Reipas ja tunnollinen lammas

Olisi kyllä oikeastaan ihan mielenkiintoista tietää, mikä oli alunperin tämän suomalaisen suosituksen peruste. Nimittäin jo mun lapsuudessani 1960-luvulla varsinkin lasten ruokailuun kuului aamiainen, lounas koulussa, koulun jälkeen välipala kotona, päivällinen noin klo 17 sekä iltapala vähän ennen nukkumaanmenoa. Aikuiset saattoivat jättää välipalan pois, tosin työpaikoillakin oli yleensä iltapäivällä kahvitauko ja kahvin kanssa saatettiin syödä jotain pientä. Yksi peruste saattoi olla, että tällä tavalla pysyi säännöllinen vuorokausirytmi, kun nuo ateriatkin oli joka päivä kutakuinkin samoihin aikoihin vuorokaudesta, mutta mikä mahtoi olla tähän varsinainen ravitsemuksellinen peruste. Tietääkö joku?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ihmetellyt myös sitä, että näistä ystävyyssuhteista karsinoidaan vain ne kivat asiat. Itselläni on monta raskasta vuotta takana, ja monet eivät halua, että heille kerrotaan mitään vaikeaa tai negatiivista. Pitäisi olla vain iloa ja kivaa keskusteltavaa. Tämä kontrollointi on ihan uutta nykyisin.

Voisko johtua siitä, että yhä harvempi elää huolehtonta elämä, jossa ei ole mitään murheita? Jokaisella alkaa olla  enemmän tai vähemmän omiakin murheita (joko itseensä, työhön, talouteen tai läheisiinsä liittyviä) ja sen vuoksi ei enää jakseta kuunnella vielä ystävienkin vaikeita ja negatiivisia asioita? Ainakin voin omasta kokemuksestani sanoa, että toisen ihmisen murheiden kuunteleminen on ihan erilaista silloin, jos omassa elämässä on kaikki hyvin eikä huolta huomisesta ja kyseinen henkilö on sillä hetkellä ainoa, joka purkaa huoliaan ja murheitaan mulle. Kyllä sen silloin jaksaa, koska muiden kanssa voi sitten jutella iloisistakin asioista. 

Nro 324: Tuosta sun kirjoituksestasi mä päättelin viimeistään siitä, ettei hän ehtinyt kuukauden lomallaan tavata sua kertaakaan (oletan siis, että aiemmin hän on kesälomillaan ehtinyt tapaamaan sua), että hänen elämässään on nyt muita ihmisiä ja/tai muita asioita, jotka ovat hänelle tärkeämpiä kuin sun tapaamisesi. 

Nro 440: "Olen monestakin kohdasta samaa mieltä kanssasi tuosta, että kun ihminen on kadvatettu kiltiksi, se rajojen pitäminen on vaikeampaa ja voi sitten mennä yli.

Mutta: olen kuitenkin sitä mieltä että sen rajojen vetämisen voi aloittaa myös fiksusti keskustelemalla- toki aina löytyy niitä joille sekään ei sovi mutta kannattaa yrittää.

Monet näistä aggressiivisesti rajansa vetäneistä on myös itse olleet muiden hyväksikäyttäjiä koska on oletus että apua voi vaan kysyä ilman tilannetajua.

Mielestäni hyvät sosiaaliset taidot omaava ihminen tajuaa myös oman negatiivisen vaikutuksensa toiseen ja osaa olla näissä tilanteissa tilannetajuinen.

Ehkä tässä keskustelussa on kyse myös tahdittomista ja huonot sosiaaliset taidot omaavista rajojen vetäjistä"

Mä olen ihan samaaa mieltä ja jos mulla olisi ollut yli 30 vuotta sitten nykyinen elämänkokemukseni, olisin ehkä tehnytkin niin. Mutta silloin tuntui yksinkertaisemmalta repäistä kerralla eikä alkaa jokaisen kohdalla vääntää ratakiskosta, miksi en enää tee näin ja noin, vaikka aina ennenkin olen tehnyt näin ja noin. Miksi mun olisi pitänyt käyttää aikaani siihen, että selitän ja perustelen toiselle, miksi en enää halua olla hyväksikäytettävissä. Mulla oli kuitenkin kaksi pientä lasta hoidettavana eikä ihan oikeasti olisi ollut kiinnostustakaan selittää puhelimessa ihmisille, miksi se, tämä ja tuo ei mulle enää käy. Jos elettäisiin nykypäivää, laittaisin varmaan vaan Facebookissa seinälleni julkaisun, jossa perustelisin asian. Siitä voisi sitten tutut lukea, miksi ei enää käy. Mutta ysärin alussa olisi pitänyt jokaiselle selittää erikseen puhelimessa. 

