Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 75: Ja sitten on meitä, jotka eivät oikeastaan koskaan pura vuolaasti mitään oman elämän ongelmia ystävilleen. Voi ehkä mainita asiasta ja ehkä vähän harmitellakin asiaa, mutta ei ota samaa asiaa puheeksi uudestaan ja uudestaan. Otan esimerkkinä omasta elämästäni äitini muistisairauden ja sen aiheuttaman stressin, kun jouduin aika usein öisinkin juoksemaan pitkin katuja etsimässä äitiäni. Mutta ei mun äitini karkailut eikä mun stressini loppuneet siihen, kun en enää puhunut asiasta. Loppui vasta sitten, kun äiti kuoli. Onneksi mulla on ystäviä, jotka ymmärsivät tämän eivätkä edes  olettaneet, että mulla olisi heille yhtä paljon aikaa ja voimia kuin ennenkin. Samoin en voivottele kipujani ystävilleni. Joskus voin sanoa, että en jaksa lähteä, koska nivelkivut on niin kovat, mutta ei mun kivut ole mulle ystävieni kanssa normaali puheenaihe. Ystäväni kyllä tietävät, mitä sairauksia mulla on. Se, että en valita, ei tarkoita, että sairauteni olisivat parantuneet tai kivut olisivat kadonneet. Mulle yksi keskeinen asia ystävyydessä on, että ystävän seurassa ajatukset siirtyvät ikävistä asioista mukaviin mukaviin. Silloin ystävyys antaa hengähdystauon ja  lisää voimia jaksaa oman elämänsä haasteiden keskellä. Jos taas ystävä alkaisi kaataa omaa surkeuttaan mun niskaani, lopputulos olisi just päinvastainen. Toki mä kuuntelen, jos ystävälläni on jotain uutta mieltä painavaa, mutta osa ihmisistä tuntuu muuttuvan iän myötä pelkäksi narisijaksi. Ja naristaan nimenomaan samasta asiasta uudestaan ja uudestaan. Mä tutustun uusiin ihmisiin helposti, mutta menee yleensä pitkän aikaa - siis vuosia - ennenkuin ystävystyn. Tavallisin syy, miksi jokin kaverisuhde ei lopulta muutu ystävyydeksi, on mun kohdalla just se, että mua aletaan käyttää ilmaisena terapeuttina. Jos tällainen piirre toisessa ihmisessä tulee esiin, ei ystävyyttä voi syntyä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä niillä ystävillä tekee? Eikö riitä, että on vain tuttavia? 

Tarvitaan ihmisiä eri käyttötarkoituksiin on joidenkin itsekeskeisten asenne. 

Asian voi toki ajatella noinkin. Tai sitten niin, että ihmisllä on erilaisia kiinostuksen kohteita ja erilaisia resursseja tehdä asioita ja sen vuoksi eri ihmisten kanssa tehdään erilaisia asioita. En mä esimerkiksi koskaan laita kaukana asuvalle ystävälleni viestiä ja kysy, lähteekö hän mun kanssani 10 minuutin päästä viemään koiraa iltalenkille. Sen sijaan kysyn asiaa joltain lähellä asuvalta, useimmiten siskoltani, joka asuu naapuritalossa. Ylipäätään kaikkeen spontaaniin kysyn mukaani jotain sellaista, joka asuu lähellä ja jolla tiedän noin yleensäkin olevan mahdollisuuksia sponttaaneihin juttuihin. En myöskään ole koskaan ehdottanut viinimessuille lähtemistä muslimiystävälleni enkä ravintolassa syömistä ystävilleni, joilla on tiukka rahatilanne. Mun mielestä on pelkästään kohteliasta, että ei ehdota toiselle sellaista asiaa, mihin jo ehdottaessaan tietää, että hän ei halua (esim arvomaailmansa vuoksi) tai pysty (esim rahatilanne, maantieteellinen etäisyys, liikuntakyky)  osallistumaan. Mun mielestä ystävyys ei edellytä sitä, että kaikki tehdään sitten joko tämän ystävän kanssa, yksin tai ei tehdä ollenkaan. 

Noin muuten tähän aiheeseen ystävyyden päättymisestä, niin mä olen sen verran vanha jo, että muistan oikein hyvin ajan ilman kännyköitä ja somea. Kun hyvä ystäväni 1980-luvun alussa muutti Chileen, niin puhelut ullkomaille oli ihan hemmetin kalliita. Yhteydenpito hoidettiin kirjeitse ja kyllä siinä niin vaan kävi, että kummallekin alkoi muodostua uusia ystävyyssuhteita, jotka täyttivät sen tilan, mikä kaukana asuvan ystävän osalta vapautui. Ei siihen liittynyt mitään draamaa. Eikä liittynyt draamaa siihenkään, että kun mulla ja yhdellä ystävälläni lapset alkoivat olla teinejä (ja siten ei enää tarvinnut lapsenvahtia vaan pystyi paljon paremmin tekemään asioita kodin ulkopuolella), ystäväni halusikin vielä nk iltatähden, joten hän palasi vielä uudelleen pikkulapsiperheen arkeen. Hän kaipasi enemmän seuraa päivisin hiekkalaatikolle ja mä taas olin päivisin töissä. Yhteydenpito väheni kunnes loppui kokonaan. Meni melkein 20 vuotta, kun kerran sattumalta bussissa nähtiin ja sen jälkeen yhteydenpito alkoi uudelleen. Hän on nyt jo eläkkeellä ja koska mä teen nykyisin 3-päiväistä työviikkoa, niin me tavataankin nykyisin kerran kuukaudessa just mun vapaapäivinä joko lounaalla tai kahvilla. Kahvilassa tai ravintolassa, joka on molemmille sopivan matkan päässä. Mulla on monenlaisia ystäviä ja kavereita ja kun ikää tulee lisää, niin valitettavasti joidenkin liikuntakyky heikkenee siten, etteivät he pysty enää tekemään samoja asioita kuin ennen. He eivät kuitenkaan edlelytä, että ystävyytemme vuoksi minäkään en saisi enää tehdä niitä asioita. Joillain myös eläkkeelle jääminen tarkoittaa tulojen aika merkittävääkin alenemista eikä heillä olekaan enää varaa tehdä samoja asioita kuin oli aiemmin. Kun mä ehdotan jollekin ystävälleni tai kaverilleni jotain, en ehdota sellaista, mihin tiedän, ettei toisella ole varaa. Ehdotan sitä asiaa sellaiselle, jolla on. 



