Reipas ja tunnollinen lammas

Stressi alentaa vastustuskykyä, jolloin erilaiset infektiot tarttuvat helpommin ja niistä toipuminen kestää kauemmin. Stressi aiheuttaa myös monenlaisia fyysisiä oireita kuten päänsärkyä, vatsakipuja jne. 

Mun äitini arkku oli valmiina kirkossa, kun siunaustilaisuus alkoi. Hautaustoimisto hoiti sen sinne. Samoin hautaustoimisto hoiti siunaustilaisuuden jälkeen arkun taas autoon ja siitä 300 km päähän Keski-Suomeen kirkon ruunishuoneelle. Seuraavana päivänä arkku siirrettiin kärryihin, joilla se työnnettiin haudalle asti. Kantajia tarvittiin ainoastaan arkun siirtämiseen kärryistä hautaan. Omasta takaa oli kantajia vain 4, joten kirkko oli järjestänyt jostain 2 kantajaa lisäksi. Meillä oli kyllä hautaanlaskussa sukulaismiehiäkin, mutta osa liikkui jo itsekin rollaattorilla eli eivät olleet enää siinä kunnossa, että olisivat voineet arkkua kantaa. Jos elää 97-vuotiaaksi, ei voi olettaa, että ne sisarusten lapsetkaan olisivat kovin nuoria enää. 

Vierailija kirjoitti:

On monestakin syystä. Sitä myöten kun suku vieraantuu niin eihän heidän yhteystietojakaan monella ole.

No näinpä. Jos mun siskoni kuolee mua ennen, todellakin toivon, että siskoni lapsilla on kaikkien mun ja siskoni serkkujen yhteystiedot. Mulla ei ole, joten mua on turha pyytää ilmoittamaan sen enempää kuolemasta kuin hautajaisten ajankohdasta ja paikastakaan  serkuille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovat. Jos sukulaiset eivät ole tekemisissä keskenään silloin kun ovat elossa, miksi heidät pitäisi kutsua hautajaisiinkaan. Hautajaiset ovat kallis juhla.

Eikö Suomessa ole tapana edes kirkkoon ja haudalle tulla, vaikkei olisi kutsuttu? Kutsutut voivat sitten mennä pitämään peijaisiaan pitopöytään mikä on kai tämä "kallis juhla". Hautajaiset ovat siis "juhla"? Olen ollut niin kauan ulkosuomalainen, etten näet tajua? Täällä Euroopassa saa mennä hautajisiin - kirkkoon ja haudalle - kuka ikinä haluaa heittää vainajalle viimeisen tervehdyksen. Lähipiiri sitten kokoontuu mihin kokoontuu. Mieheni kuoli ja hautajaisissa - kirkossa ja haudalla - oli 150 ihmistä, työkaverit, naapurit, tuttavat, ystävät ja sukulaiset. Tarjoiluun osallistuivat he, jotka oli kutsuttu sinne hautajaisten jälkeen. Heitä oli sitten parikymmentä. 

 

Kyllä näin voi edelleenkin tehdä. Se vaan edellyttää, että saat jotain kautta tiedon, missä ja milloin hautajaiset ovat, jotta osaat osua juuri oikeaan aikaan juuri oikeaan kirkkoon. Ja tosiaan läheskään kaikille ei ole edes kirkossa mitään siunaustilaisuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisen kulttuurin tapa osoittaa arvostusta antamalla toisille tilaa ja rauhaa yhdistettynä överiksi menevään yksilökeskeisyyteen ja kaupungistumiseen. Lopputuloksena se että se näkyy käytännössä täytenä välinpitämättömyytenä jopa läheisiä kohtaan kuten juuri tuo, että suunnilleen hylätään lähimmäinen jos hän vaikka suree kuollutta sukulaistaan. Kun annetaan katsos oikein tilaa siihen suruun, eli ei kysellä enää ikinä kuulumisia sen jälkeen tai kysytä minnekään. Saattaahan sitä vaikka möläyttää jotain häpeällistä, joten parempi olla kokonaan pitämättä yhteyttä.

 

On aika paljon ihmisiä, jotka eivät oikein tiedä, mitä sanoa surevalle. Muuta kuin ne kliseiset "otan osaa" tai "voimia". On myös joskus aika hankalaa arvioida, milloisen surevan kanssa voisi puhua jostain muustakin kuin vain vainajasta ja surevan surusta. Jos vaikka itse on innoissaan uudesta työpaikastaan, milloin siitä on sopiva hetki kertoa surevalle? Mä vähän luulen, että sureva jää yksin lähinnä sen vuoksi, ettei surevan kanssa ole enää mitään juteltavaa. Ellei sitten sureva selkeästi ilmaise, että haluaa jutella jostain ihan muusta kuin kokemastaan menetyksestä. Tosin tällöin se sureva voi itse ottaa luurin käteen ja soittaa. 

Me ihmiset ollaan myös erilaisia. Joku jaksaa kertoa menetyksestään ja surustaan uudestaan ja uudestaan niin monelle henkilölle, joka ikinä vaan jaksaa kuunnella. Joku toinen taas kokee pelkästään rasitteena kertoa samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Kun mun äitini 2 kk sitten kuoli, laitoin asiasta Facebookiin päivityksen ja ne osanotot tuli sinne. En mä olisi edes halunnut, että jokainen heistä olisi soittanut mulle tai laittanut edes viestiä ja mä sitten olisin jokaiselle erikseen kertonut samat asiat. Tai no viesteissähän se olisi mennyt ihan copy-paste. Kun aikoinaan itse sairastuin vakavasti ja jouduin sairaalaan, mun tytär kävi kirjoittamassa asiasta mun Facebookin seinälleni ja siihen kirjoitukseensa laittoi, että äiti ottaa sitten itse yhteyttä, kun taas jaksaa. Hyvä niin, koska mä en olisi mitenkään jaksanut vastailla lukuisiin puheluihin enkä edes lukuisiin viesteihin. En halunnut sairaalaan vierailijoiksikaan kuin oman siskoni sekä omat aikuiset lapseni. Ainoastaan yksi entinen työkaverini, joka työskentelee ko sairaalassa, kävi mua välillä lounastauolla katsomassa. Se oli ihan jees, koska hänen kanssaan me juteltiin kaikesta muusta paitsi ei mun sairastumisestani.