Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Nro 91: "Omassa suvussa on myös selkeää alistamisen kulttuuria, eli niin kauan kun olen huonommin menestynyt ja tavallaan muiden vietävissä, niin kaikki kunnossa. Mutta jos olenkin menestyneempi niin saan kirjaimellisesti turpaani tai he reagoivat muuten erittäin kateellisilla ja katkerilla tavoilla, vaikka menestykseni olisi ansaittua eli kovalla työllä hankittua. He eivät vaan näe tätä kovaa työtä tai sekin on jotenkin väärin. Joka tapauksessa nämä asiat kannattaa oppia kerrasta ja painaa tarkasti mieleensä, etteivät pääse toistamaan tekojaan uudestaan."
No mulla ei ole onneksi ollut tällaisesta kyse. En ole koskaan ollut menestyneempi kuin vanhempani tai siskoni. Olisin kyllä voinut olla, jos olisin halunnut, mutta mainen mammona ja muu sen kaltainen meriitti ei ole koskaan kiinnostanut mua. Ei varsinkaan sellainen, mistä saa pärstäkuvansa lehtiin tai telkkariin. Yhden kerran olen päässyt lehteen ja sekin oli vain pikkuinen uutinen, kun pelastin yhden kännikalan tulipalosta. Silloinkin, kun tienasin niin paljon, että pääsin marraskuussa suurituloisten joukkoon, en usko, että kukaan mut edes jollain tavalla tunteva olisi hakenut mun nimeäni verotiedoista. Ei edes vanhempani tai siskoni. Omalla kohdallani ei siis ollut kyse mistään lähisuvun kateudesta mun menestystäni kohtaan. Pikemminkin kyse oli siitä, että kun jo vähän päälle parikymppisenä valmistuin sairaanhoitajaksi ja mulla oli sekä kyky että koulutus kuunnella, ymmärtää ja tukea muita ihmisiä, niin mun läheiset säikähtivät tilannetta, jossa he eivät voineetkaan turvautua muhun vaan se heidän "peruskallio" olikin hajoamassa. Onneksi oli ystävät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muutama päivä sitten luin tutkimuksesta, jossa oli todettu, että ihmisillä on ystäviä ja kavereita yhteensä keskimäärin 11. Minun mielestäni tuo on paljon, jo omasta näkökulmastakin. Tutkimuksessa myös todettiin, että on olemassa iso joukko ihmisiä joilla ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Eli joillakin on varmaan sitten yli 20 kaveria, jotta keskiarvoksi saadaan 11.
Tuon mukaan läheisiä ihmissuhteita voi olla 20 (5+15). Voihan kavereita olla vaikka sata, mutta ei kenenkään aika riitä siihen, että ne kaikki olisivat läheisiä.
Ystävät (=perheenjäsenet, ystävät, työkaverit, tuttavat) jakautuvat eri kerroksiin
Dunbarin mallissa ensimmäisellä "kerroksella" on siis viisi ihmisitä, sitä seuraavalla 15, 50 ja 150. Mitä suuremmaksi luku kasvaa, sitä mukaa laskee myös emotionaalinen läheisyys.
Viimeisellä
Mä ajattelen juuri näin. Omat lapseni on tietenkin mulle kaikista tärkeimmät ihmiset elämässäni. Muutenkin lähisuku oli aiemmin seuraavana, mutta kun mulla 2023 oli se vesivahinko ja olisin tarvinnut nopeasti apua asunnon alakerran tyhjentämiseen, niin lapsiani lukuunottamatta kaikki hävisivät kuin pierut Saharaan. Eli se siitä mneidän suvun hienosta yhteisöllisyydestä. Mutta silloin vielä melko tuore ystäväni valjasti niin lapsensa, vävynsä kuin pikkuveljensäkin mulle avuksi. "Hädässä ystävä tunnetaan" vai miten se menikään? Olin aina aiemmin pitänyt siskoani mulle tosi läheisenä, mutta tuolloin huomasin, että sen kerran, kun mä olisin tarvinnut häneltä jotain, niin ei.
Mä olen kyllä aina ollut meidän lähisuvun tukipilari. Jopa silloin, kun lapseni ovat sairastuneet tai minä itse käynyt nk kättelemässä Kuolemaa, niin mun on pitänyt olla muiden lohtuna sen sijaan, että muut olisivat olleet mun lohtunani. Vähän on ollut elämässäni niitä ihmisiä, jotka olivat mun lohtunani.
Mulle ystävyys on ihan erilainen ihmissuhde kuin kaveruus. Ystäväni tietävät, että voivat soittaa mulle vaikeina aikoinaan vaikka klo 3 yöllä, jos kaipaavat kuuntelijaa. Kaverini taas eivät voi. Eikä tuttavat. Ei mulla vuorokaudessa edes riittäisi tunnit pitämään sataan ihmiseen eikä edes viiteenkymmeneen ihmiseen yhteyttä niin paljon kuin mitä katson tarpeelliseksi ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen.
Mulla on meksikolainen miniä ja kun hän aikoinaan muutti Suomeen, sanoi, että suomalaisten kanssa on tosi vaikea ystävystyä. Mutta kun lopulta löysi ystäviä, hän sanoi, että Meksikossa näin läheiset ihmissuhteet on sisaruussuhteita tai ainakin jotain lähisukulaisuussuhteita eikä ystävyyssuhteita. Siellä ystäviksi kutsutaan sellaisia ihmisiä, joita suomalaiset pitää vaan kavereina.
