Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama päivä sitten luin tutkimuksesta, jossa oli todettu, että ihmisillä on ystäviä ja kavereita yhteensä keskimäärin 11. Minun mielestäni tuo on paljon, jo omasta näkökulmastakin. Tutkimuksessa myös todettiin, että on olemassa iso joukko  ihmisiä joilla ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Eli joillakin on varmaan sitten yli 20 kaveria, jotta keskiarvoksi saadaan 11.

Tämä on valitettavan totta, eli sosiaaliset suhteet ja läheisten/ystävien määrä ei jakaannu tasaisesti, vaan kasaantuu tietyille ihmisille aivan kuten muukin hyvinvointi, varallisuus jne. 

 

En tiedä, miten sinä määrittelet läheisen, mutta itse kutsun läheisikseni lähisukulaisiani. Ystävät, kaverit ja tuttavat on sitten erikseen. Läheisten määrä ei mielestäni kyllä mitenkään erityisemmin kasaannu vaan on aika sattumaa, missä vaiheessa menettää esimerkiksi omat vanhempansa. Tai jopa sisaruksensa.  Myöskin se on sattumaa, syntyykö vanhempiensa ainoana lapsena vai onko vaikka 6 sisarustakin. Itse kun ei tuohonkaan voi mitenkään vaikuttaa. Mun lähisukuni ei varmaankaan olisi pitänyt näin paljon yhteyttä ja ollut paljon tekemisissä toistemme kautta, jos mun vanhemmat olisivat kuolleet jo seitsemänkymppisinä. Äiti eli kuukautta vaille 97-vuotiaaksi ja isä täyttää parin viikon päästä 96. Äidille oli tärkeää pitää suku koossa  ja nyt, kun äitiä ei enää ole, alkaa myös muukin suku jakaantua kahtia. Mulle sopii ihan hyvin, koska muutama vuosikymmenhän tässä meni, kun kaikki sukukekkerit oli vuorotellen joko mun tai siskoni harteilla. Ihan mielelläni jätän sen ajan elämästäni jo taakse. 

Ystävät, kaverit ja tuttavat on sitten vähän toinen juttu. Jos olet luonteeltasi "puuhapete" ja jaksat järjestää erilaisia juttuja sekä innostaa ja hauskuuttaa muita ihmisiä, niin kyllä sitä seurassasi viihtyvää porukkaa löytyy. Myöskin siinä on eroja, miten paljon kykenee antamaan aikaansa ja voimavarojaan ystävilleen. Mulla itselläni on tällä hetkellä vain kolme hyvää ystävää ja on ollut aikoja, jolloin heillä kaikilla on ollut samaan aikaan elämässään vaikeaa, niin kevyesti mennyt viikkotolkulla viisikin tuntia päivässä heidän murheidensa kuuntelemiseen. Silloin on ollut mukavaa, että on ollut kavereitakin eli ei niin tunnepitoista ihmissuhdetta kuin on ystävien välillä, ja että on voinut pyytää kaveria seurakseen vaikka pizzalle ja puhua ihan jostain muusta kuin elämän vastoinkäymisistä. Mulla on kavereissa parikin "puuhapeteä" ja joskus ihmettelen, miten heillä kertakaikkiaan riittää aikaa ja energiaa kaikkeen. Sekin on tietysti mahdollista, ettei heidän ystävissään ole - ainakaan kovinkaan montaa - sellaista, joiden huolia ja murheita olisi tarpeenkaan kuunnella. Mulla on yksi kaveri, joka purkaa huolensa mulle, mutta muiden kavereidensa kanssa sitten jakaa kaikki elämänsä kivat asiat. Ei mua tämä sinällään haittaa, koska ei olla mitenkään erityisen läheisiä. Kavereita vain.

Nro 58: "Mä olen huomannut, että monilla on omat tiiviit porukat joihin ei oteta uusia mukaan. On tietyt työkaverit joiden kanssa tavataan. Tietyt kaverit vapaa-ajalla. Sitten on näitä puolisoiden kanssa kaiken vapaa-aikansa viettäviä. Tavataan vain jos puolisolla sattuu olemaan joku meno."

