Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Minä toivoisin, että ystävyyksiä välttelevät ihmiset tai toiselle jostakin harmistuneet ystävät sanoisivat asian ihan suoraan. Olen törmännyt siihen, että ihmiset ovat "liian kilttejä" ja tekevät jossain vaiheessa katoamistempun, kun ovat ensin padonneet sisäänsä vuosikausien pahan mielen siitä, kun ystävä ei laittanut kahvikuppia likoamaan käytön jälkeen/ystävä ei osannut lohduttaa oikealla tavalla mummon kuollessa yms.

Itselleni kaikista kipein paikka oli, kun pitkäaikainen ystäväni, lapseni kummitäti, osoittautui tällaiseksi. Teki äkillisen katoamistempun minun ja lapsen elämästä, ei sanonut lapselle edes hyvästejä. Oli kamala vastailla lapsen hämmentyneisiin kysymyksiin kadonneesta kummitädistä ja itse samalla käydä läpi sitä, mikä hemmetti pitkäaikaiselle ystävälleni tuli. Hänestä siis näki, että pienet asiat olivat alkaneet vaivata, mutta ei koskaan avautunut tunteistaan.

Mä en välttele ystävyyksiä kuten en välttele sitäkään mahdollisuutta, että vielä vanhoilla päivilläni menisin ekaa kertaa elämässäni naimisiin. Mutta uudet ystävyydet tai avioliitto ei ole mulle muihin ihmisiin tutustumisen tavoite. Myöskään se, että olen muille ystävällinen, ei tarkoita, että haluaisin heidän ystävikseen tai heidän kanssaan naimisiin (tai edes sänkyyn). Sen kyllä itsestänikin tunnistan, että nuorena en osannut pistää vastaan edes kohdatessani työpaikalla seksuaalista häirintää. Mutta olenkin syntynyt 1961 ja työelämä 1980-luvulla oli tässä suhteessa aika erilaista kuin nykyisin. Nykyisinpäälle  jopa alainen voi laittaa pomolle rajat, mikä on sopivaa käytöstä ja mikä ei. Mun nuoruudessani alainen olisi saanut tuossa tilanteessa potkut.  Mä opin asettamaan omat rajani vasta kolmekymppisenä ja sen jälkeen mulla ei olekaan enää ollut mitään ongelmia ystävieni kanssa. Eikä ystävystymisessä.

Joku aiemmin ketjussa kirjoitti, että lapsia pitäisi opettaa laittamaan fyysisten rajojensa lisäksi myös henkiset rajansa. Ja siten, ettei toinen osapuoli kokisi sitä loukkaavana. Mä olen tästä samaa mieltä. Mun mielestä ei tarvitse ystävällisyyttään tai kohteliaisuuttaan tehdä jotain sellaista, mitä ei halua. Toisaalta myös sen, joka saa toiselta ihmiseltä ystävällistä kohtelua, ei pidä kuvitella, että nyt on kyse jostain merkittävämmästäkin. Meitä suomalaisia syytetään aika usein epäystävällisyydestä ja epäkohteliaisuudesta, mutta miten tätä voisi muuttaa niin, että kukaan ei kuitenkaan kuvittelisi ystävällisyyden ja kohteliaisuuden tarkoittavan yhtään mitään sen enempää? Maailmalla ja varsinkin Yhdysvalloissa puhutaan nk smalltalkia, mutta jokainen tietää, että ne kaikki sanat ja se ystävällisyys on vain sanahelinää eikä niillä oikeasti tarkoiteta yhtään mitään muuta kuin että ollaan siinä hetkessä ja siinä tilanteessa hetken aikaa lajitoverille ystävällisiä. 

