Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 106: "Ahneenmpaa sukupolvea, kuin nykyiset vanhukset, ei ole koskaan ollut, eikä koskaan tule olemaan. Yksikään sukupolvi ennen eikä jälkeen, tule saavuttamaan heidän elintasoaan tai eläketasoaan. Mutta siitäpä se kauhea pelko tuleekin, että joku haluaisi rahaa tai että rahaa pitäisi käyttää vaikkapa palveluihin. Eihän tässäkään ketjussa kukaan ole sellaista sanonut. Mutta se pelko takuu näiden senioireiden takaraivossa koko ajan, niin ei edes ehdi huomata, että nyt oltiin taas omissa kuvitelmissa."

Varmasti suurimman osan kohdalla ihan totta. Omat vanhempani ovat syntyneet 1920-luvulla eivätkä ole olleet mitään pihejä. Kun isä on halunnut uusia vaikkapa musiikin kuunteluun tarvittavia laitteita, niin oikeastaan mitään kattohintaa niille ei ole ollut. Olen tiennyt, että vanhemmillani on ollut ihan hyvin varaa ostaa mitä erilaisimpia palveluita. Mutta kun ei. Mikään, mitä ehdotin heidän vanhuuspäiviensä helpottamiseksi, ei käynyt. Ei sen takia, että niistä olisi pitänyt maksaa, vaan siksi, että ilman ulkopuolista apua saadaan Reipas ja tunnollinen lammas juoksemaan siellä öisinkin. Vasta sitten, kun lakkasin vastaamasta työpäivän aikana isän puheluihin ja laitoin illalla kännykän äänettömälle, isä suostui hankkimaan turvarannekkeen. Joka maksaa noin 60€/kk. Ihan pikkuhiluja mun vanhemmilleni. Äidin kuoleman jälkeen perunkirjoituksessa selvisi, että äidillä oli pelkästään pankkitilillä lojumassa lähes neljännesmiljoona rahaa. Mutta tosiaan heille oli mukavampaa, että Reipas ja tunnollinen lammas nousee klo 3 yöllä sängystään, pukee päälleen ja rientää sinne, kuin että turvapalvelusta olisi tullut joku tuntematon apuun. Ja sitten Lammas istuu siellä aamukuuteen asti ja lähtee viemään koiran ulos ja sitten  zombina päivän ensimmäiseen teams-palaveriin. Ja tätä siis tapahtui monta kertaa viikossa. Paljon mieluummin olisin suonut, että olisivat käyttäneet vaikka kaikki rahansa ulkopuoolisen avun hankkimiseen. Mulla kun meinasi omakin terveys jo mennä, kun vuosi takaperin verenpaineet oli tyaas tasoa 230/190. Edellisen kerran kun olivat pidempään sitä tasoa, mulla repesi munuaisvaltimo aiheuttaen massiivisen sisäisen verenvuodon ja on onnellisten sattumusten summa, että selvisin ylipäätään hengissä. Tietyllä tavalla olen edelleen vihainen isälleni, että hän täysin turhaan omilla vaatimuksillaan vaaransi mun hengen ja terveyden. Kun ei olisi ollut mikään pakko. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen tätä ahneutta. Ei malteta odottaa ees vanhuksen kuolemaa vaan jankutetaan hyvistä eläkkeistä, vois rahat antaa lapsilleen.  Minkäikäisiä on vanhuksen lapset?  Iltapuolen ahneita ihmisiä.

Multa meni tässä ketjussa nyt ihan ohi, missä vanhuksen pitäisi antaa rahat lapsilleen. Eenmmän on tainnut olla kyse siitä, että vanhus käyttäisi rahansa palveluiden ostamiseen sen sijaan, että hyppyyttää lapsiaan milloin mitäkin tekemässä. Jos vanhuksella on rahaa ja kotiovelta pääsee autoon asti, niin taksi tuo ja taksi vie. Taksilla kauppakeskukseen ja sitten voi viettää kauppakeskuksessa vaikka 6 tuntia kierrellen kaikki kaupat läpi, jos kerran on niin tärkeää saada joku 20 senttiä halvemmalla kuin mitä toisessa kaupassa on. 

