Reipas ja tunnollinen lammas

Mulla ei ole taloudellisesti mennyt mitenkään erityisen nappiin (eikä tarvitsekaan, koska olen aika vähään tyytyväinen), mutta noin yleisesti ottaen kun mietin elämääni taaksepäin, mulla on käynyt hyvin monessa asiassa ihan poskettoman hyvä tuuri. Aikoinaan lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Mietin vaan, että joku lyhyt koulutus (siihen aikaan oli 2,5 vuotta) ja varma duuni. Palkan suuruudella ei ollut mulle merkitystä. Kun ysärin lama alkoi, mä jäinkin sitten jo äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Ei ollut pelkoa irtisanomisista, koska vanhempainvapaalla olevaa ei saanut irtisanoa. Vanhemmalla lapsistani on synnynnäinen käsivamma ja ollessani kuopuksesta kotona, saatiin mun vanhemmilta joululahjaksi tietokone. Ajattelin, että esikoisen kannalta olisi hyvä osata käyttää sellaista. Jotta osasin opettaa lasta, piti opetella itse. Siihen aikaan kotitietokone maksoi sairaanhoitajan kolmen kuukauden bruttopalkan verran, joten ei olisi tullut itse ostettua. Eikä mun vanhemmatkaan olisi ostaneet, jos esikoiseni olisi ollut täysin terve. 

Kun palasin töihin, lama alkoi helpottaa ja mulla todettiin pian sen jälkeen nivelreuma. Koska olin sairaanhoitaja, tiesin, että niistä hommista en tule pääsemään vanhuuseläkkeelle. Mutta koska mä osasin käyttää tietokonetta, ajauduin puolivahingossa sairaalassa atk-hommiin. Ja yks kerta työkaverini oli katsellut ammattikorkeakoulun opintolinjoja ja vinkkasi mulle, että olisi aikuispuolella monimuoto-opiskeluna tietojenkäsittelyn tutkinto. Hain ja yllätykseni pääsin. Siinä sitten kahden lapsen, koiran, kahden kissan ja kahden hamsterin yh-äippänä lähdin työn ohessa opiskelemaan. Mulla oli koossa kokonaiset 4 opintoviikkoa, kun laitoin yhteen isoon it-alan firmaan avoimen hakemuksen kysyäkseni, missä opintojen vaiheessa voisin hakea harjoittelupaikkaa. Soittivat seuraavana päivänä ja kysyivät, voisinko tulla työhaastttaleuun. Menin ja siellä kysyivät, milloin voisin aloittaa. Eivät palkanneet mua sen takia, että opiskelin it-alaa, vaan sen takia, että olin sairaanhoitaja. Varsin pian kuitenkin selvisi, että mulle koodaaminen on aika luonteva juttu ja ennenkuin ehti edes harjoittelu olla puolessa välissä, kysyivät, onko mulla mitään sitä vastaan, jos mut vakinaistettaisiin jo. Eipä mulla ollut. Työpaikkaa olen vaihtanut pari kertaa ja molemmilla kerroilla niin, että toisesta firmasta on otettu yhteyttä ja pyydetty sinne töihin. Tässä nykyisessä olen ollut jo 15 vuotta yksi osakkaistakin. Etätöitä olen tehnyt jo yli 11 vuotta eikä nivelreuman eteneminen ole haitannut työntekoa. 2 vuotta ja 2 kuukautta alimpaan eläkeikään ja silloin sanon työelämälle heippa. Siihen asti teen 3-päiväistä työviikkoa, kun se raha riittää mulle ihan hyvin. 

Suurin osa mun elämäni "menestyksistä" on ollut vain sattumien summaa, ei niinkään omaa ansiotani. Kuten sekin, että selvisin hengissä valtimorepeämän aiheuttamasta massiivisesta sisäisestä verenvuodosta, vaikka sellaisesta vain harva selviää hengissä. Omistusasunto mulla on, mutta ei mökkiä eikä autoa. Eipä ole tullut ajettua koskaan ajokorttiakaan. Isovanhempien aikoinaan hankkima neljäkasikutonen oli esikoisen kannaltakin erinomainen juttu, koska vammastaan huolimatta on voinut opiskella toivgomalleen alalle ja työllistynyt sille. 