Rajojen vetäminen on aika uusi termi. On varmasti monia syitä, miksi joku ei ole osannut tai pystynyt aiemmin vetämään rajojaan ja pitämään puoliaan. Joku jo mainitsikin miellyttämisenhalun. Toinen syy voi olla se, ettei halua riitoja eikä muitakaan konflikteja. Mä kuulun ikäluokkaan, jossa pojat oli poikia ja tytöt kilttejä. Kyse ei ollut vain oman kodin periaatteesta vaan oli sen aikakauden ihan yhteiskunnallinenkin käsitys. Tytöt istuivat kiltisti hiljaa rusetit päässä luokkahuoneessa ja viittaisvat, jos halusivat vastata opettajan esittämään kysymykseen. Tätä toimintatapaa kannusti sekin, että siihen aikaan todistuksessa oli erikseen käytösnumero. Kiitettävä numero edellytti, että olit kiltti ja huomaamaton. Jos pojalla käytösnumero oli 7 tai 8, niin se oli ihan ok. Jos taas tytöllä ei ollut käytös 10, tytössä oli "jotain vikaa". Nk kiltin tytön syndroomaan suorastaan kasvatettiin. 

Mä olin kolmekymppinen ja jo kahden lapsen äiti, kun sain tarpeekseni. Tarpeekseni siitä, että olin aina kiltti ja tein aina kuten pyydettiin. Asetin aina muiden tarpeet omien tarpeideni edelle. Lasten tarpeet tietenkin oli syytä laittaakin, mutta ei muiden aikuisten. Aloin sanoa kaikkeen ei. Sellaiseenkin, mihin olisin voinut sanoa kyllä. Aika nopeasti ihmiset ympäriltäni alkoivat kadota. Yhteydenotot vähenivät ja joidenkin osalta loppuivat kokonaan. Huomasin, miten moni ihminen olikaan ollut elämässäni vain hyötymistarkoituksessa. Rahan lainaamisen, lapsenvahtina olemisen ja monenlaisen erilaisen auttamisen takia ja kun nämä "palvelut" loppui kuin seinään, katosivat nämä ihmisetkin. Vain kaikista läheisimmät ihmiset jäivät, joskin hekin ihan ihmeissään, mitä on tapahtunut.  Aikani sanoin kaikkeen ei ja sitten aloin taas sanoa myös kyllä, mutta vain silloin, kun mulle ihan oikeasti sopi sanoa kyllä. Ihmissuhteet, joita on syntynyt tuon ajan jälkeen, ovat olleet erilaisia, koska en ole missään vaiheessa enää palannut entiseen. Kun multa on pyydetty rahaa lainaksi (sitä tapahtuu silloin tällöin edelleen), olen vain vastannut, että pankit ovat rahan lainaamista varten. Kun mua pyydetään lapsenvahdiksi, voin olla lapsenvahtina, jos se mulle kyseisenä ajankohtana sopii. Otan aina välillä erään lähisukulaisen koiran mulle hoitoon, mutta teen tämän vain siksi, että kyseinen koira on aivan ihana ja viihtyy loistavasti mun koirani kanssa. Toki tämä on mukava asia sille koiran omistajallekin, mutta ensisijainen syy mulla ei ole hänen ilahduttamisensa tai auttamisensa vaan se, että mä itse tykkään olla tuon koiran kanssa. 

Toisessa ketjussa oli puehtta siitä, että lapset pitäisi pienestä pitäen kasvattaa pitämään kiinni rajoistaan. Siten, että rajoistaan kiinni pitäminen on normaalia eikä mitään veemäisyyttä muita kohtaan. Jos lapsi kasvatetaan alistumaan ja miellyttämään ja jonain päivänä aikuisena saakin tarpeekseen kynnysmaton roolistaan, tilanne on just se, että muut ihmettelevät, miten siitä nyt on tullutkin noin ilkeä, itsekäs ja inhottava ihminen.