Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Ap kirjoitti:

"Ajattelen, että ystävän kanssa ollaan iloissa ja suruissa, eikä toista hylätä silloin, jos ystävällä on vaikka vaikeaa ja hän kaipaisi tukea. Hyvässä ystävyydessä puolin ja toisin jaetaan ilot ja surut, molempien tunteille ja elämäntilanteille on tilaa."

Oletko ap tullut ollenkaan ajatelleeksi, että sen ystävän hylkääkin se, joka on tukenut, ollut läsnä, venynyt, antanut anteeksi, ymmärtänyt ihan loputtomiin...? Mutta joskus se kamelin selkä sitten katkeaa, jos tilanne ei ole molemminpuolinen. 

Oletko ap tullut ajatelleeksi, että roskasaaviksi jäänyt ystävä ei jaksa loputtomiin?

Minulta meni tällainen todella pitkäaikainen ystävyys muutama kuukausi sitten nurin, kun häntä ei kertakaikkiaan kiinnostanut enää elämäni. Hän ei enää kysynyt kuulumisiani, ei edes yrittänyt enää teeskennellä, että olisin hänelle tärkeä muuta kuin hänen kuuntelijanaan. Ei, kaikki pyöri vain häne

Samaa mieltä. Joskus voi käydä myös niin, ettei sen toisen elämässä enää tapahdu mitään iloista asiaa. Tai ainakaan hän ei enää osaa iloita yhtään mistään vaan näkee elämässään aina vain ne kurjat ja nurjat puolet. Mä ymmärrän ihan hyvin, että joskus voi käydä näin. Tällaisesta valitettavasti sitten seuraa, ettei omiakaan iloisia asioita viitsi enää kertoa, koska sehän olisi käytännössä sama kuin nk heittäisi suolaa toisen haavoihin. 

Nro 104: "Samalla kärsin siitä, että mun on vaikea sanoa näille terapeutin tarvitsijoille ei. Miten torppaat tilanteen, jos joku avautuu sulle liikaa? "

Kuten aiemmin kerroin, mulla ystävystyminen kestää yleensä vuosia. Annan toiselle puhelinnumeroni vasta sitten, kun ollaan ystävystytty. Facebookissa voidaan olla kavereita jo sitä aikaisemminkin,  mutta silloin nämä avautumiset tulevat viestinä eikä puheluina. Luen ja vastaan viesteihin viiveellä. Jos tavatessa tulee näitä avautumisia vanhoista asioista, niin aikani kuunneltuani alan tehdä lähtöä. Ja sitten vaan vähennän tapaamisia tällaisen henkilön kanssa. Entisenä sairaanhoitajana kyllä ymmärrän, että joillain on tarve purkaa ajatuksiaan kirjoittamalla tai puhumalla. Se selkeyttää heidän omia ajatuksiaan. Eivät he oikeastaan edes tarvitsisi lukijaa/kuuntelijaakaan eikä varsinkaan mitään kommentteja tai keskustelua aiheesta. Kunhan saavat sisältään sen asian ulos. Ei mua haittaa ottaa tällaista vastaan, mutta sen pitää tapahtua silloin, kun se mulle sopii ja vain sen aikaa, kun mulle sopii. Asennoidun toiseen niissä tilanteissa kuin olisin edelleen sairaanhoitajan hommissa ja ko henkilö mun potilaani. Mutta kun haluan, että nyt on mun vapaa-aikani, sitten en lue/kuuntele. En ystävysty tällaisen henkilön kanssa. Ihan kuten en ystävysty sellaisenkaan kanssa, jonka tavatessa pitäisi aina korjata hänen tietokonettaan. 

Nro 103: Mielenkiintoista, ja kiitos kun vastasit asiallisesti. Tämä tuntuu aika provosoivalta aiheelta. 