Nro 92: Ottamatta kantaa muuhun kuin tuohon erityisasiantuntijuuteen, niin käsittääkseni ongelmana osa-aikatyön tekemisessä on just se, että yleensä niillä erityisasiantuntijoilla  on tietty kokonaisuus, josta huolehtia. Eli ei ole sellaista "tuuraajaa", joka osallistuisi torstaina klo 14 alkavaan palaveriin, koska sun työaikasi on klo 8-14. Tai jos palaveri alkaisikin klo 13, et sä voisi kesken palaverin heittää hanskoja tiskiin ja sanoa, että sori, mutta mun työaika loppui nyt. Mä teen 3-päiväistä työviikkoa nyt, mutta jos asiakas haluaa palaverin mun vapaapäivälleni, sitten mä olen vapaapäivänäni palaverissa. Onneksi on kuitenkin Teams eikä tarvitse lähteä kotoa minnekään. 

Vierailija kirjoitti:

Hallitus leikkasi sotesta 500 miljoonaa.

Hyvinvointialue ei jatka määräaikaisten hoitajien töitä eikä ota eläkkeelle jäävien tilalle ketään.

Hyvä

Meinasin vastata vain alkuperäiseen kysymykseen, että tuntuu aika samalta kuin ysärin lamassa. Mutta tuo, mitä kirjoitit, tapahtui nimenomaan ysärin lamassakin. Muistan hyvin, miten kasarin puolivälissä sairaanhoito-opistossa naureskeltiin ajatukselle työttömästä siaraanhoitajasta. Eihän ihmiset lakkaisi sairastamasta. Eivät lakanneetkaan, mutta kun kunnilta ja sairaaloilta rahat hupeni, kävi juuri noin kuin sanoit eli määräaikaisuuksia ei jatkettu eikä eläkkeelle lähteneiden tilalle palkattu uusia. Työtön sairaanhoitaja ei ollutkaan enää mikään taruolento. Mullakin lähti muutama opiskelukaveri Ruotsiin, Saksaan, Norjaan ja Englantiin töihin, koska Suomesta ei enä löytynytkään töitä. Yksi lähti Saudi-Arabiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Itse taktikoin tämän siten että ekan lapsen ollessa 7v, syntyi toinen.

Jäin siinä kohtaa sopivasti kotiin.

Nuoremman osalta ongelmaa ei edes tullut kun on nykyään etätyö mutta jollei olisi niin vanhempi toki olisi voinut katsoa pienen perään (pakkotilanteessa!). Koska toki ei voi vanhemman lapsen kontollekaan lapsen vahtimista laittaa.

Ennen vaan oli erilaista kun nykyään. Suuremmat perheet ja suvut jotka asuikin samassa tilassa. Siinä sit oli niitä vahtijoita aina. Tai lapsenlikat erikseen. 

Mulla oli suunnilleen sama juttu eli olin hoitovapaalla, kun esikoisella oli ekan luokan jälkeinen kesäloma. Ja kun sitten nuoremmalla aikanaan oli ensimmäinen kesälomansa koulusta, esikoisen kanssa pärjäsivät mun työpäiväni aikana ihan hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Mä aloitin ton ketjun. Kun näki tuttuja, aivan heti sanottiin, tuu käymään kahvilla. Vai onko syy ettei jakseta, haluta, ei viitsitä mennä... Siis nykyään pätee -KUTSUKAA KÄYMÄÄN  ?

Yleensä kyllä taitaa mennä niin, että se joka haluaa jonkun tutun käymään, itse ehdottaa tapaamista. "Tuu käymään kahvilla" on mun mielestä vähän epämääräinen ehdotus. Tulen milloin? Nyt heti, tunnin päästä, huomenna aamupäivällä/iltapäivällä/illalla, ensi viikolla vai milloin?