Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se aina pakko tavata siellä Ruikonperän perämetsässä, entä jos tapaatte jossain kaupungin kahvilassa vaikkapa vaihteeksi?

Et taida tajuta, miten vaikea on Ruikonperän perämetsään juurtuneen vanhan ihmisen lähteä minnekään "kaupungin kahvilaan". 

Vaikeaa se voi olla, mutta kun se on sitä molemmille osapuolille, niin ei pahoinvointia voi yksin toisen kontolle sälyttää.

Ja kuka tietää, ehkä hekin saavat ahaa-elämyksiä ja virkistyvät nähdessään välillä muutakin kuin sen perämetsän.

Tai sitten ärsyttää, että joutui näkemään muutakin kuin sen perämetsän.

Meidän suvussa oli vuosikymmeniä tapana juhlia niin pä'äsiäiset, vaput, jihannukset, itsenäisyyspäivt, joulut jne sekä kaikkien synttärit ja nimpparitkin yhdessä. Koska erilaisia kekkereitä oli vähintään keran kuukaudessa, niin ei ollut niin suurta tarvetta olla siinä välissäkin tekemisissä. Ellei sitten ollut jotain asiaa. Ensin pandemia sotki perinteet, kun kukaan suvusta ei halunnut viedä koronavirusta yli 90v vanhuksille. Sitten äidin muistisairaus jo pahenikin eikä yhnteiset kekkerit senkän vuoksi enää onnistuneet. 

Viime kuussa sain kerättyä kokoon kaikki isäni jälkeläiset ja mentiin viettämään isän nimipäiväjuhlia ravintolaan. Oliko isä iloinen? No ei ollut. Jos joku muu kuin minä olisin järjestänyt isän nimpparijuhlat, olisi saattanut vielä ehkä hymyilläkin. Isä ei edes katsonut mua. Puhumattakaan, että olisi sanonut niinkin yksinkertaisen sanan kuin "kiitos". Mä järjestin ja maksoin kaiken, mutta taaskaan ei kelvannut. Hyvä puoli noissa nimppareissa oli, että nuorempi sukupolvi oli ihan innoissaan ja halusi palauttaa takaisin meidän vanhat perinteet. Joten nyt on varattuna pöydät vappubrunssille. Siskoni kysyi isältä, haluaako hän osallistua (koska ravintolan valintaan sitten liittyisi tietenkin se, että sinne pitää päästä pyörätuolilla, jos isäkin tulee).  Isä oli kuitenkin vastannut siskoni kysymykseen ärisemällä, että "mmmmm mmmm ööörrr minähän en minnekään tule". Juu ei tarvitse tullakaan, meillä muilla on satavasmasti mukavampaa, kun vanha jäärä pysyy kotonaan. Pitää muistaa sanoa kaikille brunssille tuleville, että knnykät äänettömälle. Koska melko varmasti isä alkaa pommittaa soitoin ja viestein, kuinka kaukosäätimestä on paristo loppu, maitotölkki tippui lattialle, en pääse vessaan jne jne. Painakoon turvarannekkeen nappia tai soittakoon 112:een, jos on joku hätä. 

Läheskään kaikki vanhukset eivät ole mukavia. Osa niistä on taitavia manipuloimaan. Onnekas on se, jolla on loppuun asti ihanat vanhemmat. 

Mä ymmärrän ketjun aloittajaa, vaikka en missään Ruikonperällä tai Tuupovaarassa lapsuuttani asunutkaan. Mulla on kuitenkin paljon serkkuja, jotka asuivat. Ja moni kertonut, että pikkupaikkakunnalla asuminen 1950-1970 -luvuilla oli aika ahdasmielistä. Kukaan serkuistani, jotka muuttivat kaupunkeihin opiskelemaan ja töihin, eivät ole palanneet takaisin näihin "Ruikonperiin". Mulla on maaseudusta ja pienistä paikkakunnista vain hyviä kokemuksia, koska vietin sellaisessa vain kesäni. Kesäloman loputtua takaisin kotiin Helsinkiin. Mutta kyllä mä niiden kesälomienkin aikana havaitsin jonkin verran ahdasmielisyyttä. Ja nyt siis puhun 1960-luvusta. 

Mä vähän luulen, että meillä suomalaisilla on jossain määrin vaikeuksia puhua aikuisten lastemme kanssa syvällisesti asioista. Matti kokee tehneensä kaikkensa perheensä eteen, kun oli aamusta iltaan töissä. Pystyi maksamaan pojalleen Janille jääkiekkoharrastuksen. Jani taas olisi ehkä lapsena halunnut, että iskä olisi ollut kotona ja käyty vaikka iskän kanssa onkimassa ahvenia. Mutta iskällä ei ollut aikaa, koska iskän piti painaa pitkää päivää, jotta Janilla olisi mahdollisuus tulla vaikka NHL.tähdeksi. 