Nyt kun mietin, minulla ei varmaan ole yhtäkään ystävyyssuhdetta, jotka olisivat sitten lapsuusvuosien perustuneet maantieteelliselle sijainnille tai samankaltaiseen elämäntilanteeseen. Ehkä niitä vielä joskus tulee ja sitten pystyn samaistumaan. "

Mulla taas nimenomaan on perustuneet maantieteelliseen sijaintiin ja sillä tavalla samankaltaiseen elämäntilanteeseen, että kummallakin on ystävälle sen verran aikaa ja muita resursseja kuin mitä molemminpuolin ystävyydeltä on odotettu. Mutta tässä ehkä hyvä muistaa, että mä olin jo keski-ikäinen, kun kännykät yleistyivät niin, että jokaisella oli sellaiset. Lankapuhelinten aikaan ei pahemmin soiteltu ihan vaan kuulumisten kyselyn vuoksi ulkomaanpuheluita. Muutenkin ystäviä tavattiin enemmän kasvotusten kuin puhelimitse tai kirjeitä kirjoittamalla ja se tietenkin tarkoitti, että kahvilla käytiin useammin sen luona, joka asui lähellä. Sairaanhoito-opiston aikaisen hyvän ystäväni kanssa kyllä soiteltiin aika pitkäänkin, mutta koska hän muutti 500 kilometrin päähän, tapaamiset jäi kokonaan. Ja vähitellen väheni puhelutkin, kunnes loppuivat kokonaan. Elämäntilanne taas on vaikuttanut niin, että jos toisella on jo runsain mitoin omaa aikaa ja toinen elää nk ruuhkavuosiaan, silloin se kiireinen elää omassa kiireessään ja se, jolla on aikaa, on etsinyt itselleen muita ihmisiä, joilla on aikaa tehdä yhdessä erilaisia asioita. Kun toisella sitten ne ruuhkavuodet on ohi, toisella onkin jo uusi elämä uusine ihmisineen, joista on tullut läheisempiä kuin mitä tämä ruuhkavuosiaan elänyt enää on. Mun mielestä tämä on ihan normaalia. Jos hyvin käy, voidaan lähentyä uudelleen, mutta välttämättä ei käy niin. Voi nimittäin käydä niinkin, että sillä, jolla aiemmin oli aikaa, ei enää olekaan. Mä en tarkoita samankaltaisella elämäntilanteella sitä, että molemmat olisivat opiskelijoita, molemmat olisivat työttömiä, molemmilla olisi pienet lapset, molemmat olisivat parisuhteissa/sinkkuja, yhtä terveitä tms. Mä tarkoitan sitä, että molemmilla on samanverran aikaa, halua, varaa ja voimavaroja pitää yhteyttä ja tavata. Jonkun kanssa voi pitää tiiviistikin yhteyttä, vaikka tapaamisia olisikin harvoin, mutta sitten on niitä muita ystäviä, joita tapaa. Jos tämä on molemmille ok, silloin ystävyys säilyy. Ei kuitenkaan pidä olettaa, että sitten, kun toisellekin alkaisi tapaamiset taas sopia, toinen dumppaisi elämästään ne ystävät, joiden kanssa viime vuosina on tavannut useinkin. 

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti täällä on ihmisillä enemmän kokemusta väliaikaisesta ystävyydestä. En rehellisesti sanottun pysty sellaiseen samaistumaan. Pari ystävyyttä on katkennut konfliktin tai valehtelun vuoksi, mutta yhtäkään ei sen vuoksi että elämäntilanne on muuttunut tai siksi että toisella on vaikeaa. Jotenkin vaikeaa edes nähdä niin helposti katkeavaa suhdetta ystävyytenä.

Olisi tuntunut tosi oudolta, jos vanhin ystäväni olisi hylännyt minut kun sai lapsia. Tai että minä olisin ottanut etäisyyttä, kun hän sai lapsia. Tai kun toisella meistä on ollut kriisejä. Eikös ystäviin juuri noissa tilanteissa tukeuduta? Kenelle sitä iloakaan jakaisi mieluummin, ellei ystävälle joka iloitsee puolestasi? 