Olen sanonut ennenkin, että aika harvalla on samat kaverit päiväkodissa ja hoivakodissa. Eikä ole tarkoitus ollakaan.

En lukenut koko pitkää ketjua, mutta usein tuohon tilanteeseen päädytään, kun nainen jää äitiyslomalle. Tavallisesti jo kuukautta ennen lapsen syntymää. Mies käy edelleen töissä ja nainen on kotona, joten nainen ehtii tehdä kaikki kotihommat. Äitiysloman ja mahdollisen hoitovapaan aikana nainen ehtii edelleen tehdä kotihommat ja huolehtia lapselle tarpeelliset vaatteet jne. Kun nainen palaa töihin, tämä kuvio on jo niin iskostunut miehen päähän, että hän olettaa naisen hoitavan edelleen kaikki samat asiat, vaikka käykin "pikkuisen puuhastelemassa" töissä. Naisen työhän ei missään tapauksessa voi olla sen enempää fyysisesti kuin henkisestikään yhtä rankkaa kuin miehen työ. Mun mielestä olisi hyvä, jos kaikki vanhempainvapaat jakautuisi tasan. Joku 3 viikkoa isyyslomaa ei vielä auta. Eikä varsinkaan, jos nainenkin on silloin kotona. Mutta kun mies on puolikin vuotta vanhempainvapaalla ja nainen töissä, ei koti voi olla siivoamatta, ruuat laittamatta, pyykit pesemättä jne puolta vuotta.

On myös hyvä miettiä asumisratkaisuja. Exä oli aikoinaan ihan innoissaan, että ostettaisiin omakotitalo vähän kauempaa. Mulla ei ole edes ajokorttia, joten sanoin  hänelle, että sopii mulle, jos hän palkkaa sitten mulle puutarhurin, taloudenhoitajan ja autonkuljettajan. Siihen tyssäsi se omakotitalohanke. Ap:lle ja muille vastaavassa tilanteessa oleville sanoisin - kuten ainakin yksi ketjussa jo sanoikin -, että kannattaa miettiä, millaisen parisuhdemallin antaa omalla esimerkillään lapsilleen. Pojille sen mallin, että nainen tekee kaiken, ja tytöille sen mallin, ettei miehen tarvitse tehdä mitään. Mä en koskaan muuttanut yhteen exäni kanssa. Pidettiin molemmat omat asunnot ja se oli oikein hyvä ratkaisu. Exä ei tuonut mun kotiini muuta kuin hammasharjansa ja mä en vienyt hänen kotiinsa yhtään mitään. Kerran, kun exä tuli töistä ja lösähti taas kaukosäädin kädessä sohvalleni makaamaan, en viitsinyt alkaa nalkuttamaan. Seuraavana päivänä exä ihmetteli, mihin sohva oli kadonnut. Vastasin vaan, että kannoin  naapurin kanssa roskikseen. Mun sohva, joten sain tehdä sille mitä halusin. Lapseni opetin osallistumaan kotitöihin hetki, kun siivousrätti ei enää mennyt suuhun. Ja mitä enemmän lapselle tuli ikää, sitä enemmän sai tekemistä. Kun menivät yläkouluun, en mä enää pessyt heidän pyykkejään. Itse huolehtivat niin vaatteensa kuin lakanansa, tyynyliinansa ja pyyheliinansakin. Kiireisimpänä elämänvaiheenani olen ollut kokopäivätöissä, opiskellut työn ohessa ammattikorkeakoulussa uutta tutkintoa, kahden lapsen yksinhuoltajana ja huushollissa lisäksi isokokoinen paljon liikuntaa tarvitseva koira, kaksi kissaa ja kaksi hamsteria. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että tässä huushollissa olisi asunut joku, joka ei pistä tikkua ristiin.

Vierailija kirjoitti:

Aina on sanottu, että kouluttautuminen hoitoalalle takaa varman työpaikan. Onko enää näin?

"Aina" on toki suhteellinen käsite, mutta 1990-luvun löaman aikaan sairaanhoitajiakin alkoi olla työttöminä. Ja samasta syystä kuin nytkin eli sijaisia ei palkattu, eläkkeelle jääneiden tilalle ei palkattu ketään, yksiköitä suljettiin ja toimintoja tehostettiin. Mulla lähti moni kurssikaveri silloin Ruotsiin, Norjaan, Saksaan, Englantiin ja jopa Saudi-Arabiaan asti töihin. Osa palasi, osa ei. Silloin ei tosin irtisanottu vakituisissa viroissa olevia kuten tehdään nyt. 

Vierailija kirjoitti:

Täällähän on paljon langoilla näköjään sitten noin 60-70-luvulla syntyneitä.

 

Onhan meitä. Mä olen syntynyt 1961 ja tälllä palstalla käy aika paljon mua vanhempiakin ihmisiä.