Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 18: "Hyvä kun selvisit! Miten korkeat verenpainearvot sulla oli tuota ennen?"

Mulla oli ne ekat paineet, jolloin olisi pitänyt jo älytä tehdä jotain, luokkaa 170/120. Mutta koska töissä oli ihan helevetin kiire (ihan järjetön deadline projektilla), niin sen sijaan, että olisin pitänyt huolta omasta terveydestäni, mä olin aina töissä. Tein silloin selllaisia 60-80 -tuntisia työviikkoja puolisen vuotta. Entisenä sairaanhoitajana olisi pitänyt jo siitäkin tajuta, että kun aamulla suihkussa ihan jäätävä päänsärky ja oksensin lavuaariin, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Mutta ei, kun "suutarin lapsella ei ole kenkiä", niin bussipysäkille vaan ja töihin. Kahvilla ja epäterveellisellä ruualla silloin elin, koska en jaksanut tehdä muuta kuin käydä töissä. En osaa sanoa, kuinka pitkään oli verenpaineet olleet sitten tasoa 220/170, mutta kun lopulta mun poika tilasi aamulla ambulanssin (koska makasin kivuissani hädin tuskin tajuissani keittiön lattialla) , paineet oli silloin olleet 240/190. 

Mulla kävi tuuri, kun munuaisvaltimo alkoi ensin tihkuttaa. Eli ei präksähtänyt kerralla. Se präksähti vasta sitten, kun olin ollut  jo vuorokauden Peijaksen sairaalassa. Peijaksessa ei oikeen tienneet, mikä mulla on, kun vaikka miten tiputtivat nesteitä ja verta, niin hemoglobiini vaan laskee. Alimmillaan oli 47.  Kun se valtimo alkoi sitten vuotaa jo pahermmin, lähtivät kiireesti viemään mua lanssilla Meilahteen. Mukaan lähti tehohoidon lääkäri ja oli mun lapsille sanonut, että on erittäin epätodennäköistä, että selviäisin hengissä Meilahteen asti. Mutta jostain syystä mä selvisin. Siellä sitten oli kiikutettu suoraan päivystyksen läpi röntgeniin angiografiaan, jossa selvitetään, mikä vuotaa, jotta sitten kirurgit osaa leikkaussalissa tehdä oikeat toimenpiteet. Mulla kävi ihan posketon tuuri, kun sen angioröntgenin kokenut  ylilääkäri (oli sunnuntai siis) oli tekemässä jotain paperihommia. Ja kun oli kuullut, millainen tapaus Peijaksesta oli tulossa, ei ollutkaan lähtenyt kotiin vaan jäi odottamaan mua. Ja kun sitten olin siellä angiossa, tää lääkäri totesi, että joko hän keksii just nyt jotain tai mä kuolen siihen hänen käsiinsä. Että leikkaussaliin en tule missään  tapauksessa enää ehtimään. Joten mulla on nyt sellanen hassu kuparihäkkyrä, joita ei yleensä tällaisissa tapauksissa käytetä vaan joka on tarkoitettu ihan muuhun, munuaisvaltimossani. Munuainen tosin tuhoutui, kun sinne joutui estämään sillä häkkyrällä verenkierron kokonaan. Koska röntgenissä saattiinkin vuoto tukittua, niin kirurgeille ei jäänyt muuta tekemistä kuin kauhoa vatsaontelossani oleva veri ja muu neste pois. Suurin yksittäinen verihyytymä, joka myös painoi vasemman keuhkoni lyttyyn, oli ollut jalkapallon kokoinen. Ja sitten oli jouduttu pleurapunktiolla tyhjentämään nestettä mun keuhkoistani. Mä muistan edelleen oikein hyvin, vaikka tästä on kohta 12 vuotta, miltä tuntui, kun mun keuhkot alkoivat täyttyä kudosnesteellä. Ja se mieletön kipu, kun virtsarakko oli halkeamaisillaa, koska verihyytymät olivat tukkineet virtsaputken. Jos sen kivun mieltää asteikolla 0-10, niin se oli 10. Synnytys ilman kivunlievitystä 4 ja murtuneella nilkalla käveleminen 5 (olen siis myös nuo kokenut). Et joo, ei kiitos toista kertaa. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taloudellisten asioiden lisäksi edunvalvojan on huolehdittava siitä, että päämies saa sopivan hoidon, huolenpidon ja kuntoutuksen.