Mun lapset on jo keski-iässä ja ollaan joskus juteltu näistä asioista. Mulle oli aikoinaan tärkeää yrittää saada lapsilleni sellainen taloudellinen tilanne kuin heidän kavereillaankin oli. Vaikka mä olinkin yh ja jouduin paiskimaan enemmmän hommia kuin jos taloudessa olisi ollut kaksi palkansaajaa. Mun lapseni ovat kuitenkin kertoneet, että heille vähempikin olisi riittänyt. Vaikka piknikki takapihalla ja peli Afrikan tähteä yhdessä. Ovat kyllä senkin sanoneet, että kun mahdollistin heidän harrastuksensa, niistä harrastuksista tuli heille myös työura. Että ei se nyt ihan hukkaankaan mennyt. 

Mun äiti neljännesvuosisata sitten myönsi, että mä olen vahinkolapsi. Vuonna 1961 ei vielä ollut e-pillereitä. Olen olemassa sen vuoksi, että isäni ei himoissaan älynnyt kiskaista tarpeeksi ajoissa ulos. Mutta sen sijaan, että isä syyttäisi itseään omasta virheestään, isä on kaikki nämä kohta 65 vuotta syyttänyt mua tekemästään virheestä. Äiti sentään yritti olla hyvä äiti ei-toivotulle lapselleen, isä ei koskaan edes yrittänyt. Mutta isä mielellään käyttäisi mua ilmaisena piikanaan. Äidin vuoksi vielä jaksoin, mutta nyt kun äitiä ei enää ole, mulle on täysin yhdentekevää,  vaikka isä maksaisi lonkka murtuneena lattialla monta vuorokautta. Minä en ole mikään Rafaelin enkeli.

Vierailija kirjoitti:

Tää on mielenkiintoinen aihe, koskettaa monia meistä. Lapsina ja vanhuksina.  Tosin epäilen provoksi sillä miten 15v. muuttaa itsekseen kaupunkiin?

Jos on loppuvuodesta syntynyt ja peruskoulun jälkeinen oppilaitos ei ole kotipaikkakunnalla, niin hyvin voi olla 15 v muuttaessaan opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Alkuvuodesta syntynyt ehtii täyttää 16v,  loppuvuodesta syntynyt on vielä 15v. Täyttää toki hetken päästä 16v. 

Vierailija kirjoitti:

Miettikää jo omaa vanhuutta kun sekin on edessä. Miten haluatte että lapset suhtatuvat jos/kun " pää ei enää toimi" kuin nuorempana. Siitä mietinnästä voi saada jopa jotain siihen miten nyt omiin vanhempiinsa tulisi suhtautua ja heitä kohdella. Ei auta se, mutta kun minä..

Mä haluan, että aikanaan mun lapset laittaa mulle myllynkiven kaulaan ja kippaavat tohon läheiseen järveen. Siis sitten, jos muutun heille pelkäksi rasitteeksi ja toistan samoja juttuja päivästä toiseen. Varsinkin, jos olen huonotuulinen ja vain märisen kaikesta. Mun muistisairas äitini jaksoi vielä silloin, kun oli jo ihan suu auki sängyn pohjalla makaava viittä vaille vainaja, nauraa iloisesti, kun näytin sille kännykästäni hauskoja kissavideoita. Jos olisi alkianut märisermään, että mitä sinäkin tuilet tänne nolita kissavideoita näyttämään, niin takuulla en olisi enää mennyt. 

Mun lapset näki, millaista mulla oli äidin eli heidän mumminsa viimeiset vuodet. Ollaan puhuttu asiasta ja ymmärtävät hyvin, että MINÄ en halua heille samanlaista elämää - tai ei se nyt edes mitään elämää oikeasti ollutkaan - sitten, kun mä olen yhtä horisko. 

Vierailija kirjoitti:

Sinulle aloittaja. Kerrohan olosi ja tunnelmas sen jälkeen kun menetät vanhempasi. Montako vuotta he sinusta huolehti kun olit avuton lapsi. Älä vahingossakaan tule tänne palstalle itkemään sitten kun vanhempasi kuolee eikä sinulla ole enää paikkaa minne menet ja mistä nyt valitat. 

Mun äiti kuoli 2 vuotta sitten. Kuukautta vaille 97-vuotiaana. En ole vieläkään itkenyt äidin kuolemaa. Mun siskoni taas vollottaa heti, jos edes mainitaan äiti. Siskoni tosin ei joutunutkaan huolehtimaan paria vuotta muistisairaasta äidistään vaan sai viettää mukavaa elämäänsä ihan rauhassa, koska minä huolehdin äidistä. Koska minä huolehdin äidin, siskoni vuoro on huolehtia isä. Ja siskoni on nyt ihan helisemässä, kun ei voikaan elää mukavaa elämäänsä vaan isä hyppyyttää siskoani edestakaisin milloin milläkin asialla. Olen siskolleni sanonut, että en ala hyppimään puolestasi, koska sinäkään et äidin osalta hypinyt kertaakaan mun puolestani, mutta voin olla sulle tukena, kun hyppelet.