Nro 261: Ymmärrän sun pointin. Mä taas en koskaan tutustu uusiin ihmisiin tarkoituksenani löytää uusia ystäviä. Mulla ei ole siis lainkaan tällaista tavoitetta, kun tutustun johonkin toiseen ihmiseen. Yleensä koko tutustuminen alkaa siitä, että ollaan jostain syystä sattumalta osuttu samaan paikkaan samaan aikaan. Jos tilanne on sopiva ja kumpikin vaikuttaa niin haluavan, sitten voidaan jutella. Käyn aina välillä lähiravintolassa viinilasillisella enkä mä sinnekään mene tarkoituksenani löytää parisuhde. Jos siellä on joku kiva tyyppi, voin jutella. Mutta jos huomaan, että tyyppi haluaa muutakin kuin vain jutella, juon lasini tyhjäksi ja lähden kotiin. Jos taas juttelu riittää ja törmään toisenkin kerran samaan tyypppiin, voin jutella toisenkin kerran. En mä edelleenkään juttele tyypin kanssa, jotta jonain päivänä lyötäisiin hynttyyt yhteen. Samalla tavalla voin jutella jonkun kanssa illalla koiran kanssa ulkoillessani, bussissa, työpaikalla tai missä vaan.  En edelleenkään juttele sen takia, että olisin etsimässä uusia ystäviä. Mulla on jo ystäviä ja lisäksi tiivis ja yhteisöllinen suku. Se ei silti tarkoita, ettenkö voisi jutella muidenkin kuin vain heidän kanssaan. Jos törmään uudelleen samaan mukavaan ihmiseen, voin jutella uudelleenkin. Olettaen tietenkin, että toinenkin haluaa jutella. Mutta jo siihen, että ehdottaisin itse jotain yhteistä tekemistä jossain muussa asiayhteydessä/tilanteessa/paikassa, menee mulla pitkään. Tästä luonnollisesti seuraa, että ihmiset, jotka nimenomaan ovat hakemassa uutta ystävää itselleen, alkavat etsiä ystävää jostain muusta ihmisestä kuin minusta. Ja tämähän on molemmille osapuolille pelkästään hyvä juttu, koska mä en ole etsimässä uusia ystäviä. Joskus käy kuitenkin niin, että tapaamisia osuu kohdalle useammin (varsinkin tuolla ulkoillessa koiran kanssa) ja sitten minä tai se toinen ehdottaa, että lähdetäänkö käymään paikallisessa pizzalla.Ja jos pizzat sopii molemmille, on otettu ensimmäinen askel kohti kaveruutta. Ystävyyteen siitä on vielä pitkä matka ja on paljon todennäköisempää, että suhde pysyy pelkkänä kaveruutena. Mutta joskus käy niin, että ajan myötä siitä tuleekin ystävyyttä. Etukäteen ei voi tietää, mutta koska mulle riittää ihan hyvin kaveruuskin (nähdään silloin tällöin) tai ihan vaan pelkkä tuttavuus (moikataan, kun tullaan kadulla vastaan), niin en mä nyt oikein tiedä, pitäiskö mun kieltäytyä pizzalla käynnistä ihan suosiolla tai ainakin sanoa, että vain siinä tapauksessa sopii, kunhan tavoitteesi ei ole saada musta ystävää. Vähän tökeröltä tuokin minusta kuulostaa. 

Nro 255: "Tämä kumpaankin suuntaan. Molemmat osapuolet ilmaisevat suoraan, mitä haluavat ja mitä eivät. Ei sitten tule aikaansa hukattua ihmissuhteeseen, jossa ei saa tarvitsemaansa."

