Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 37: "Se juttu on, mitä muistisairauksien tutkija Hesarissa viikonloppuna juuri sanoi, että muistisairaus ei yleensä ole ollenkaan kärsimystä itse potilaalle. Se on lähinnä läheisille kauheaa katsoa, kun persoona muuttuu ja katoaa, mutta ei sille ihmiselle itselleen. Eli tuskinpa hän itse esim. eutanasiaa tahtoisi. Lainaus siitä jutusta: "

Solje sanoo, ettei itse pelkää muistisairautta.

Siihenkin työ vaikuttaa. Hän on tavannut tuhansia muistisairaita ihmisiä.

Lähes jokaisella vastaanotolla Solje kysyy sairastuneilta, mitä he ajattelevat elämästään. Moni kertoo olevansa onnellinen ja tyytyväinen. Samankaltaisia tuloksia antoi Itä-Suomen yliopistossa tehty laajempikin kysely muistisairaille.

Omaiset ovat vieressä toki kauhuissaan. Heidän kokemuksiaan väheksymättä kai se aika hyvä on niin, jos itse kokee elämän mielekkääksi."

No mun äidin kohdalla ei ollut noin. Mun äitini oli vähän väliä hädissään ja halusi lähteä kotiin. Kun ei muistanut, että paikka, missä hän oli, oli ollut jo yli neljännesvuosisadan hänen kotinsa. Hänelle "koti" oli paikka, missä hän asui lapsena. Samoin hän vähän väliä halusi mennä tapaamaan vanhempiaan ja sisaruksiaan. Siis ihmisiä, jotka olivat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten. Ja oli vihainen ja turhautunut, kun häntä estettiin tapaamasta läheisiään. Jossain vaiheessa äiti alkoi olla useita kertoja ihan paniikissa, kun ei löytänyt lapsiaan mistään. Eikä edes selittämällä ymmärtänyt, että nämä harmaahiuksiset mummelit hänen vierellään ovat just ne hänen lapsensa. Kuvitteli, että hänen lapsensa ovat vielä pieniä. Pelko vieraita ihmisiä kohtaan ja kun sekä puoliso että omat lapset olivat äidille vieraita (koska ei enää tunnistanut), niin äiti oli lähes jatkuvasti peloissaan. Yhdessä vaiheessa äiti myös epäili, että hänen verenpainelääkkeensä oli jotain myrkkyä ja häntä yritettiin vain myrkyttää. Niin ja sitten pelkoa aiheutti "ne ihmiset", joita siellä asunnossa milloin yläkerrassa ja milloin alakerrassa oli. Ei siellä ketään ollut.

Mulla on sairaanhoitajan tausta ja olen ollut töissä niin kotihoidossa kuin aikoinaan vanhainkodissakin, joten mä kyllä äidin kohdalla ajattelin enemmän sitä, miten ahdistavaksi äiti koki oman elämänsä vieraassa paikassa (omassa kodissaan) vieraiden ihmisten keskuudessa (oma puoliso, omat lapset ja omat lapsenlapset). Toki sekin on mahdollista, että muistisairas on ihan tyytyväinen elämäänsä, mutta kaikki muistisairaat eivät ole vaan muistisairauteen voi liittyy hyvin paljon pelkoa, ahdistusta ja hätää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata huolestua. Minä olen 79, asun yksin koirani kanssa. Teen ruokani, siivoan, kun jaksan ja käyn kaupassa, apteekissa ym. Aikuisia lapsiani olen vaivannut hyvin vähän. Syöpähoitoihin menin Kela-taksilla, muuten olen lääkärireissutkin ajanut itse. Luovut vaan pennosistasi ja ajelet taksilla, ellet itse pysty ja tilaat kotiin ruokaa, siivouspalveluja ym.

Entä jos muisti alkaa prakaamaan? Ei pysty soittelemaan takseja ja ruokapalveluja, ketä se sitten kiinnostaa?

No mieluummin sitten ei kauheasti sitä turhaa hössöttämistä ja turhia lääkärissä käyntejä siinä vaiheessa. Jos muistisairaus aiheuttaa esim. karkailua kotoa niin kyllä silloin joku korjaa todennäköisesti talteen.

Oman äitini elämää ne vikat 1,5 vuotta läheltä seurattuani ihmettelen sellaisia ihmisiä, jotka haluavat elää muistisairaana mahdollisimman pitkään. Mä en ainakaan halua. 