Tuo pitää varmasti paikkansa. Itse en ole lainkaan "porukkaihminen" vaan tapaan ystäviäni ja kavereitani mieluummin ihan kahdestaan. Syynä se, että keskityn kuuntelemaan, mitä toinen ihminen mulle puhuu, enkä kykene seuraamaan useamman ihmisen puhumista samaan aikaan. Poikkeuksena on meidän erilaiset sukutapaamiset, mutta niissä kukaan ei edes oleta, että mä kuuntelisin mitään :D Työporukan kanssa oli hieman eri tilalle eli siellä oli yleensä yksi puheenaihe kerrallaan ja keskustelua oli helppo seurata riippumatta siitä, kuka oli äänessä. 

Mulla ei siis ole ollut mitään kaveriporukoita, joille järjestää illanistujaisia tms ja joihin edes voisi kutsua mitään uusia tuttavuuksia mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Mun perheellisillä kavereilla on jatkuvasti kalenteri ihan täynnä erilaisia sosiaalisia tapahtumia. Jos haluan tavata heitä, aika pitää sopia pari viikkoa etukäteen. Jotenkin nöyryyttävältä tämä tuntuu näin lapsettomana sinkkuna, että joudun buukkaamaan tapaamisen ystävieni kanssa kuin oltaisiin yritysmaailmassa. (Ja se on melkein aina minä, joka sitä tapaamista ehdottaa 😐)

N35

Mä en yhtään ihmettele tuota. Lapsettomana sinkkuna kävin vain silloin tällöin vanhemmillani ja yleensä vielä niin, että myös siskoni tuli sinne samaan aikaan. Kaiken muun ajan, mitä opinnoilta tai töiltään ehti, saattoi käyttää pelkästään ystäviin ja kavereihin. Kun pariutui, tuli ne puolisonkin sukulaiset kuvioihin ja kun hankki lapsia, niin sitten piti alkaa myös luomaan lapsilleen läheisempiä suhteita kummankin suvun isovanhempiin, täteihin, setiin ja serkkuihin. Pienten lasten kanssa yleensä yritetään pitää aika selkä päivärytmi ja rutiinit ja vähän isompien lasten kanssa alkaa sitten harrastusrumba. Arkisin treenejä, viikonloppuisin kisoja. Päälle tulee sitten lasten kavereiden kaverisynttäreitä sekä päiväkodin tai koulun erilaisia juhlia tai vanhempainiltoja. Jos vielä itsekin harrastaa jotain, niin omat harrastukset siihen lisäksi. Nyt olen jo 64 v ja kun katson nuorempien perheellisten elämää, niin aika kalenterit täynnä hekin nyt elävät. 

Nro 52: "Ketjussa nyt kuitenkin on puhe niistä ihmisistä, joilla ON paljon ystäviä, joiden kanssa viettävät aikaa. Sekä niistä ihmisistä, jotka haluaisivat näin toimia."

No itseasiassa kejun aloittaja kysyi, luuleeko hän vaan vai onko kaikilla hirveästi ystäviä ja ihmisiä ympärillään. Mä vastasin ketjuun jo vähän aikaa sitten ja sanoisin, että aika monilla taitaa olla just sopivasti ihmisiä. Osalla on varmaan liian vähän ja osalla taas vähän liikaakin.

Ap myös kysyi, miten se tehdään, että on liikaakin sosiaalista elämää. Ei siihen mun mielestä mitään kovin kummallista tarvitse tehdä. Jos on puoliso ja lapsia, niin sitten yleensä tulee heidän kauttaan aika automaattisesti elämään lisää ihmisiä. Vielä, jos on sellainen työ ja sellaisia harrastuksia, joissa ollaan muiden kanssa tekemisissä, niin sosiaalista elämäähän sekin on. Myöskin on täysin yksilöllistä, minkä verran ihminen tarvitsee lepoa sosiaalisen kanssakäymisen lisäksi. Jotkut ei juuri yhtään ja jotkut taas aika paljonkin.

Todennäköisesti en tee mitään. Riippuu ihan tilanteesta ja siitä kerjääjästä. Mulla ei välttämättä ole kolikoita mukanakaan ja mitään 50 € seteliä en yleensä tuntemattomille anna. Kerran oli poikkeus, kun kävelin Narinkkatorilta Elielin aukiolle päin ja siinä istui kaksi noin 30-40 v kantismiestä. Niillä oli pahvimuki edessään ja kyltti, missä luki "Kaljarahat loppu, voitko auttaa?". Mua ilahdutti heidän rehellisyytensä ja annoin sen 50 €.