Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole tikkaita niin ostakaa, jos puuttuu pora tai ruuvimeisseli niin ostakaa. Turha sanoa, ettei ole, kaikki on käyttötavaraa. Jos ei ole sahaa tai kirvestä niin ostakaa.

Kantakaa itse tai hankkikaa kärry millä kuljetatte tavaraa. Ihan perättömiä puolustuksia.

Monia asioita pystyy tekemään itsekin, siitä olen samaa mieltä. Mä hommasin aikoinaan akkukäyttöisen porakoneen ja sillä saa kiristettyä myös ruuvit. Onnistuu hyvin huonekalujen kokoaminenkin itse, kun ei tarvitse kipeillä sormilla yrittää tavallisella ruuvimeisselillä vääntää ruuveja tarpeeksi tiukkaan. Jotkut huonekalut tosin on sellaisia, että niiden kasaamiseen tarvitaan kaksi, mutta ei kummankaan sukupuolella ole merkitystä. 

On paljonkin asioita, joihin nivelreuman takia tarvitsen jonkun apua, mutta ei auttajan sukupuolella ole merkitystä. Sulakkeen vaihto kuitenkin onnistuu hyvin multa itseltänikin myös silloin, kun sorminivelissä on paha tulehdus.

Vierailija kirjoitti:

Meidän firma (ulkomailla) tarjoaa palkallista lähisukulaisen menettämisen suremiseen. Maksimiaika on 6 viikkoa. Hieno ja inhimillinen etu.

Suomessa varmaan kävisi niin, että lähes jokainen ottaisi tuon 6 viikkoa ylimääräistä palkallista lomaa. Siis ihan riippumatta siitä, sureeko ja minkä verran. On kuitenkin enemmän kuin mitä monilla aloilla on vuosilomiakaan vuodessa. 

Noin muuten kommentistasi tuli mieleen, että Suomessa on usein vaikeaa saada vapaata edes ennen vanhempansa kuolemaa. Tarkoitan siis tilanteita, joissa lähiomainen on saattohoidossa. Lyhyempi työpäivä tai lyhyempi työviikko ei ole mikään itsestäänselvyys vaan edellyttää jo varsin suurta hyväntahtoisuutta työnantajalta. Tai sitten työntekijän on haettava sairaslomaa tai koitettava neuvotella työnantajan kanssa, jos voisi käyttää vuosilomapäiviään. 

En vielä yhtään, mutta parin viikon päästä täytyy ottaa hautajaispäivä vapaaksi. Ihmiset ovat erilaisia ja myös tilanteet ovat erilaisia. Mun äitini olisi täyttänyt ensi kuussa 97, jos ei olisi viime viikolla kuollut. Sai elää pitkän ja hyvän elämän. Toiveidensa mukaisesti sai kuolla kotona omassa sängyssään. Rauhallisesti, ilman kipuja. Viimeiset 3 viikkoa oli saattohoidossa ja joka ainoana päivänähän sitä varautui, että tänään on viimeinen päivä. Itseasiassa mä aloin varautumaan asiaan jo tammikuun puolivälissä, kun alkoi koti->päivystys->sairaala->koti->päivystys->sairaala->koti -rumba. Aina, kun äiti lähti kotoa päivystykseen, sitä mietti, mahtaako tulla enää takaisin. Äidistä aloin "luopumaan" jo viime keväänä, kun äiti ei enää tunnistanut mua eikä syksyn mittaan enää muistanut, että hänellä lapsia on koskaan ollutkaan. 

Äiti kuoli varhain aamulla ja kun isä soitti, menin heti sinne isän tueksi. Olin pari tuntia, tulin kotiin ja aloin tehdä töitä. Kävin isän luona myös lounastauolla (etätyön etuja) sekä heti töiden jälkeen. Me oltiin ehditty isän kanssa puhua jo äidin saattohoidon aikana kaikesta mahdollisesta, mitä äidin kuolemaan liittyy. Äidin kuoleman jälkeen sitten vaan olen kuunnellut, kun isä muistelee hänen ja äidin yhteistä elämää. Mulla on tässä vähän sellainen "terapeutin" rooli. Tällä viikolla olen käynyt isän luona muutaman kerran ja mun siskoni kans muutaman kerran. Tänäänkin olen taas menossa. Vanhempieni lapsenlapsia ja muita sukulaisia on käynyt jonkin verran. 

Kaiketi ihan ok välit, mutta sen jälkeen, kun isovanhemmat, tädit, sedät ja enot alkoivat vaihtaa hiippakuntaa, ei ole juurikaan ollut enää tilaisuuksia, joissa serkkuja tapaisi.