Reipas ja tunnollinen lammas

En voi sanoa, että mitenkään vieroksuisin. Ihan vaan käytännön syistä ja osittain omaa laiskuuttani mun unelmani ei ole koskaan ollut stereoptyyppinen omakotitalo, avioliitto, kaksi lasta (poika ja tyttö), farmariauto ja kultainennoutaja. Käytännön syistä mm siksi, että mulla ei ole ollut nuorena varaa ostaa omakotitaloa pääkaupunkiseudulta ja jos olisin muuttanut jonnekin kauemmas, olisi pitänyt mennä autokouluun ja hankkia ajokortti sekä ostaa se auto. Sitten, kun mulla olisi jo ollut ehkä varaakin, mulla oli jo nivelreuma ja omakotitalossa olisi ollut ihan liikaa hommaa. Paljon helpompaa asua taloyhtiössä (rivitalo tosin), jossa huoltoyhtiö tekee kaikki raskaimmat hommat. Kaksi lasta mulla kyllä on - poika ja tyttö - mutta ei ollut mun päätettävissä, mitä sukupuolta ovat. Sattumalta sain molemmat. Koiria mulla on ollut, mutta ei just kultaistanoutajaa. Tykkään kyllä hyvästä ruuasta ja hyvän ruuan kanssa hyvästä viinistä, mutta en kuitenkaan ole mitenkään hifistelijä senkään suhteen, vaikka muutaman kerran olenkin käynyt viinimessuilla. Nuorempana tuli jonkin verran käytyä konserteissa, teatterissa ja taidenäyttelyissä, mutta ei nyt enää vanhana. Vaatteiden pitää olla päällä mukavat, merkillä ja hinnalla ei ole väliä. Mukavia kenkiä ei tosin saa kovin halvalla. 

Ennen 1990-luvun lamaa työikäiselle työkykyiselle  oli kunnia-asia elättää itsensä omalla työllään ja sossusta rahan hakeminen oli häpeällistä. Palkka oli se summa, joka palkkapäivänä tipahti tilille. Kun lama alkoi, yrityksiä meni konkurssiin ja ihan tavallisia koulutettuja ihmisiä jäi työttömäksi, mediassakin lukuisia kertoja todettiin, että ei ole yhtään häpeällistä hakea yhteiskunnan tukia. Että juuri tällaisia tilanteita varten ne tuet ovat olemassa ja sitä varten ollaan veroja maksettu, että tarvittaessa saadaan yhteiskunnalta tukea. Laman jälkeen palkka ei enää ollutkaan se summa, mikä palkkapäivänä tipahti tilille. Siitä summasta ensin vähennettiin ne yhteiskunnan tuet, mitä ennen työelämään paluuta oltiin saatu. Sen jälkeen vielä vähennettiin työssäkäynnistä aiheutuvat kulut (esimerkiksi työmatkakulut, päivähoitomaksut jne). Ja se erotus, mikä jäi jäljelle, oli palkka kuukaden työstä. Joillekin - ei siis läheskään kaikille eikä edes suurelle osalle - syntyi ajattelutapa, että kannattaako sen 200-300 markan takia tehdä kuukausi kokopäivätöitä. 

Toinen asia, mikä varmaankin vaikutti on se, että suurten ikäluokkien eläköitymisen piti tuoda maahan valtava määrä vapaita työpaikkoja. Näin ei käynytkään vaan automaatio, digitalisaatio ja monissa asioissa itsepalvelu yksinkertaisesti lopetti monet työtehtävät kokonaan. Kun Ritva ja Juhani jäivät eläkkeelle, heidän tilalleen ei palkattukaan ketään. Monilla aloilla vakituisten työsuhteiden määrä romahti. Pätkätöitä, osa-aikatöitä, 0-tuntisopparitöitä ja työkokeiluja. Siitä, että yhteiskunta tukee, tuli uusi normaali, kun työsuhteet eivät enää olleet sellaisia, että pelkästään palkallaan olisi saanut laskunsa maksettua ja leivän päälle muutakin kuin ylähuulen. Varsinkin nuorempi sukupolvi ei tunne syyllisyyttä eikä häpeää siitä, että joutuu turvautumaan myös yhteiskunnan tukiin.

