Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vastaukset aloituksessa esitettyihin kysymyksiin tulevat rivien välistä tästä ketjusta, toki joku kirjoitti ihan suoraankin, että "miksi mitään paskatyyppejä pitäis nähdä". Meillä on kansana ehkä geeneissä kulkeva asennevamma. On tosin perheitä, joissa vanhemmilta ja isovanhemmiltakin siirtyy malli, että muita ihmisiä on ihan mukavaa tavata, ja kun apua antaa voi sitä myös pyytää - tai sitä ei edes välttämättä tarvitse pyytää, kun joku jo tarjoaa koska on pidetty yhteyttä.

Suomalainen kärsii niin hyvässä kuin pahassakin mieluummin yksin kuin seurassa, ja kärsimystähän koko suomalainen elämä useimmille on. Mikään ei ole koskaan hyvin, vaikka loppujen lopuksi meikäläinen yhteiskunta vastaa kuitenkin kohtuu hyvin yksilön tarpeisiin - toki heikennystä on tullut ja tulee jatkossa lisää, mutta peruspalikat saa jokainen kuitenkin jos osaa vaan hyödyntää.

Ja ei, en tarkoita että pitäisi elää amerikkaliseen malliin yliso

Hyvin kirjoitettu! Mä tuosta välimuodosta vielä sanoisin sen, että ainakin mulla itselläni on vain rajallinen määrä voimia auttaa muita ja edes kuunnella muiden murheita. Sen vuoksi mulla ei ole kymmeniä ihmisiä, joille edes kuuntelevana korvana ja olkapäänä jaksaisin olla. En edes silloin, kun omassa elämässäni on kaikki hyvin, enkä varsinkaan silloin, kun ei ole. Kun mulla on ollut kaikista rankinta, olen halunnut tavata vain niitä ihmisiä, joilla menee hyvin tai joiden kanssa puhutaan vain iloisista ja hyvistä asioista. Ei mun eikä kenenkään muunkaan vaikeuksista. Hetket näiden ihmisten kanssa on ollut kuin lasillinen kylmää vettä Saharassa. Virkistävää ja auttaneet jaksamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Me halutaan olla vapaita ihmissuhteiden tuomista velvoitteista. Samalla ollaan sitten yksin kun muilla ei ole velvoitteita meitä kohtaan. 

Länsimaisen ajattelun ytimessä on juuri vapaus, vapaus valita itse sosiaalinen elämänsä. Ei sellaista ole yhteisöllisemmissä kulttuureissa. Sun täytyy oppia tulemaan toimeen vaikeidenkin ihmisten kanssa. On monenlaisia alistussuhteitakin. Hyvää ja huonoa rinnakkain ja limittäin. 

Hyvin pitkälti näin. Monet tuntuvat kaipaavan yhteisöllisyyttä, mutta vain silloin, kun heillä itsellään on jotain käyttöä yhteisölleen. Eivät silloin, kun heidän pitäisi olla yhteisönsä käytettävissä. Oma minä ensin ja vasta sitten yhteisö. Toimivassa yhteisössä kuitenkin yhteisö ensin ja vasta sitten minä. Jos yhteisölleen on käyttöä vain harvoin tai ei juuri koskaan, miksi haluaisi olla itse koko ajan muiden yhteisöön kuuluvien käytettävissä? Joissain maissa on pakko, koska yhteiskuntakaan ei huolehdi. Suomessa ehdittiin monta vuosikymmentä tottua siihen, että yhteiskunnalta saa tarvitsemansa avun ja tuen. Ihan yksittäisenä esimerkkinä vaikka se, että kun 1980-luvulla työskentelin vuoden verran vanhainkodissa, lähes jokainen asukas siellä oli niin hyvässä kunnossa, että nykypäivänä sen kuntoisilla ei käy vielä edes kotihoito. Tai samalla vuosikymmenellä, kun ystävälleni syntyi kolmas lapsi, kunnallinen kodinhoitaja kävi siivoamassa, laittamassa ruokaa ja hoitamassa isompia lapsia. Tällaista yhteiskunnan taholta tulevaa huolenpitoa ei ole ollut enää aikoihin vaan ihmiset joutuvat hankkimaan tarvitsemansa palvelut rahalla, jos sitä sattuu olemaan. 

Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että ihmissuhteen ensisijainen tarkoitus olisi tuottaa iloa molemmille eikä suinkaan lisätä toisen työmäärää ja taakkaa. Työmäärän ja taakan kantamisen pelossa ollaan mieluummin vaikka sitten ilman ihmissuhteita. 

Nro 141: "Kuule. Olen elänyt aiemmin ihan normaalia elämää, normaaleine sosiaalisine velvoitteineen ja yksinolotarpeineen. Tätä yksinolemisen tilaa ei tuolta käsin pysty hahmottamaan ytään mitenkään. Sen huomaa sinun viestistäsi sekä olen kuullut vastaavia muitakin.

Ja joo, kyllä minulla on välillä ihmisiä, joiden seiniä minä poraan, siinä toivossa, että heistä muodostuisi ihmisiä, jotka vastavuoroisesti poraisivat minun seinääni tarpeen tullen, mutta ne ovat päättyneet siihen, että he ottavat palvelukset kiitollisina vastaan ja minä olisin voinut käyttää nekin voimavarat itseeni, kun kerran kukaan muu ei osallistu minun tarpeisiini."

