Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Hyvää aurinkoista huomenta kaikki pähkinähakit ja -nakkelit, toivottavasti tänään on lupsakampi päivä myös hymistelyketjussa.
Keittiön itäikkunan mittarissa +35, länsiparvekkeella +5, illalla lukemat toisinpäin.
Tiskiä kertynyt, juuri lauantaina tiskasin, kuka mun astioita sotkee? Saisinpa itseni tiskamaan aina heti ruuanlaiton ja syömisen jälkeen, ei onnistu täydellä vatsalla.
Saanko vielä valittaa kahdesta asiasta? Valitan, vaikken lupaa saakaan:
1. Kun kirjoittaa viestiä pitkään, mietiskelee, hakee ehkä kahviä välillä (minkä tein) niin vahvistusnumerot ehtivät muuttua
2. Kun ylä-/alapeukuttaa, tulee koko lainausketju tarpeettomasti näkyviin. Vierittelepä taas tekstejä ylös.
3. Kahvi ehti jäähtyä
4. Aamukahvi kannattaakin laittaa termospulloon :D
Mä laskin, mikä on energiankulutukseni sitten, kun olen tavoitepainossani, ja aloin syödä vain sen verran. Söin kaikkea mitä ennenkin, mutta huomattavasti pienempiä määriä. Sen verran ruokavalio muuttui entiseen verrattuna, että rasvan ja proteiinin määrä on nykyisin suhteessa suurempi kuin ennen ja hiilareiden määrä pienempi. Vaihdoin myös lautaset pienempiin. Kerran kuukaudessa punnitsin itseni ja kun suunta oli alaspäin, niin hyvä. Mitä lähemmäs tavoitepainoa olen tullut, sitä harvemmin olen punninnut itseni. Ensimmäisen vuoden aikana lähti keskimäärin kilo kuukaudessa ja sen jälkeen vähemmän. Viime kesästä lähtien olen jo ollut normaalipainoinen eikä mulla ole kiirettä saada vielä paria kiloa pois ollakseni tavoitepainossani. Itseasiassa lääkärikin oli sitä mieltä, että mun ei ehkä kannata tässä iässä pyrkiä niin lähelle alipainon rajaakaan.
Mun mielestä on selvää, että kun elinpiiri pienenee, myös jutut vähenevät. Ei ole mitään kerrottavaa. Jos ei vanhus jaksa seurata enää uutisia ja ajankohtaisohjelmiakaan, ei jutun aihetta synny edes maailman tapahtumista. Sitten puhutaan siitä, että kahvi on kamalan kallista, mutta onneksi viime viikolla oli Juhla Mokka tarjouksessa.
Äitini oli vielä muistisairautensa alkuaikoina kiinnostunut maailman tapahtumista, mutta sitten lopulta ei enää. Isä taas ei ole koskaan ollut kiinnostunut muusta kuin työstään. Jäi työelämästä poiskin vasta 89-vuotiaana, mutta samat työjutut jatkuu edelleen, joskin nyt menneessä aikamuodossa. Isä on kertonut mulle samat työjuttunsa jo satoja kertoja eikä mulla ole aavistustakaan, keitä ne ihmiset ovat olleet, joista hän puhuu. Toisaalta isä ei oletakaan, että mä tajuaisin sen jutuista mitään. Hänelle on tärkeintä saada puhua ja mä olen oppinut vuosikymmenten varrella ajattelemaan omia juttujani isän puhuessa. Isä tykkää pitää "luentoja" ja sille riittää, että on vähintään yksi elollinen olento "yleisönä". Sillä ei ole merkitystä, kuunteleeko yleisö vai ei.
Vanhuksetkin ovat erilaisia ja jotkut ovat hyvinkin aktiiivisia ja toiset sitten taas eivät. Kuten nuoremmillakin, niin osa vanhuksista on kiinnostuneempia asioista ja ilmiöistä ja toiset taas henkilökohtaisista asioistaan, joihin voi kuulua lasten ja lastenlasten lisäksi vaikka naapureiden tai sukulaisten tekemiset ja sanomiset. Samaa ilmiötä huomaa, kun joku on pienten lasten kanssa muutaman vuoden kotona, niin jututkin alkaa liittyä pääasiassa lapsiin ja kotiin. Ja kun palaa taas työelämään, niin jututkin monipuolistuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.
Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.
Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.
Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia. Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.
Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.
Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa.
Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen.
Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva. Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D
Tuo punaviini-illallinen oli vittuilua. Onneksi mies pääsi pakoon, teillä olisi ollut hirveä suhde.
Onko yleistä sinulla kirjoittaa noin ilkeästi?
Asetapa itsesi tuon miehen asemaan. Hän on yrittänyt ohjata Lammasta ruuanlaitossa ja vihjannut, että äiti osasisi varmaan neuvoa. Niin sitten kun tulee kotiin, on lappu pöydällä, mutta ei ole selvitetty koskaan koko asiaa. Miehet eivät ole verbaalisesti niin taitavia kertomaan asioitaan, möläyttelevät ja sanovat suoraan. Ollaan eri planeetoilta naisten kanssa. Puhumalla suoraan kummankin puolen kantilta asiat selviävät. Tuo temppu oli törkeä.
Mikään ei olisi estänyt sitä miestä tekemästä parempia ruokia. Ja olet oikeassa siinä, että se oli vittuilua. Eipä me sen jälkeen kauaa yhdessä enää oltukaan. Käskin sen pakata tavaransa ja häipyä. Pakkasi ja muutti takaisin vanhemmilleen. Katsoin jokin aika sitten Hautahausta, niin on nköjään kuollut jo vuosia sitten. Ei elänyt edes kuuskymppiseksi.
Aika hyvä kysymys. Nimittäin mietin, huolehdinko vai en. Tavallaan kyllä, koska tarpeen mukaan kerron siskolleni erilaisia vaihtoehtoja, mitä on olemassa. Mutta konkreettisesti en, koska en soita isälle enkä käy hänen luonaan kuin vain poikkeustapauksissa. Ja silloinkin vain yhdessä siskoni kanssa. Annan siis siskolleni neuvoja ja hän sitten hoitaa homman, mikäli isä suostuu. Mun ei tarvitse enää käyttää aikaani ja energiaani isän suostuttelemiseen. Äidin kohdallakin rankinta oli vääntää joka ainoasta asiasta isän kanssa, kun se kieltäytyi ihan kaikesta, mikä olisi tehnyt heidän elämästään helpompaa. Äidin etsiminen öisin tuolta kaduilta ei ollut erityisen rankkaa, koska mä sain hyvin helposti puhuttua äidin ympäri ja palaamaan kotiin. Välillä mua nauratti, kun äiti oli niin iloinen, että tuntematon naisihminen talutti hänet takaisin kotiin.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/