Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 434: "Keskustelin erään kirjahamstraajan kanssa taannoin ohimennen kuolinsiivouksesta. Hän on 65 ja minä 40+. Jotenkin hän oikein ärsyyntyi kyseisestä aiheesta, koska kyllähän niiden jotka saavat ne hänenkin sadat ja sadat kirjansa, pitäisi olla iloinen ja tyytyväinen kun ilmaiseksi saa. Ettei hän mitään kuolinsiivouksia tai lajitteluja ala tekemään, hullun hommaa. Itse olen taas päinvastainen, minulla on muutama kirja, mutta haluaisin niistäkin eroon, koska riittää kun lukee kerran. Myöskään elokuvia (tuo mainitsemani kerää myös dvd levyjä eikä kuulemma ehdi edes katsoa niitä) en halua nurkkiini pyörimään. Eli jotkut ovat vähän itsekkäitä tässä asiassa ja aidosti kuvittelevat, että hänen romunsa ovat aarteita, joista pitää olla kiitollinen."

Uusimmissa läppäreissä ei ole enää edes dvd-asemaa, joten dvd-levyjä voi käyttää lasinalustoina tai ripustaa pihalle karkottamaan rastaita. Mä heitin vuosi sitten kaikki dvd-leffat roskiin, kun ei ole enää vuosiin ollut laitetta, jolla niitä katselisi. Mun isällä on kymmeniätuhansia valokuvia dioina, mutta mulla on tainnut viimeinen diaprojektori olla joskus 1990-luvun puolivälissä. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmiskunta elää mielenkiintoista vaihetta, kun ensimmäistä kertaa koko maailmanhistoriassa tavaraa on yksinkertaisesti niin tolkuttomasti liikaa, että ihmisten täytyy luonnollisten hamstraamistaipumustensa sijasta opetella hävittämään tarpeetonta, vaikka se olisi kuinka kaunis, vanha, hieno ja arvokas. 

Sentimentaalisista syistä ei kannata säästää yhtään mitään. 

Niinpä. Mä olen syntynyt 1961 ja mun lapsuudessani ja nuoruudessani oli varsin tavallista saada lahjaksi koriste-esineitä. Ja ulkomaanmatkoilta matkamuistoina tuotiin kansallisnukkeja, viuhkoja jne. Tavaraa, joilla ei kukaan tee yhtään mitään. Niillä kansallisnukeilla kun ei voinut edes leikkiä, koska olivat koriste-esineitä eivätkä olisi kestäneen lasten leikkejä. Ja tosiaan kuulun ikäluokkaan, joka kyllä otti omilleen muuttaessaan lapsuudenkodista niitä käyttötavaroita (kahvinkeitin, silitysrauta yms), joita vanhemmat antoivat mukaan, mutta sitten tulikin taas synttärit ja joulu, jolloin sai lahjaksi taas jotain sellaista, mitä ei tarvinnut (kun ne kahvinkeittimet, silitysraudat jne oli jo). Lahjaksi sai sitten just jotain kukkamaljakoita tai vastaavia, mutta kun ei niitäkään tarvitse tusinoittain. Mulla on aika paljon lahjaksi saatuja koruja, osa sellaisia, joita en ole koskaan käyttänyt. Mulla on aina kaulassa vanhemmiltani 30v lahjaksi saatu kultaketju sekä toinen kaulaketju, jonka olen itse ostanut. En käy sellaisissa tilaisuuksissa, joissa voisi mitään hienompia koruja käyttää. Joten tuolla niitä nyt on korurasioissa lipastonlaatikollinen täynnä. Mua ei edes arkkuhaudata, joten niitä ei voi artkkuunkaan nakata mukaan ja sitten vuonna 2500 joku alien ne sieltä kaivaisi esiin. Mä en tiedä, voiko mun lapsille edes olla mitään tunnearvoa sellaisella mun korulla, joita eivät edes ole ikinä nähneet mun käyttävän. Anita Wangelin 70-luvun retro on sellaista, mistä mun tytär tykkää. Ne on mulla käytössä, joten en ole niistä halunnut luopua. Nyt, kun tytär on muuttanut "loppuelämänsä kotiin", ne ei kyllä millään tavalla sovi siellä sisustukseen. Edelliseen asuntoon olisi vielä jollain tavalla ehkä sopineetkin, mutta ei enää.

Vaikka onkin vanha ketju, vastaan silti. Mä en kaipaa ystävä/kaveriporukoita, mutta ymmärrän silti niitä, jotka kaipaavat. Varsinkin, jos ei ole mitään muuta yhteisöä, johon tuntee kuuluvansa. Mulla on tähän lähisuku ja koska me ollaan varmaan suomalaisittain keskivertoa yhteisöllisempiäkin, en kertakaikkiaan ole halunnut vielä toistakin yhteisöä. Kun ei se yhteisöllisyys aina niin kivaa ole. Varsinkaan, jos yhteisön on tarkoitus toimia turvaverkostona, mutta itse on se, joka harvemmin yhteisön turvaa tarvitsee, mutta muut yhteisön jäsenet sitten tarvitseekin sun turvaasi paljon useammin. Mulle riittää hyvin yksittäiset ystävät ja kaverit. On huomattavasti helpompaa sopia yhden ystävän kanssa jostain tapaamisesta kuin viiden tai kymmenen. Tavallista on sekin, että kun porukalle jotain järjestää, aluss akaikki on innokkaita ideasta, mutta kun h-hetki tulee, ei paikalle ilmestykään kuin osa porukasta. Osa peruuttaa tulonsa ajoissa, osa vasta viimetipassa. 