Sanoisin kyllä tähän vielä sen, että ei sinkkuus/parisuhde tai lapsettomuus/lapset aina ole ainoa tekijä, joka häivyttää ihmissuhteen. Joskus ne lapsettomat sinkutkin voi kadota elämästä, jos toinen ei voikaan enää tehdä yhdessä kaikkea sitä, mitä on aiemmin tehty yhdessä. Mulla oli tässä muutama vuuosi, kun en voinut muistisairaan äitini takia lähteä lähikauppaa kauemmas. Osa ihmisistä katosi elämästäni jo silloin, vaikka hyvin tiesivät, miksi en voi lähteä kotoani ja tiesivät, että ei tässä nyt kovin montaa vuotta mene, kun äiti on mullan alla. Jos on aidosti hyvä ystävä, ei se ystävyys katoa minnekään, vaikka toisen elämäntilanne muuttuu niin, ettei voidakaan tavata kuten ennen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli nuorempana ystäviä. Itse sain lapset nuorena, mutta silti tapasin ystäviä, käytiin tanssimassa, festareilla, kyläiltiin jne. Sitten kun he perustivat perheen, kaikki jäi. Eivät enää ehtineet.
30-40 v iässä sain uusia ystäviä, mutta he tapasivat uudet puolisot ja osa muutti poiskin, joka tapauksessa ei heistä enää juurikaan kuulu. Tai kuuluu vaan joku tervehdysviesti, kuva vaikka ravintolasta Tallinnassa. Ei mitään kysymyksiä, mitä mulle kuuluu.
Nyt ikää 50+ ja tuntuu ettei vieläkään kellään ole aikaa ystävyydelle. Näitä perinteisiä "hei ihan oikeasti pitää tavata ihan ajan kanssa!" kuulee, muttei ne johda mihinkään.
50+:llä voi hyvinkin olla vielä kaikkea aikaa vievää. Ja joillain sitten ei vaan voimat enää jaksa työelämän lisäksi "riehua" kuin parikymppisenä. Yksi ystävistäni katosi vauvamaailmaan parikymmentä vuotta sitten. Teki siis vielä iltatähden, kun muut lapsensa olivat jo teinejä. Sattumalta törmättiin bussissa pari vuotta sitten ja ollaan jonkin verran pidetty yhteyttä ja pyritty käymään parin kuukauden välein kahvilla tai lounaalla Hän koittaa houkutella mua mukaan näihin K50 -discoihin, mutta kun en reumani takia pysty oikein enää tanssimaan, niin ei huvita istua stadissa jossain ravintolassa 5-6 tuntia muiden bailaamista katsellen.
50+ ihmisillä voi alkaa olla myös huolta omista vanhemmistaan. Vaikka eivät vielä mitään konkreettista joutuisikaan tekemään vanhempiensa hyväksi, niin huoli saattaa jo olla. Työelämässä saattaa olla stressiä ja siihen päälle vielä miettiminen, pärjääkö ne vanhukset nyt ihan oikeasti vai eivät, vie kyllä voimavaroja. Vaikka siis vapaa-aikaa olisikin, ei välttämättä ole voimia. Nuoruusvuosien bestis, jos sen kanssa on jossain välissä ystävyys laimentunut, ei ole enää se luottohenkilö, jolle kaikesta kertoisi.
Koska ne lapset ja sukulaiset nyt vaan edellyttää niitä kissanristiäisiä. Ne on vähän sellainen velvollisuus, mistä ei aina tykkää, mutta jota on pakko tehdä, jotta edes jonkinlainen yhteisöllisyys säilyisi. Ja pääasiassa lapsiperheet tekee sitä lastensa vuoksi. Siis jotta lapsilla olisi ne isovanhemmat, sedät, tädit, enot ja serkut. Ja lapsilla kaverit ja harrastukset. Läheskään aina ei huvittaisi osallistua, mutta lastensa takia osallistuu.
On surullista, ettei sulla ole vanhempia, sisaruksia, serkkuja, tätejä, setiä eikä yhtään ketään. Ei ketään, jonka lapsia olisit voinut käydä hoitamassa. Eikä ketään, joka olilsi kutsunut sut 50-, 60-, 70-, 80- tai 90-vuotissynttäreilleen. Uskon, että tuollainen yksinäisyys on aika musertavaa.
Mä olen sen verran hömelö mummeli, että mä pysähdyn tuolla ulkona juttelemaan ihan naamatuttujenkin kanssa. Varsinkin, jos niillä on itselläänkin koira tai jos muutoin osooittavat olevansa kiinnostuneita mun koirastani. Tällä alueella asuu nyt jo noin 40 v mies (eli mun lasteni ikäinen) , joka aina kulkee pää alas painettuna reppu selässä. Yleensä annan ihmisten olla ihan rauhassa, jos eivät millään tavalla ilmaise, että haluaisivat mitään kontaktia muhun. Mutta vuosia sitten tämä mies nosti katseensa ja katsoi mua silmiin. Hymyilin, sanoin "moi" ja kysyin, mitä hänelle kuuluu. Vähän hämmentyneenä jutteli mun kanssani hetken ja sitten kumpikin meistä jatkoi matkaa. Seuraavan kerran, kun kohdattiin, hän jo itse tervehti ja kertoi, miten paljon hänelle silloin edellisellä kerralla merkitsi se, että mä jäin juttelemaan. Hänen kontaktinsa muihin ihmisiin kun on vaan pääasiassa toi lähikaupan kassa. Siitä lähtien eli noin 5 vuotta ollaan aina juteltu, kun tuolla kadulla kohdataan.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/