Ei sellaista edunvalvontaa ole olemassa.

Onhan!

Mitä tehtäviä kuuluu edunvalvojalle?

Edunvalvojan tehtävä - Yleinen edunvalvonta

Edunvalvojan tehtävistä päättää Digi- ja väestötietovirasto tai käräjäoikeus. Yleensä edunvalvojalle annetaan tehtäväksi hoitaa päämiehensä omaisuutta ja taloudellisia asioita. Taloudellisten asioiden lisäksi edunvalvojan on huolehdittava siitä, että päämies saa sopivan hoidon, huolenpidon ja kuntoutuksen

 

Niin, edunvalvojan toki pitää huolehtia siitä, että jos valvottava tarvitsee muiden viranomaisten toimenpiteitä, ilmoittaa niille muille viranomaisille avun tarpeesta. Mutta jos sitä valvottavan tarvitsemaa palvelua ei ole saatavilla eli hoivakotipaikkaa ei nyt vaan kertakaikkiaan ole, niin ei se edunvalvoja ala minään hoitajana toimimaan. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Munuaisvaltimon repeämä ja siitä aiheutunut massiivinen sisäinen verenvuoto. Tämä siis mulla itselläni. 

 

Oho ja selvisit!

Niinpä. Muistan, kun muutama kuukausi sairaalasta pääsyn jälkeen menin Meilahden sairaalaan verisuonikirurgiselle poliklinikalle jälkitarkastukseen, siellä käytävällä tuli vastaan parikin lääkäriä, jotka mun nähdessään näyttivät siltä kuin olisivat aaveen nähneet. Tulivat juttelemaan ja sanoivat, että on todellakin ihme, että olen elossa. Mähän en näitä lääkäreitä muistanut ollenkaan, mutta suurimman osan ajasta, kun tilanne oli akuutti, olin kipushokin ja vuotoshokin vuoksi tajuton. Nämä olivat siellä päivystyksessä, leikkaussalissa ja heräämössä olleet hoitamassa mua. 

Ja joo, oli sen verran ikävä kokemus tuo valtimorepeämä, että toista kertaa en halua kokea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka on mummon edunvalvoja? Eikä hänen tehtävä ole huolehtia vanhuksen asioista tämän eduksi eli hoitokotiin tai sairaalaan, jos kuivunut ja tukehtuu vaatekertoihin. 

Ei edunvalvoja ole koko ajan vanhuksen vierellä vahtimassa mitä hän tekee tai jättää tekemättä.

Ja pääsääntöisesti edunvalvojan tehrtävä on huolehtia vanhuksen raha-asioista. Edunvalvojan tehtäviin ei kuulu huolehtia siitä, juoko vanhus helteillä riittävästi tai pitäisikö valvottavan päästä suihkuun, kun edellisestä kerrasta on jo 3 kuukautta. Jos edunvalvojana on lähiomainen, silloin voikin nuo asiat kiinnostaa, mutta ei edunvalvojan roolissa vaan omaisen roolissa. 

Vierailija kirjoitti:

Yksi toivomus olisi. Kun näissä keskusteluissa tykätään painottaa kaukana asumista. Voin luvata, että jääräpääsenioreiden piikominen uuvuttaa totaalisesti lyhyemmänkin matkan päästä. Väittäisin, että uuvuttaa enemmän, koska siinähän se lähimpänä asuva joutaa päivystää ja olla hälytystilassa, mihin milloinkin pitää juosta apuun. En millään usko, että välimatka on tässä yhtälössä se uuvuttavin osuus. 

Samaa mieltä. Mä asun vanhempieni naapurissa ja minähän se olin, joka siellä laukkasi päivin ja  öin, kun äidin muistisairaus paheni. Ja minä olin se, joka lähti etsimään äitiä, kun se oli päättänyt lähteä sukkasillaan lapsuudenkotiinsa. Kun vielä teen etätöitä, niin vaikka kesken työpäivän. Isä liikkuu huonosti, niin hän ei voinut äidin perään juosta, joten se olin sitten aina minä. Ja koska näin oli, niin mä en lähes puoleentoista vuoteen voinut poistua 100 metriä kauemmaksi kotoa, ellen saanut jotain muuta olemaan paikalla äidin varalle.