyt ylipäätään kotona on mahdollista tehdä. Olenhan mä ompeleita ja hakasia pistanut aiemmin molemmilta vanhemmiltani ja voisin poistaa jatkossakin, mutta silloin mihinkään vanhempieni tietoihin ei jäisi kuin korkeintaan merkintä "omainen poistaa".Ei edes merkintää, poistinko mä ne vai jouduinko vaikka itse sairaalaan ja sen vuoksi jäivät poistamatta. 

Toi on harmillista, mutta toisaalta myös ymmärrettävää, ettei apuvälinelainaamosta saa pyörätuolin kotiinkuljetusta muut kuin kotihoidon asiakkaat. Vuosia sitten kävin lainaamassa meidän terveyskeskuksen apuvälinelainaamosta pyörätuolin äitiä varten (jotta voisin äidin kanssa käydä kaupungilla yms), mutta jouduin tosiaan huolehtimaan itse kuljetuksen. Koska täällä toimii julkinen liikenne ihan hyvin, työnsin tyhjän pyörätuolin bussilla kotiin. Palautettiin pyörätuoli sitten siinä vaiheessa, kun äiti ei oikein enää halunnut lähteä minnekään. Äiti oli silloin vielä ihan selväjärkinen, mutta ei halunnut olla paikassa, missä ei pääsisikään nopeasti vessaan.  Jos vielä tarvittaisiin, niin tuo yksityinen kotihoito kävisi hakemassa pyörätuolin terveyskeskuksen apuvälinelainaamosta ja toisi tullessaan. 

On varmasti paljon kiinni hoivapalveluyrityksestäkin. Mun vanhemmat ostaa myös ne siivouspalvelut tuolta samalta firmalta. Eikä ole mitenkään rajoitettu, kuka niitä palveluita saa ostaa. Nuori terve sinkkukin voi halutessaan hankkia tuota kautta viikkosiivoojan, mutta todennäköisesti pelkästään siivouspalveluita tarjoavan firman kautta tulisi halvemmaksi. Ko firma tarjoaa palveluita myös lapsiperheille eli kaikenlaista lastenhoitoapuakin. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta viestittelykulttuuri on toisen aikaa ja yksityisyyttä kunnioittavaa ja ei mitenkään laimenna ystävyyssuhteita.

 

Viestittelykulttuuri on juuri se mitä se on viestittelykulttuuri, mutta minä en sotkisi sitä ystävyyteen. Se ei tee kenestäkään ainakaan minulle ystävää, jos hän kerran kuussa laittas viestin, että mitä kuuluu?. Aivan kuten ei tämä minun viestini tee meistä ystäviä, vaikka sanoja tähän kirjoitamme toisillemme ja ehkä olen kirjoittanut sinulle enemmän kuin 90% sinun niinkutsutuosta ystävistä sinulle vuoden aikana.

Yksityisyys ja aika on sinulle selkeästi tärkeintä ja siis se sinun aikasi ja sinun yksityisyytesi. Sitä ei muiden kuulu häiritä heidän jutuillaan, heille ehkä sopivalla ajalla tai heille sopivalla muodolla.

Kai täällä ketjussa on ihmisiä, joilla on ns. muka läheinen suhde koiraan, josta joku lähettää kuvia kerran vuodessa ja läheinen suhde sukulaiseen jonka joulukortti sa