Ymmärrän hyvin pointtisi. Olet ollut muille avuksi, jotta vastavuoroisesti he olisivat sulle avuksi. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Mutta mun mielestä turvaverkot erilaiseen avun tarpeeseen on eri asia kuin se, että ei halua olla yksin. Tai ainakin mä erottelen nämä kaksi asiaa toisistaan. En ole kenenkään ystävä sen vuoksi, että se ystävä kävisi mulle sairastuessani kaupassa. Tai tulisi muutenkaan mua hoitamaan, koska myös mun ystävilläni on ne omat elämänsä ja omat kiireensä. Mä olen hoitanut omia vanhempiani, mutta vaikka mun vanhemmillani on toinenkin lapsi sekä lapsenlapsia, niin ei kukaan muu heitä käynyt hoitamassa. Paitsi muutaman kerran mun poikani, kun mä en pystynyt. Muuten vain minä. Hoitivatko he mua silloin, kun olen ollut itse sairaana? Tai tulivatko mulle avuksi, kun meillä sattui iso vesivahinko ja asunnon alakerta piti viikossa tyhjentää kokonaan? No eivät. Paitsi jälleen kerran vain mun poikani.  Eli ei se ole meillä suvussakaan ollut vastavuoroista. Kun olen tarvinnut ylimääräistä apua, siitä on täytynyt maksaa jollekin. Ajan takaa tällä kirjoituksellani sitä, että vaikka sulla näennäisesti ehkä olisikin nk turvaverkko, tosipaikan tullen ei välttämättä olekaan. Tuo tilanne, mistä edellisessä kirjoitit, on siis varsin tuttua mulle itsellenikin lähisukuni suhteen. Eli sen, jonka pitäisi olla mun turvaverkkoni. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

nro 129: "Minulla ei ole perhettä, ei lähisukua. On ystäviä, mutta he ovat kiinni omissa perhe-elämissään. Työ on sellaista, missä ei ole työkavereita. En TUNNE itseäni yksinäiseksi, mutta olen liian yksin. Tiedostan, että tämä on sitä, mistä puhutaan, kun sanotaan, että yksinäisyys lyhentää elämää yhtä paljon kuin tupakointi.  Vaikka ei tuntisi itseään yksinäiseksi, tämä ei ole millään muotoa tervettä tai terveellistä. "

Sun tilanteesi taitaa olla aika tavallinen tässsä maassa. Elämässä on kyllä ihmisiä, mutta heillä on omatkin elämänsä. Vaatii aikataulutusta, että saa sopimaan tapaamiset. 

Niin. Tapaamisia saa joskus, mutta turvaverkkoa ei ole. Ei ole ketään sellaista, jota voisi pyytää poraamaan seinään tai hoitamaan, kun on sairaana tms. 

 

Toisaalta sulla ei myöskään ole ketään, jolle sun pitäisi mennä poraamaan reikä seinään tai jota sun pitäisi mennä hoitamaan. Tämä nyt ei tosin varmaankaan lohduta millään tavalla. 

Mä asun onneksi paikassa, jossa kaikki ostokset saa tehtyä kotiinkuljetuksella. Esimerkiksi kun olen ollut polvileikkauksissa, niin en ole tarvinnut ketään käymään mulle kaupassa vaan olen tilannut ostokseni kotiinkuljetuksella. Ainoa, mihin olen silloin tarvinnut apua, on ollut koiran ulkoilutus. Siitä huolehti silloin mun poikani, mutta jos ei olisi, tuossa napauritalossa asuu yksi mies, jonka nyt jo edesmennyt koira oli mun koirani hyvä kaveri. Olisin varmasti saanut hänet viemään mun koiraa ulos, jos mun poika ei olisi voinut huolehtia koirasta. Me ei sen miehen kanssa olla ystäviä vaan ihan vaan tällaisia "koiratuttuja", mutta sovittiin jo muutama päivä sitten, että jos hän ensi kesänä lähtee viikoksi kiertämään prätkällä Ahvenanmaata, niin mä hoidan sen ajan hänen kissansa. Täällä, missä asun, toimii varsin hyvin Facebookissa oleva "puskaradioryhmä". Jos tarvitsisi vaikka jonkun poraamaan reiän seinään, niin joku ilmoittautuu varsin nopeasti. 

nro 129: "Minulla ei ole perhettä, ei lähisukua. On ystäviä, mutta he ovat kiinni omissa perhe-elämissään. Työ on sellaista, missä ei ole työkavereita. En TUNNE itseäni yksinäiseksi, mutta olen liian yksin. Tiedostan, että tämä on sitä, mistä puhutaan, kun sanotaan, että yksinäisyys lyhentää elämää yhtä paljon kuin tupakointi.  Vaikka ei tuntisi itseään yksinäiseksi, tämä ei ole millään muotoa tervettä tai terveellistä. "

Sun tilanteesi taitaa olla aika tavallinen tässsä maassa. Elämässä on kyllä ihmisiä, mutta heillä on omatkin elämänsä. Vaatii aikataulutusta, että saa sopimaan tapaamiset.