Ei sitä vielä voi tietää. Ensinnäkin ne omat lapset voivat aikuisina asua vaikka maapallon toisella puolella, joten tuskin ne sieltä lentävät jokaiselle terveyskeskuskäynnillesi pitämään sun puoliasi. Kuljetuksiahan hoitaa jo nyt taksikuskit. Eli se taksikuski hakee sut vaikka sieltä vuodeosastolta potilashuoneesta ja saattaa sut kotiisi sisälle asti. Kauppareissut, apteekit yms hoituu hyvin netistä tilaamalla ja kotiinkujetuksella, jos toimintakyky on vielä sellainen, että osaa tilata. Mun huonosti liikkuvalle isälleni Cittarin kuljettaja ei jätä kuljetuslaatikoita eteisen ovelle vaan kantaa ne keittiöön pöydälle asti, josta isä saa itse nosteltua sitten tavaroita kaappeihin. Siivousfirmoilta ostetaan siivouspalvelut ja esimerkiksi useammin tapahtuvan imuroinnin hoitaa robotti-imuri. Niin ja jo nyt voi hoivapalveluyrityksistä tilata saattajan mukaansa lääkärikäynnille ja jos potilas haluaa, tämä henkilö tulee vaikka sinne vastaanotolle mukana. 

Tässä voi ihan hyvin tapahtua vielä merkittävä muutos niin, että kotiin tuotavien palveluiden määrä lisääntyy ja monipuolistuu. Ties vaikka tulisi jonkin sortin "ammattiomainen", jolle siis maksetaan siitä, että hän hoitaa vanhuksen asioita kuten omainen hoitaisi. Mä jään 2 vuoden päästä eläkkeelle eikä mua pelota vanhenemisessa muu kuin mahdollinen muistisairaus. Tosin olen jo tehnyt hoitotahtoni eli jos en itse muista ottaa lääkkeitäni, syödä tms, niin mulle ei pidä niistä muistuttaakaan. Mitään fyysisiä sairauksiani ei pidä enää siinä vaiheessa hoitaa.  Kipulääkkeet on ainoa, mistä on toivottavaa jonkun huolehtivan. 

Vierailija kirjoitti:

Kysymys siis lähti siitä, että aikuinen poikani joutui sairaalaan jokin aika sitten ja pyysi minua, eli äitiään hakemaan ne välttämättömät tavarat  (tietokone, laturi ja +kirje)  sitten niitä ei-niin välttämättömiä, kuten kalsareita ja dödön.

Kaverit olivat olleet järkyttyneitä  että miten päästi äidin asunnolleen yksin tonkimaan. Poikani kyllä tietää, että minä en tongi mitään ilman lupaa. Eikä minulle tullut yllätyksenä, että sotkua oli. Mitään "noloa" ei ollut näkyvillä ja sinänsä jos olen joskus aiemmin jotain minun silmilleni kuulumatonta nähnyt (kun asui vielä kotona), niin eipä siitä mitään numeroa tehty silloinkaan.

Monet kaverit olivat kuitenkin kommentoineet, että äiti olisi suunnilleen vika, jolta asiaa kysyisi.

Ap

En joutunut nuorena sairaalaan muuta kuin nielurisaleikkaukseen ja leikkausaika oli etukäteen tiedossa, joten pakkasin itse tarvitsemani tavarat. Siihen aikaan ei ollut vielä kännyköitä, joten jos olisin äkillisesti joutunut pidemmäksi aikaa sairaalaan, niin varmaan olisin pyytänyt isää käymään hakemassa mulle esimerkiksi puhelinmuistioni, jotta voisin soitella edes kavereilleni aikaqni kuluksi. Ja jotain lukemista tms. Myöhemmällä iällä olen ollut sairaalassa 4 kertaa ja niistä 3 kertaa siten, että joko leikkausaika oli etukäteen sovittu tai itse tiesin jo kotoa terveyskeskukseen lähtiessäni, että tästä tulee sairaalakeikka. Sillä kertaa lähtiessäni olin sen verran kovissa kivuissa, että un ohdin ottaa kännykän laturin mukaan. Tätä ei kuitenkaan tarvinnut kenenkään hakea mulle kotoa, koska siskonpoikani asui silloin ihan sairaalan vieressä ja kävi tuomassa mulle omansa. Yhden kerran sitten olen lähtenyt sairaalaan sellaisella vauhdilla, ettei ambulanssiin tullut mukaan muuta kuin minä yöpaidassa. Ensimmäisinä päivinä en tarvinnut sairaalassa mitään omia tavaroitani,kun en ollut kovinkaan pitkiä jaksoja edes tajuissani. Mutta kun sen jälkeen kyllä halusin sairaalaan kännykkäni sekä tietokoneeni. Niin ja pyysin poikaani tuomaan myös mun verkkopankkitunnukset sekä käsilaukun, joss aoli lompakko, avaimet jne. Sairaalassa makaaminen on tylsintä, mitä tiedän, joten ihan mukavaa, jos on edes joku yhteys ulkomaailmaan. Niin ja kun kotiutuminen alkoi lähestyä, pyysin tuomaan mulle myös kengät ja muita vaatteita, kun en halunnut lähteä paljain jaloin ja yöpaita päällä tammikussa sairaalasta kotiin.

Varmaan siskoani, koska se asuu tossa naapurissa. Jos siskolleni ei kävisi, niin sitten aikuisia lapsiani.