Mä kyllä ymmärrän, mitä tarkoitat. Onhan se ihan eri asia saada kerran kuussa yksi "Mitä kuuluu?" viesti ystävältä kuin soittaa kerran kuussa 40 minuutin puhelu. Mä viestittelen ystävieni kanssa ja kahden heistä kanssa useita kertoja päivässä. Siis hyvin helposti tulee vaihdettua kymmeniä viestejä yhden päivän aikana. Ja muidenkin ystävieni kanssa usieta kertoja viikossa eikä se ole vain yksi viesti vaan kun aletaan viestittelemään, niitä viestejä tulee puolin ja toisin sitten useita. Ihan riippuen siitä, mistä jutellaan. Jos nämä ystäväni päättäisivät, että viestittely on nyt loppu ja puhutaan kerran kuukaudessa 40 minuuttia puhelimessa, mä tietäisin heidän elämästään ja he mun elämästini huomattavasti vähemmän kuin mitä viestittelemällä tiedetään. En mä esimerkiksi alkaisi puhelimessa kertoa, että ai niin muuten, 3,5 viikkoa olin muuten ihan kamalassa flunssa tai että 2 viikkoa sitten ostin keittiöön uudet ikkunaverhot. Eikä mun ystäväni kertoisi mulle puhelimessa, että niin muuten 2 viikkoa sitten leivoin täytekakun ja unohdin sen uuniin kunnes palohälytin alkoi huutaa ja viikko sitten nukuin pommiin ja myöhästyin töistä. Tällaiset arjen pienet asiat jäisivät kertomatta, jos yhteydenpito olisi vain kerran kuukaudessa puhelimessa. Nyt tulee ystävältä lähes heti viesti tyyliin "Arvaa mitä? Palohälytin alkoi huutaa, kun olin tekemässä Pekalle synttärikakkua ja unohdin sen uuniin". Ja nauruhymiöt perään. Mä saatan siihen vastata tyyliin "Voi ei! Onko sulla vielä raaka-aineita vai joudutko lähtemään kauppaan?". Tai pommiin nukkumisesta kun ystävä laittaa viestin, niin saatan vastata tyyliin "Ounou, mitä spomo tuumasi?" tai jotain vastaavaa. Ja juttu jatkuu ja rönsyilee siitä eteenpäin muihin aiheisiin, mutta erona vain se, että toisen kommenttiin voi vastata sitten kun se itselle sopii. Voi vaikka käydä laittamassa ruokaa, käydä kaupassa tai vaikka saunassa siinä välillä. Tai jos on työpäivä, voi vastata lounastauolla tai kun käy hakemassa iltapäivällä mukillisen kahvia. Jos mulla ja ystävilläni olisi tapana soittaa kerran kuukaudessa ja ksyä, mitä kuuluu, mä todennäköisesti vastaisin vaan, että no ei täsäs mitään ihmeitä. Koska tuollaiset arjen pikkuasiat eivät olisi sellaisia. joita enää siinä vaiheessa kertoisi. Ehkä, jos jokin asia olisi tapahtunut just sinä samana päivänä, mutta mistään viikon edesw vanhasta ei kertoisi, ellei se sitten olisi jokin vähän isompi juttu kuin uudet ikkunaverhot,  flunssa, pommiin nukkuminen, täytekakkupohjan unohtaminen uuniin tms. Jos olisi kaatunut pahasti ja vaikka nilkka murtunut, niin siitä saattaisi kertoa vielä useiden päivienkin jälkeen. 

Nro 170: Vaikutat olettavan, että ihmisillä on joka päivä samanlaiset rutiinit. Että töistä tullaan joka päivä samaan aikaan, joka päivä syödään samaan aikaan jne jne. Aika monella ihmisellä työajatkin vaihtelevat eli ei ole joka päivä samaan kellonaikaan. Ihmisillä saattaa olla myös sovittuja menoja eli vaikka joku kaveri tuleekin kylään tai on menossa kaverinsa kanssa jonnekin. Vaikka töistä suoraan, j os puoliso hakee lapset päiväkodista. Tai kauppareissu töiden jälkene venähtääkin tavallista pidemmäksi, kun samalla käy ostamassa anopin 70-vuotislahjan ja lapsille uudet kävelykengät. Tai on vaikka varattu aika lääkäriin tai kampaajalle. Tai on taloyhtiön yhtiökokous tai jotain muuta. Joskus voi olla ihan ex-tempore -menojakin. Mä joskus, kun olen lähdössä koiran kanssa iltalenkille (ja sekin ajankohta riippuu mun muusta päivästä eli voi olla mitä vaan klo 18:30-23 välillä)  saatan soittaa mun siskolle ja sanoa, että lähden piskin kanssa 10 minuutin päästä lenkille, tuutko mukaan. Tällaiset tilanteet on niitä harvoja, joissa mä itsekään soitan toiselle. Tarvitsen siis vastauksen heti enkä varttin päästä, kun olen jo lähtenyt.