Juuri näin. Sen vuoksi mulle on ainakin hyvin tärkeää ensin tutustua toiseen ihmiseen, jotta selviää, mitä hän minulta odottaa ja mitä ei. Jos odottaa multa enemmän kuin haluan antaa, sitten suhde säilyy korkeintaan kaveruutena, jos se on molemmille osapuolille ok. Jos taas toinen haluaa ehdottomasti ystävyyssuhteen, ei mun ole vaikea sanoa, että valitettavasti en ole sellainen ihminen, jonka haluaisit ystäväksesi. Voisin verrata tätä tilanteeseen, jossa mies muutaman tapaamiskerran jälkeen ilmoittaa olevansa rakastunut muhun.  Miten voi olla rakastunut muhun, kun ei vielä edes tunne mua? Mä taas siinä vaiheessa vasta ajattelen, että onpas ollut mukava juttukaveri. Maailmassa on kuitenkin satojatuhansia mukavia juttukavereita. Rakastumisia kuten ystävystymisiäkin tapahtuu kuitenkin harvoin suhteessa siihen, miten paljon elämänsä aikana tapaa kivoja ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä tosi moni kommentoi, että "ei mulla enää ole mitään yhteistä 10 v takaisen naapurin/nuoruuden opiskelukaverin tms kanssa". Nämä onkin eri juttuja kuin aikuisena solmitut ystävyyssuhteet. Aika monella se ystävyys katkeaa, vaikka EI tapahtuisi muuttoa tai muuta muutosta, joka hankaloittaisi yhteydenpitoa.

No mä olin 10 vuotta sitten 53-vuotias, joten ihan aikuisena solmittuja ystävyyssuhteita mulla on ollut useitakin. Mutta mä en varmaan ole ainoa, joka iän myötä alkaa kaivata ystävyyssuhteistaan enemmän hyvää oloa kuin sitä, että ystäviä olisi mahdollisimman paljon ja kalenteri täynnä ystävien kanssa sovittuja asioita. Sekin on muutos, että ihminen alkaa miettiä, mikä hänelle elämässä on oikeasti tärkeää ja mikä ei. Se muutos tapahtuu oman pään sisällä eikä näy ulkopuolisille kuin korkeintaan siten, että yhteydenpidot saattavat vähentyä. 

Vierailija kirjoitti:

Monien kuvaukset ystävyydestä luovat aika kevyen kuvan heidän ystävyyksistään. Sellaisessakin on varmasti puolensa, mutta olen hyväksynyt ettei minusta ole oikein ylläpitämään sellaisia suhteita. Ehkä sen takia perusteeni ystävyyden lopettamiselle ovat erilaiset, kun ystävyyskin on. 

Mun mielestä ystävyydessä tärkeintä on se, että molempien odotukset ystävyydestä ovat samanlaiset. Jos toinen tarvitsee paljon omaa tilaa ja toinen taas paljon yhdessäoloa, niin eihän se voi toimiakaan. Tai jos toinen tarvitsee suunnilleen kaikkiin ongelmiinsa ilmaista terapeuttia ja toinen taas ei, niin sellaisessa ystävyyssuhteessa on väkisinkin epäsuhta. Paitsi jos se toinen on ihan mielellään ilmainen terapeutti. Tai jos toinen haluaa, että on toiselle tämän elämän kaikista tärkein ja rakkain ystävä (pahimmassa tapauksessa kaikista tärkein ihminen), ja toinen taas ei aseta ystäviään tärkeysjärjestykseen vaan kohtelee kaikkia ystäviään kutakuinkin tasapuolisesti, niin tässäkään toiveet ystävyyssuhteesta ei ole molemminpuolisia. Mä olen tutustunut elämäni aikana lukuisiin tosi kivoihin ja mukaviin ihmisiin, mutta jos toinen odottaa multa enemmän kuin mitä olen valmis antamaan, niin ei meidän välillä synny ystävyyttä. Ja sama tottakai toisinpäin. Ja mitä varhaisemmassa vaiheessa tämän huomaa, sen parempi. Se, ettei ystävyyttä synny, on silloin molempien kannalta pelkästään hyvä asia. Kun mietin omia ystäviäni, niin heillä kaikilla on muitakin ystäviä, kukaan meistä ei ole kateellinen toistemme ystäville, kaikilla on muitakin läheisiä ihmisiä (puolisoita, sisaruksia, aikuisia lapsia) elämässään ja me kaikki kaipaamme kohtuullisen paljon omaa aikaa.