Nro 199: "Kasarilla muistisairaiden hoito oli pompottelua vanhainkodin ja mielisairaalan välillä. Kumpikin paikka oli sitä mieltä, ettei kuulu heidän hoiviinsa. Häiritsee vain muita, kun on lähdössä milloin mihinkin. Mutta jossain oli pakko olla, kun ei kotonakaan enää itsekseen pärjännyt, eikä ollut ketään paikkakunnalla katsomassa jatkuvasti perään."

Mä muistan hyvin tuon. Ollessani vanhainkodissa töissä sinne tuli yksi karkaileva muistisairas ja häntä pompoteltiin paikasta toiseen juuri siksi, että vanhainkoti ei ollut suljettu laitos, jossa asukkaita pidettäisaiin lukkojen takana. Hissiä, jolla pääsi ylemmistä kerroksista sisääntulokerrokseen ei voinut lukita muistisairaan takia, koska sitten olisi pitänyt muiden asukkaiden vuoksi olla joku henkilökuntaan kuuluva "portsarina" eli avaamassa hissinoven muille asukkaille sekä omaisille, jotka vierailivat vanhusten luona. Tuossa vanhainkodissa oli siellä sisääntulokerroksessa kahvila, uima-allasosasto yms, joten vanhukset kyllä kulkivat päivittäin sekä talon sisällä yhteisiin tiloihin että myös ulos ja vaikka kävivät läheisessä kauppakeskuksessa. Joskus joku työvuoroon tuleva hoitaja bongasi tämän muistisairaan kadulta ja toi takaisin vanhainkotiin. Muutaman kerran ehti niin pitkälle, että poliisi tai joku taksikuski oli huomannut harhailevan vanhuksen. Näiden kauemmas ulottuvien karkureissujen jälkeen päätyi vähäksi aikaa psykan puolelle suljetulle osastolle ja sieltä jonkin ajan päästä taas takaisin vanhainkotiin rauhoittavien lääkkeiden kanssa. Mutta kun sitten taas kieltäytyi niitä ottamasta, sama rumba alkoi uudelleen. En tiedä, miten hänen tilanteessaan lopulta kävi, koska vaihdoin työpaikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinä laista jankuttava, millä rahalla ne vanhuksista huolehtivat sitten elävät?

Kyllä se hoitui Suomessa ennen. 1960-luvulla laki muuttui ja lapset vapautettiin. 

Tajuatko, että sellainen laki on monessa maassa edelleen. 

Korjaavan tuo on, kun keski-ikäiset on tottuneet elämään vapaasti ilman velvoitteita vanhemmistaan. 

Laki muuttui 1970. Keitä olivatkaan ne, joiden ei lakimuutoksen jälkeen tarvinnut huolehtia vanhemmistaan? No suuret ikäluokat. Juuri ne, joista osa nyt vaatii lakia takaisin, jotta heidän omat lapsensa olisivat lain mukaan velvoitettuja tekemään sen, mihin he itse eivät olleet velvollisia. 

Tuo lakimuutos oli sinällään ihan järkevä, koska nuoret muuttivat maaseudulta kaupunkeihin opiskelemaan ja töihin. Vanhemmat jäivät maaseudulle. Tuohon aikaan myös perustettiin paljon kunnallisia vanhainkoteja juuri siksi, että maaseudun vanhukset saatoivat asua niissä sitten, kun eivät kotonaan enää pärjänneet. 

Monessa näissä vanhuksia koskevissa ketjuissa nostetaan aina esille Saksan malli. Olen kysynyt niissä ketjuissa ennenkin ja kysyny tässäkin, koska en ole aiemmin saanut vastausta kysymyksiini. Onko Saksassa vanhuksilla samanlainen itsemääräämisoikeus kuin mitä Suomessa? Voiko siellä vanhus päättää, että sinä tyttö/poika nyt jätät puolisosi ja lapsesi, irtisanoudut työpaikastasi, muutat tänne tuppukylään minun luokseni asumaan tähän rintamiestaloon, jossa sauna ja pesutilat ovat kellarissa, hoidat minut, talon ja kaiken muunkin? Vanhus voi päättää, että minähän en mitään ulkopuolista apua huoli enkä minä muuta yhtään minnekään? Ja jos tytör/poika ei tee kuten vanhus haluaa, tulee joku rangaistus? Selviääkö sakoilla vai joutuuko vankilaan?