Mä pidän ystäviini varsin tiiviisti yhteyttä viestittelemällä, mutta en mä heille silti jokaista menoani raportoi etukäteen, jotta osaisivat soittaa just silloin, kun mulla olisi aikaa puhua. Puhumattakaan sitten niistä, joiden kanss apitää yhteyttä harvemmin. 

Mä pidän yhteyttä ystävieni kanssa pääasiassa viestittelemällä sekä tapaamalla kasvotusten. Joskus, jos jollain ystävälläni on pidempi asia, hän laittaa viestin ja kysyy, voiko soittaa. Vastaan "Joo", jos mulle sopii heti, tai "joo, tunnin päästä", jos olen vaikka just lähdössä viemään koiraa ulos. Jos joku soittaa enkä vastaa puhelimeen  oletan, että mikäli hän haluaa mun soittavan takaisin, laittaa viestin perään. Jos viestiä ei ole, oletan silloin, että asia, joka soittajalla oli, ei ole enää ajankohtainen. 

Syitä, miksi en vastaa puhelimeen on mm olen töissä, olen koiran kanssa lenkillä, olen jonkun toisen ihmisen seurassa (mielestäni epäkohteliasta kaivaa edes kännykkää esiin, jos on vaikkapa jonkun ystävänsä kanssa kahvilla tms), olen julkisella paikalla esimerkiksi kaupassa tai bussissa, mulla ei ole kännykkää mukana tai mun kännykkä on esimerkiksi kotini alakerrassa tuulikaapissa käsilaukussa ja mä olen yläkerrassa makkarissa, joten en kuule puhelimen soivan. Tässä oli vuoden päivät, kun kuljin kännykkä kädessä vessaankin sitä varten, jos isä soittaa. Ja sehän soitti. Sitten alkuvuodesta piti olla koko ajan tavoitettavissa, jos hoivakodista, päivystyksestä tai sairaalasta soitetaan.



Mutta mä oikeasti inhoan olla 24/7 tavoitettavissa. Mä en ollut lankapuhelintenkaan aikaan 24/7 tavoitettavissa. Ystävillä ja kavereilla ei ollut silloin edes mun työpuhelinnumeroa, joten ei kukaan soittanut työpaikalle. Korkeintaan päiväkodista tai koulusta soitettiin, jos lapsi oli sairastunut tms. Ulkona, kaupassa, bussissa, kyläpaikassa, ravintolassa jne sai olla ihan rauhassa. Viime torstaina mulla hajosi vanha kännykkä ja kävin ostamassa perjantaina uuden. Melkein vuorokausi täydellistä vapautta. Tarkoitan tällä sitä, että kukaan ei edes voinut soittaa mulle. Mä en myöskään tykkää puhua puhelimessa mitään maratonpuheluita varsinkaan silloin, jos ei ole oikein mitään erityistä asiaa. Haluaa vaan kertoa kuulumisia. Eri juttu sitten, jos oikeasti tarvitsee kuuntelijaa vaikka vakavan sairastumisensa vuoksi tai läheisen kuoleman takia. Arkiset kuulumisensa voi laittaa viestinäkin tai sitten kertoa silloin, kun tavataan. Mulla kuitenkin tässä varmaan sellainen ero moneen muuhun verrattuna on, että me viestitellään ystävieni kanssa vähintään kerran viikossa, useimpien kanssa useamman kerran. Ei siis ole mitään kerran kahdessa kuukaudessa puhelua, jolloin kerrotaan kaikki, mitä edellisen kahden kuukauden aikana on tapahtunut. 

Vierailija kirjoitti:

Asiaa voinee lähestyä kahdesta suunnasta: montako henkilöä tarvitaan tai moneenko henkilöön on varaa.

Ei sitten vissiin ole varaa enempään?

Juuri näin. 1990-luvun lamassakin määräaikaisia työsuhteita ei jatkettu eikä eläkkeelle jääneiden tilalle palkattu uusia. Ihmiset eivät lakanneet sairastamasta, mutta silti silloin jäi sairaanhoitajia työttömiksi. Mulla oli opiskelukavereita, jotka lähtivät silloin Ruotsiin, Norjaan, Englantiin, Saksaan ja yksi jopa Saudi-Arabiaan töihin. Vaikka me niin kasartilla naurettiin ajatuksellekin työttömästä sairaanhoitajasta.