Mulla ei ole ystävyyssuhteet juurikaan katkenneet vaan ne ovat vain hiipuneet taustalle. Jo aiemmin ketjussa kerroin ystävästäni, joka muutti 1980-luvun alussa Chileen. Kyllä me alkuun kirjoiteltiin toisillemme, mutta kirjeiden kulkukin kesti monta viikkoa eli siinä missä sitä ennen oltiin soiteltu ja tavattu lähes joka päivä, nyt meni aktiivisellakin yhteydenpidolla vähintään 6 viikkoa. Tottakai molemmille tuli sitten uusia ystäviä ja yhteydenpito vanhaan ystävään harveni entisestään. Ei meidän ystävyys ole kuitenkaan katkennut. Kun Facebook tuli, ryhdyttiin Facebook-kaverereiksi. Mutta ei me olla tavattu vuosikausiin. Nyt olisi ollut pari viikkoa sitten keskikouluaikaisten luokkakavereiden tapaaminen, mutta mulle ei sopinut se päivä. Tämän ystäväni kanssa kuitenkin sovittiin, että käydään ensi vuoden alussa joku kerta kahvilla jossain. Hän siis asuu taas Suomessa. Samoin kerroin toisesta ystävästäni, joka halusi vielä iltatähden. Hän olisi kaivannut seuraa taas hiekkalaatikolle sekä iltapäiväkahveille, mutta mä olin päivisin töissä. Yhteydenpitomme hiipui ja kummankin elämään tuli uusia ystäviä. Nyt ollaan taas parin vuoden ajan nähty noin kerran kuukaudessa ja käyty kahvilla. 

Vierailija kirjoitti:

Niin sapettaa, että aina syytetään sitä jätettyä. Mitäs luulit, että ollaan läheisiä. Mitäs luulit, että viihdyn kanssasi ja olet kiva ihminen.

Todellisuudessa iso osa ihmissuhteiden päättämisistä on ihmisen omaa kriiseilyä ja ahdistuneisuutta omista tunteista. Ei siis ole toisen syy, vaikka ihminen kuinka koittaa niin väittää.

No mä olen tästä vähän eri mieltä. Ei ole omaa kriiseilyä tai ahdistuneisuutta, jos ei haluakaan enää samoja asioita kuin 10-20 vuotta sitten. Puhumattakaan sitäkin pidemmästä ajasta. Ei myöskään se, että yleensä ihmisten elämään tulee uusiakin ihmisiä ja jonkun kanssa nyt vaan alkaa viettää enemmän aikaa kuin jonkun toisen. Joskus ihan vain siksi, että olosuhteet ovat toisen kanssa otollisemmat kuin toisen kanssa. Olosuhteilla tarkoitan esimerkiksi sitä, että asutaan suhteellisen lähellä eikä satojen kilometrien pässä. Tai että toinen ystävistä ei tarvitse enää lapsenvahtia voidakseen lähteä jonnekin, ja toinen taas tarvitsee. Mulla oli aika, jolloin jaksoin vielä käydä tanssiravintoloissa, mutta sitten se vaihe meni ohi eikä enää sen jälkeen kiinnostanut. Eli ne kiinnostuksen kohteetkin voi muuttua. Mulla on yksi ystävä, joka koittaa houkutella mua mukaansa K50 -discoihin. Ei mua vaan enää melkein eläkeikäisenä kiinnosta. Kasarilla tuli ravattua discoissa niin usein, että disco-kiintiöni tuli täyteen jo silloin. Kyllä ihmiset muuttuvat vuosikymmenten aikana ja erityisesti se muuttuu, mikä kiinnostaa ja mikä ei. Kun tulee uusia kiinnostuksen kohteita, elämään tulee usein myös uusia ihmisiä. Sellaisia, joita kiinnostaa myös tömä uusi asia. Siitä olen sun kanssa samaa mieltä, että ei se ole tällaisissa tilanteissa kummankaan syy, että näin käy. Ei ole mitään vikaa siinä, että Merjaa kiinnostaa edelleen ne samat asiat kuin 20 vuotta sitten, mutta Marjaa ei. Tämä on yksi osa nk erilleen kasvamista ja täysin normaalia.