Nro 189: "Se on se ongelma. Kun vanhukset hylättiin  ja empatia ja toisista välittäminen kuoli kaupungillistumisen myötä. Samalla lapsenlapset menettivät yhteyden isovanhempien. Ja huoltoketjut katkesivat. Vanhusten arvostus romahti. Ja vanhusten tarpeiden huomioon ottaminen.

Vanhus ei paljon syö suurperheen kattilasta. Siinä missä perheelle laittaa ruuan, voi rasian aina kiikuttaa ateriasta vanhuksen ovelle."

Näinhän se on. Mutta mun vanhempani olivat varsin hyväkuntoisia hyvinkin iäkkäiksi. Omasta perheyrityksestä äiti jäi pois töistä 84-vuotiaana. Isä vasta 89-vuotiaana ja silloinkin vain siksi, että leikkauksen yhteydessä tapahtui joku pieni aivoverenkierron häiriö ja näkö toisesta silmästä huononi niin paljon, että isä jo ihan vapaaehtoisestikin luopui autosta ja ajokortista. Silloin mä hetken aikaa tilasin mun vanhemmilleni ruokaostokset samalla kuin tilasin itsellenikin ja vein ne heille kotiin, mutta kun olin menossa tekonivelleikkaukseen, isän oli pakko opetella tilaamaan ostoksensa itse. Muussa tapauksessa kun olisivat joutuneet olemaan ilman ostoksia ainakin 5 viikkoa, kunnes mä olisin taas voinut käydä viemässä heille. Sen verran siinä hommassa autoin, että isälle hankittiin iso tietokoneen näyttö, johon kävin selaimeen suurentamassa fonttikoon, ja yhden kerran yhdessä tehtiin se tilaus. Sen jälkeen isä on ollut oikein tyytyväinen tilauspalveluun eikä ollut enää riippuvainen siitä, minä päivänä mulle sattui olemaan tilaus vaan saattoi tilata  ihan itselleen sopivana päivänä. Ja silloin, kun isä sen leikkauksen jälkeen tuli sairaalasta kotiin, mä parin viikon ajan tein mun vanhemmilleni ruuat. En samaa ruokaa kuin itselleni vaan koska isä pystyi syömään vain hyvin pieniä määriä kerrallaan, tein sellaista ruokaa, jonka ravintopitoisuus kaikilta osin oli mahdollisimman korkea. 

Isä täyttää loppuvuodesta 95 ja äiti olisi täyttänyt ensi kuussa 97, jos ei olisi toissapäivänä kuollut. Ei mulle tuottaisi ongelmia alkaa tehdä isällekin ruokia, mutta sitten isän makumieltymysten pitäisi muuttua samanlaisiksi kuin mullakin. Isä kuitenkin tekee ihan mielellään ruokaa. Onpahan jotain tekemistä sentään, kun ei ole enää töitä eikä ole äitiäkään. Ja jos isää ei jonain päivänä huvita ruuanlaitto, hän soittaa paikalliseen ravintolaan ja tilaa sieltä jotain. Näin hän on tehnyt jo muutaman vuoden ajan. Siivouspalvelun isä aikoo pitää (käy joka toinen viikko) ja mahdollisesti turvapalvelun rannekkeineen. Ihan vaan sitä varten, jos sattuu kaatumaan eikä pääse itse ylös, niin saa jonkun apuun, jos me lähellä asuvat sukulaiset ei ollakaan just silloin kotona. Kotihoitoa, joka äidin viimeisinä viikkoina kävi 3 kertaa päivässä, sekä kotisairaalan palveluita ei isä vielä tarvitse.