Ystävä/kaveriporukan löytäminen voi aikuisiällä olla vaikeaa, jos haluaa sen porukan jäsenten olevan samanhenkisiä kuin mitä itse on. Voit löytää porukan, josta yhden tai kahden kanssa sulla synkkaa oikein hyvin, mutta ei niiden muiden porukan jäsenten kanssa. Jos kaikilla muilla kuitenkin synkkaa keskenään, hyvin nopeasti tunnet olevasi porukassa jollain tavalla ulkopuolinen. Se porukka ei siis sittenkään ollut sellainen, mitä kaipasit. 

Joku ehdotti vapaaehtoistyötä ja se voisi olla yksi ratkaisu. Tosin sen vapaaehtoistyön pitää olla sellaista, mitä ihan oikeasti haluat tehdä etkä mene sinne vain siksi, että saisit kaveriporukan. Jos et aidosti ole kiinnostunut juuri siitä vapaaehtoistyöstä, niin ne muut on siellä keskenään samanhenkisiä, mutta eivät samanhenkisiä kuin sinä. Sitten tunnet itsesi taas ulkopuoliseksi. Toinen ratkaisu on sitten se, että alat tutustua uusiin ihmisiin ja kun tapaat jonkun samanhenkisen, syventää ystävyyssuhdetta hänen kanssaan. Jos löydät toisenkin samanhenkisen ja uskot, että tämä on samanhenkinen myös aiemman ystäväsi kanssa, voit ehdottaa molemmille, että tekisitte joskus jotain kolmisteen. 

Nro 423: En lainaa pitkää viestiäsi, mutta ymmärrän sua oikein hyvin. Mulla oli vuosikymmeniä kotonani 1970-luvulta peräisin olevat Yamahan sähköurut. Ne olikin alunperin mun, mutta tyttö sitten ysärillä alkoi soittamaan niillä. Kun tyttö muutti yksiöön, ei tietty halunnut niitä sinne, koska ovat kooltaan aika isot. Sovittiin, että kun joskus muuttaa isompaan, niin ottaa sitten. Noh, muutti sitten kaksioon, mutta ei yksin ja koska oli kahden ihmisen tavarat asunnossa, ei ne urut mahtuneet oikein sinnekään. Viime kesänä muutti sitten vihdoin isompaan rivariasuntoon, mutta eipä se niitä enää halunnutkaan. Kun kysyin, mitä näille tehdään, niin sanoi vaan, että vie Sortti-asemalle. Joten 15 vuotta mäkin niitä säilytin ja ihan turhaan :D



Mulla on isä vielä elossa, mutta ollaan jo sovittu siskoni kanssa, että kun isä kuolee, ensin mennään me tyttäret katsomaan, onko mun vanhempien kodissa jotain sellaista, mitä jompikumpi haluaa. Todennäköisesti on paljonkin mitä siskoni haluaa, koska siskollani on samanlainen sisustusmaku kuin oli vanhemmillanikin. Eli just sitä Artekia, Aaltoa jne. Mä en niitä omaan kotiini halua, joten mä tuskin otan sieltä mitään. Sen jälkeen saa sitten meidän lapset mennä katsomaan, löytäisivätkö itselleen sieltä jotain. Vievät mennessään sen, mitä haluavat. Ja sen jälkeen tilataan joku firma hoitamaan loput. Mun vanhempien lapsenlapsista nuorimmatkin ovat jo yli kolmekymppisiä ja vanhimmat ihan kohta nelikymppisiä, joten varmaan ovat jo siinä iässä, että tietävät, haluavatko ottaa muistoksi jotain vai eivät. 

Vierailija kirjoitti:

Älä laita kiertoon! Koita tärkeimmät perintökalleudet pitää suvussa. Tai odota kunnes ovat 30-40v ja joku ehkä havahtuu heistä siihen, että nuo ovat tärkeitä suvussa kulkeneita muistoja. Olen itse nuori aikuinen ja harmittaa, että juuri mitään ei ole säilynyt kun edellinen sukupolvi halusi hävittää vanhat esineet ja ostaa uutta ja kiiltävää.

Tässä on vaan sellainen dilemma, että kenen pitäisi säilyttää tavaroita, joita joku ehkä joskus haluaakin? Sen, joka ehkä joskus jotain niistä haluaa? Vai sen, jolla ne nyt on? Aika tavallinen tilanne nykypäivänä on, että kun vanhus kuolee, joutuu hoivakotiin tai joutuu vähintäänkin muuttamaan nykyistä pienempään asuntoon, useimmiten se sukupolvi, joka ne tavarat ehkä 20 vuoden päästä saattaisivat halutakin, eivät ota niitä nyt omaan kotiinsa odottamaan. Mihin ne pitäisi varastoida seuraavaksi 20:ksi vuodeksi?