Nro 88: "Ohiksena tähän. Tietenkin se on yksinäisyys. Mutta miten pitkälle oman terveyden uhalla pitää lapsen joustaa vanhuksen oikkuihin? Äitini käyttää lapsiaan tunne-elämänsä ongelmien oksennussankona. Ei sellaista jaksa millään. "

Hyvä kysymys. Jos mahdollista, voisi kokeilla sitä, että kävisi vanhuksen luona ihan muuten vaan. Istuisi kahvilla ja kuuntelisi vanhuksen jutut. Ja sitten katsoisi, väheneekö milloin mistäkin asdiasta avuntarpeen soittelut. Voi olla, että ei vähene, tai sitten vähenee. Sitäkin voi kokeilla, että jos vanhus kertoo tarvitsevansa apua asiaan x, niin käy tosiaan tekemässä vain sen asian x ja välittömästi sen jälkeen ovesta ulos. Tällä tavalla siis testaa, onko ne "avuntarpeet" kuitenkin enemmän sitä, että vanhus haluaa vaan lapsensa seuraa. Mitä tulee tuohon tunne-elämän oksennussankona olemiseen, niin vastaa vaan, että jaahas, no niimpä niin ja sellasta se nyt vaan on, ja sitten vaihtaa puheenaihetta. Tiedän kyllä, miten raskasta kuunteleminen on, mutta jos ja kun ei jaksa enää kuunnella, vaihtaa puheenaihetta. Jos vanhus siitä suuttuu, niin sanoo vaan, että no minäpä lähden tästä nyt kotiin. Ei ole ihan helppoa asettaa jäärälle rajoja, mutta ei pidä myöskään menettää omaa terveyttään jäärän takia. Kaikki tilanteet ovat yksilöllisiä ja samoin niissä olevat ihmiset, joten on vaan jotenkin koitettava löytää se tapa, jolla selviää. Vaikeinta varmasti on opetella olemaan tuntematta syyllisyyttä, koska vanhukset ovat aika usein erittäin hyviä syyllistämään muita. Kun vuosi sitten lääkärin suosituksesta lakkasin vastaamasta isän puheluihin (aloin laittaa illala puhelimen äänettömälle), en mä aluksi saanut nukuttua yhtään sen paremmin kuin ennenkään. Alitajunnassa jyskytti koko ajan, että no entä, jos nyt ihan oikeasti jotain kamalaa sattuu. Sain sitten työterveyslääkäriltä vielä unilääkkeet. Viikon verran niitä tarvitsin ja sen jälkeen hyväksyin, että en ole Jeesus enkä edes Äiti Teresa. Jos jotain sattuu, niin sitten sattuu. Jonain päivänähän väistämättä jotain sattuu, koska kukaan ei elä ikuisesti. 

Mutta siis tiedän hyvin, miten hankalissa tilanteissa monet jääriensä kanssa elävät. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan vanhuksista, minkä ikäisiä tarkoitatte? Ihan vain uteliaisuudesta kyselen. Olen itse 76 ja käyn yleensä vain yhdessä kaupassa, mutta jos joku tuote on huomattavan alennettuun hintaan, menen sitten sinne (viereinen kauppa). Joskus ihan vaihtelun vuoksi menen muihinkin kauppoihin ja kauppakeskuksiin päiväkahville. Laskuni/pankkiasiani hoituvat "itsestään", koska ovat pääasiassa e-laskuina. Olen jo niin vanha, että haluan asioiden menevän mahdollisimman helposti ja yksinkertaisesti. 

Mun isän näkö toisesta silmästä heikkeni hänen ollessan 89v. Siihen asti oli vielä kokopäivätöissäkin, mutta kun ei enää voinutkaan ajaa autoa,  asiat mutkistui. Eniten multa vaadittiin kaikenlaista apua, kun äiti oli 95v (jolloin muistisairaus paheni) ja isä oli silloin 93v. Äiti eli kuukautta vaille 97-vuotiaaksi, isä on nyt 95v ja pärjäilee kotona miten pärjäilee. Ostokset tulee kotiinkuljetuksella ja joka toinen perjantai käy siivousfirma. Kotihoitoa ei ole tarvinnut, kun ei ole muita sairauksia kuin polvien nivelrikko. 

