Reipas ja tunnollinen lammas

63:sta joulustani olen viettänyt yksin vain yhden eli viime joulun ja se on kieltämättä ollut elämäni paras joulu. Yhden joulun olen viettänyt sairaalassa, mutta en mä sielläkään yksin ollut vaan neljän hengen huoneessa ja tietty hoitajatkin oli töissä. Kaikella on aikansa, myös perhe- ja sukujouluilla. Tänä vuonnakin viettäisin mieluiten joulun yksin, mutta koska on isän ensimmäinen joulu ilman äitiä, niin vietetään taas sukujoulu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä säästyy paljolta stressaamiselta jouluna, kun suunnittelee ja valmistelee ajoissa.

Tämä oli palstan paras kommentti. Moni muun aloituksen kommentoija valittaa stressiä ja kaikenkarvaista kitinää kun joulu tuo sitä ja joulu vie sitä ja joulu on sitä ja tuota. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. En nimittäin ole koskaan kokenut minkäänlaista stressiä jouluksi enkä kyllä muutoinkaan, suunnittelen huolella hyvissä ajoin ja sitten vain toteutan, enkä seiso joulukaupparuuhkassa perse peräsimessä ihmettelemässä otanko tuota vaiko tuota. No näkee sen suomalaisilla työpaikoilla mitä helvetin lättähattuja siellä työskentelee, puolet ajasta menee kitisemiseen eikä suunnitteluun kontra toteuttamiseen. Lusikka käteen ota on tyyleistä paras, kitisijät heitetään terassille !

Me ollaan jo parikymmentä vuotta järjestetty siskoni kanssa sukujoulut. Mutta ei me vielä itsenäisyyspäivänä olla suunniteltu vaan viikkoa ennen joulua istutaan iltaa tapaksia syöden ja punaviiniä juoden. Samalla sovitaan, kumpi tänä vuonna valmistaa mitäkin joulupöytään. Nuorempi sukupolvi kun ei välttämättä sen aikaisemmin edes tiedä, missä joulua viettävät. Ja kun ihmisillä on erilaisia allergioita, muita ruokarajoitteita sekä lempiruokia, niin tarjottavat riippuu joka vuosi siitä, keitä nyt joulupöytään on ylipäätään tulossa ja keitä ei. Loppujen lopuksi tietyt asiat löytyy meidän joulupöydästä aina. On löytynyt jo 63 vuotta tai siis sen verran mulla on elinvuosia takana. Se, mistä sovitaan siskoni kanssa on, kumpi paistaa kinkun, kumpi tekee laatikot yms. Uusiakin jutuja, jotka ovat muodostuneet perinteeksi, löytyy ja lisäksi kumpikin voi oman mielensä mukaan tehdä jotain ihan uuttakin, jos jaksaa ja haluaa. Yleensä jaksaa ja haluaakin ja siksi meillä tuppaa joulun alkupalapöytä aina lähtemään lapasesta, kun kumpikin tykkää ruuanlaitosta. Mutta joo, en mä vielä itsenäisyyspäivänä mieti jouluruokia eikä mieti siskonikaan. Puolentoista viikon päästä aletaan miettiä.

Täytyy kyllä sanoa,  että onneksi omat lapseni ovat jo aikuisia. Kun itse olin 1960-luvulla lapsi, asunnot oli pienempiä ja luokkakoot suurempia. Ei kukaan kutsunut koko luokkaa synttäreilleen vaan ainoastaan ne kaverit, joiden kanssa vietti aikaansa vapaa-ajallaan. Joku sellainen saattoi olla samalla luokallakin, mutta ei suinkaan kaikki. Synttärikutsujakaan ei jaettu koulussa vaan käytiin itse tiputtamassa kaverin postiluukusta. Mun mielestä se oli yksi osa synttäreiden iloa, kun kävi niitä kutsuja viemässä. Ja oli aina kivaa, kun sai kutsun jonkun kaverinsa synttäreille. Ja tietenkin tiesi, missä kaverit asuivat, koska miten niitä olisi muuten voinut käydä edes pyytämässä ulos. 

Omat lapsenikin ehti pois tämän "koko luokka piää kutsua" -ajattelutavan alta. Kummallakin lapsistani on ollut sekä samanikäisiä että nuorempia ja vanhempia kavereita. Jos olisi pitänyt kutsua vain luokkakaverit, nämä oikeat kaverit olisi pitänyt jättää kutsumatta. Sekä mulla että omilla lapsillani kutsuvieraiden määrä oli se, mitä meillä ruokapöytään mahtui. Itse sain aikoinaan kutsua 5 ja omat lapseni 7, koska mulla oli jo paljon isompi asunto ja olohuoneessa 8-hengen ruokapöytä. Viimeiset kaverisynttärit oli 10-vuotissynttärit ja kyllähän siinäkin ajassa ehti kavereita muuttaa pois ja uusia tulla tilalle. Jos lapsi ei vapaa-ajallaan ollut enää jonkun kaverinsa kanssa, ei sitten kutsuttu synttäreillekään. Eikä odotettu, että tulisi itsekään enää kutsutuksi tämän synttäreille. Lasten kaverit on kuitenkin aika pitkälti aikaan ja paikkaan sidottuja ja muutto kauemmas tarkoitti yleensä kaverisuhteen päättymistäkin. Mun yksi ystävistäni on kuopuksen kummi ja aikoinaan lapseni leikkivät tietysti aika usein hänen lastensa kanssa, kun he olivat meillä tai me oltiin heillä. Nämä lapset kuitenkin kutsuttiin äitinsä kanssa lasteni synttäreille niihin "sukulaisjuhliin" eli mihin osallistui lasten isovanhemmat, sedät, tädit jne. Ei siis kaverisynttäreille, koska mun lapseni olivat kuitenkin tekemisissä heidän kanssaan vain silloin, kun minäkin olin tekemisissä heidän äitinsä kanssa. 