Nro 69: Olet ihan oikeassa. Mä nostan silti edelleen esiin sen, että vanhuksen käytöksen takana voi olla ihan vain yksinäisyys. Aikoinaan puolen vuoden ajan - vaikka kävelin itsekin kyynärsauvojen kanssa - kannoin vanhempieni ostokset heille kotiin. En käynyt itsekään kaupassa kahden polvileikkaukseni välissä vaan tilasin kotiinkuljewtuksella, mutta isä halusi, että tilaan myös heidän ostoksensa. Se ei käynyt, että isä olisi tilannut itse, eikä edes se, että minä olisin tilannut heille. He halusivat, että minä henkilökohtaisesti tulen käymään. He halusivat tavata minut, ei niillä ostoksilla ollut niin väliä. Toinen polvileikkaukseni oli helmikuussa ja ennen sitä sanoin isälle, että mä en sitten varmaan noin viiteen viikkoon leikkauksen jälkeen tule menemään lainkaan ulos. Että joko hän nyt opettelee tilaamaan itse tai sitten ovat 5 viikkoa ilman ruokaa. Hyvin oppi tilaamaan ja sen jälkeen toistuvasti kertoi, miten hyvä palvelu se oli. 

Heittäytymällä "hankalaksi" vanhus saa omaisiltaan paljon enemmän aikaa kuin jos vanhukselle sopisi kaiken tekeminen helpoimman kautta ja nopeasti. Miksi viettää läheisensä kanssa vain 15 minuuttia, jos voi viettää 2 tuntia? Vanhuksen kannalta on siis mielekästä tehdä kaikki vaikeimman kautta, koska silloin rakas tytär/poika on vanhuksen kanssa pidempään. 

En itsekään alussa tajunnut tätä kuviota. Loppujen lopuksi isälle olisi ollut ihan sama, vaikka olisin käynyt siellä siirtämässä vain puhtaan juomalasin yhdestä kaapista toiseen, kunhan jäin myös tunniksi pariksi kahville. Isällä, vaikka onkin jo 95v, ei ole mitään läääkityksiä eikä mitään sellaisia sairauksia, minkä vuoksi mua voisi juoksuttaa siellä. Ei yhtään mitään konkreettista, mihin tarvitsisi mun apuani. Niin kauan, kun äiti vielä eli, isä saattoi soittaa äidin touhuiluista ja vaivoista montakin kertaa vuorokaudessa. Myös öisin soitteli ja kesken työpäivän. Mutta....mä olen äidin kuoleman jälkeen käynyt joka ainoa sunnuntai klo 14:00 isän luona kahvilla. Istun siellä aina 2-3 tuntia ja isä saa mun jakamattoman huomioni ja voi puhua sydämensä kyllyydestä ilman, että hänen tarvitsisi keksiä joku pikkuavuntarve, jolla saisi mut tulemaan luokseen. Viime sunnuntaina kuuntelin kahden tunnin luennon rakennustekniikan fysiikasta (eikä ollut edes ensimmäinen kerta), mistä en ymmärtänyt ihan eri alan ihmisenä hölkäsen pöläystä, mutta isälle oli tärkeää saada puhua. Ja pyghya nimenomaan itselleen tärkeälle ihmiselle eli mulle, ei jollekin random vanhukselle seurakunnan tai muun tilaisuudessa. 

Valitettavan usein vanhusten kohdalla käy niin, että kun erilaista avuntarvetta tulee, ei nuorempi sukupolvi käy enää ihan vaan huvin vuoksi kahvittelemassa. Ja kun ne normaalit kyläilyt vähenee, vanhus alkaa keksiä lisää ja lisää erilaisia asioita, joihin tarvitsee apua. Ja jos vanhus haluaa viettää seurassasi 2 tuntia, ei hän tietenkään  halua hoitaa asioita niin, että niiden hoitamiseen menee vain vartti.