Mutta joo, eihän tuo kivaa ole, että jos kutsutaan koko päiväkotiryhmä/luokka/harrastusporukka, mutta jätetään kuitenkin yksi kutsumatta. Eri juttu sitten, jos jätetään useampikin kutsumatta.  Lapselle ei tosiaan ole kivaa olla se ainoa, joka jäi ilman kutsua. Joskus tietty voi olla hankalaa, jos kutsutta jäänyt lapsi omalla käytöksellään aiheuttaa sen, ettei tule kutsutuksi. 

Mulle tuli mieleen, että nykyisin yhä harvempi menee suoraan lapsuudenkodistaan parisuhteeseen. Ennen parisuhdetta ehditään asua kenties useitakin vuosia yksin ja siten ei ehkä olla niin totuttu siihen, että rahankäytöstä pitäisi ensin keskustella jonkun toisen kanssa. Kun on sinkku, voi käyttää omat rahansa ihan mihin haluaa. Tämä taloudellinen vapaus halutaan sitten säilyttää parisuhteessakin. Yhteiset asiat maksetaan yhdessä, mutta omiin juttuihinsa voi käyttää omia rahojaan niin paljon kuin lystää ja mihin lystää. Olipa se oma juttu sitten moottoripyörä tai ystävien kanssa shoppailureissu New Yorkiin, niin ei tarvitse keskustella puolison kanssa, voiko laittaa sellaiseen rahaa vai ei. Jos omalla tilillä on rahaa riittävästi, niin antaa palaa vaan. 

Nro 181: "Nyt olet kyllä kujalla.

Lukiosta valmistuttuani vuonna -91 valtiolla oli velvollisuus osoittaa työpaikka 6 kk työttömyyden jälkeen.

Sain paikan heti päiväkotiin. Se palkka minimipalkka mitä sain oli suorastaan ruhtinaallinen. Sillä oli ostovoimaa.

Sain ensimmäisen lapseni -92. Silloin äitiyspäivärahalla pärjäsi todella hyvin. Siihen tuli vielä kuntalisä. Silläkin rahalla oli ostovoimaa. Ja säästöönkin jäi"

No en kyllä ole mitenkään kujalla. Mä pääsin ylioppilaaksi 1980 ja pääsin heti lukion jälkeen HYKS;iin sairaala-apulaiseksi. Ei tarvinnut olla työttömänä yhtään eikä kukaan sitä työpaikkaa järjestänyt vaan itse vaan meni kysymään töitä.  1986 sain esikoiseni ja kun palasin töihin sairaanhoitajaksi, verotuksessa oli vielä lapsivähennys ja yksinhuoltajavähennys. Lisäksi mm sairaskuluja sai vähentää verotuksessa. Veromuutoksen jälkeen... siis siitäkin huolimatta, että lapsilisä alkoi tulla joka kuukausi eikä 4 kertaa vuodessa kuten aiemmin, mun nettotuloni pienenivät. Bruttopalkkani piti nousta melko paljon ennenkuin nettotuloni olivat samalla tasolla kuin ennen verouudistusta. Kyllä tolla verouudistuksella oli aika iso vaikutus monen työssäkäyvän perheellisen verotukseen. 

Siitä olen kyllä samaa mieltä, että ostovoima oli kasarilla ja ysärillä parempi kuin nyt. Pääsääntöisesti työssäkäyvä ihminen pystyi maksamaan asumisensa ilman tukia, mutta työsuhteet olikin yleensä kokoaikaisia, ellei sitten erikseen työntekijä ollut halunnut osa-aikatyötä. Tosin siihen maailmanaikaan ei tarvittukaan monia sellaisia asioita, jotka nyt ovat lähes välttämättömiä (kuten kännykkä ja netti). Elektroniikkaakaan ei tarvinnut uusia muutaman vuoden välein vaan ne kestivät pidempään ja laitteisiin oli sekä varaosia että korjaajia. Mun isällä on edelleen lankapuhelin ja se laite on ostettu joskus 1970-luvulla. Toimii edelleen. Ylipäätään laitteiden oletettiin kestävän vähintään 10 vuotta ja sitten niiden ensimmäisten kulumavikojen jälkeen korjattuna vielä ainakin 5 vuotta. Nyt saa olla iloinen, jos kännykkä kestää 5 vuotta ja korjaamisesta on tehty niin kallista, että tulee melkein halvemmaksi ostaa uusi.