Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 147: "Nyt täytyy vähän protestoida. 60-luvulla ja vielä 70-luvullakin asuttiin kaupungeissa monasti niin ahtaasti, että sinne tuotu vaari tai mummo olisi joutunut asumaan ja nukkumaan keskellä toisten asuttamaa huonetta. Ei ollut ylimääräistä tilaa. Esim. laulaja Kirka kertoi lapsuudenmuistelmissaan, että heidän neljän lapsen perheensä asui yksiössä! He olivat onnellisia, kun pääsivät muuttamaan isompaan, joka muistini mukaan oli kaksio. Siellä oli enemmän tilaa. Perheen viides lapsi syntyi siellä."

No juuri siitä syystähän se lakimuutos varmaan tehtiinkin, kun olisi ollut täysin mahdotonta ottaa vielä vanhuksetkin niihin 50 m2 Jakomäen kerrostaloasuntoihin. Mä olen syntynyt 1961 ja meillä sentään 4-henkisellä perheellä oli hulppea 63 m2 kolmio, mutta ei sinne kyllä olisi mitenkään mahtunut vielä mun isovanhemmat. On mielestäni ihan turha vedota siihen, että joskus vuonna miekka ja kirves vanhukset asuivat lastensa perheissä, kun eivät nämä tämän päivän vanhuksetkaan ottaneet omia vanhempiaqan luokseen asumaan vaan laittoivat vanhainkoteihin, jos kotonaan eivät enää pärjänneet.

Nro 138: "Mitä sulle Lammas muuten kuuluu? Miten menee nyt ja onko sulla omia ilonaiheita? Joko olet reissussa käynyt? Jos et vieläkään, niin minä annan sulle nyt määräyksen, että 3kk sisällä teet jonkun reissun. Mieluiten tee se, vaikka olisit jo käynytkin. Ja varaa siellä reissussa itsellesi jotain hemmotteluhoitoa, syö hyvässä ravintolassa ja käy mukavissa paikoissa. Olet sen ansainnut. "

Kiitos kysymästä, nyt alkaa kuulua ihan hyvää. Serinäjoki on slti vielä näkemättä :D . Just eilen mietin, että kun mun sisko täyttää nyt kesällä 70 v ja itse ajattelin sanoa hasta la vista työnteolle jo vuotta ennen eläkeikää eli ens syyskuussa, että jos vaikka lähdettäis systerin kanssa syksyllä Irlantiin. Olen jo kuunnellut kaikkea irkkumusiikkia Youtubesta. 

Viime syksynä aloin sitten vihdoin pitä huolta taas terveydestänikin. Vaihdoin yksityiseltä julkiselle ja mullehan sattui osumaan nuori innokas omalääkäri, joka vissiin päätti, että tuo potilas laitetaan elämään 100-vuotiaaksi. Sen nuoren lekurin into ja omistautuminen oli jotain niin ällistyttävää, että täällä Lammas nyt  joka ilta jumppaa ja pitää huolta itsestään. Työnantaja nyt vähän jarruttelee mun lähtöaikeitani - ja ymmärrän kyllä syynkin - mutta kukaan ei ole korvaamaton. Ei edes Lammas :D

Nro 124: "Kommentin 109 yleinen vanhusviha oli kommenttini aihe, pitäis ruveta sanomaan kommentin nro.

On kumma kun kuuskymppiset joilla jo vanhuus kolkuttaa ovella ovat hyvin vanhusvihamielisiä.

Noin omasta suvusta, sisarusteni 60-70- vuotiaista lapsista moni on huonokuntoisempi kuin minä heidän nuorin tätinsä..  vanhoja ovat jo hekin."

Kommentin, johon vastaa, numeroiminen on oikeasti kannatettava idea. Yleensä teenkin niin, kuten taas tässäkin kommentissani. Kun monesti jos vaan lainaa kommenttia, kommentti, johon oli tarkoitus vastata, ei siinä näykään vaan ne edelliset. 

Mutta asiaan...se, että ei hyväksy vanhuksilta mitä tahansa oikkuja ja temppuja, ei ole mitään vanhusvihaa. Jos taaperosi heittää puurolautasen lattialle ja potkaisee kissaa, ei sekään ole lapsivihaa, että kiellät - ja jatkossa estät - taaperoasi tekemästä niin. Rajat pitää voida asettaa. Niin vanhukselle kuin lapsellekin. Tai ihan minkä ikäiselle ihmiselle tahansa. Mä täytän tänä vuonna 64 ja se ei suinkaan tarkoita, että voisin alkaa aikuisten lasteni suhteen perseilemään miten huvittaa. Eikä se, että ajattelen näin, ole mitään vanhusvihaa. Vanhuksia voi koittaa ymmmärtää (ja tässäkin ketjussa useammassakin kommentissani olen kertonut just tähän ymmärtämiseen liittyviä asioita), mutta silti kaikkea ei tarvitse hyväksyä. Mä pystyn joskus ymmärtämään, miksi joku on tappanut toisen ihmisen, mutta ymmärtäminen ei tarkoita, että myös hyväksyisin tappamisen. 

Nro 112: "Hyvin perustelit miksi pitää kiukutella vanhemmilleen.  Heillähän on asiat hyvin.  Toista lapsparoilla joiden ikä on nyt 60-+"

Jos tämä oli mulle kommenttiini 110, niin voin kertoa, että sen 1,5 vuoden aikana mä todella, todella monta kertaa mietin, pitäisikö mun tehdä huoli-ilmoitus. Koska selvää oli, ettei isästä ollut muistisairaan  äitini hoitajaksi. Kauan sitten äiti kuitenkin mulle kertoi, että hänen toiveensa olisi saada olla loppuun asti kotona. Äiti oli jo nuorena sellainen, ettei pitänyt lainkaan tuntemattomista ihmisistä. Ei koskaan halunnut tutustua yhtään millään tasolla edes naapureihinsa. Vain sukulaiset äiti hyväksyi. Tiesin myös äidin hoitotahdosta, koska äiti oli kertonut sen mulle. Valitettavasti vaan se hoitotahto oli paperilla (allekirjoitettu 1990-luvulla) ja isä piti koko paperin piilossa äidin kuolemaan asti. Moni asia, mitä äidin viimeisinä elinkuukausina tapahtui, oli täysin äidin hoitotahdon vastaista. Mutta minkäs tein, kun mulla ei ollut mustaa valkoisella. 

Sen 1,5 vuoden aikana puhuin kuin ruuneperi. Kun lopulta sain isän suostumaan siihen, että palvelutarpeenohjaaja tulee käymään (koska isä oli vähän aiemmin kertonut, että äiti on käynyt suihkussa viimmeksi 3 kuukautta tai mahdollisesti jopa puoli vuotta sitten), niin silloinkin isä sille ohjaajalle kirkkain silmin selitti, että ei ole mitään ongelmaa. Ja tunti palaverin jälkeen soitti taas mulle, että tule äkkiä tänne, en pärjää äidin kanssa. 

Mun vanhemmillani asiat olisi olleet ihan hemmetin hyvin, jos olisivat niin halunneet. Mutta kun ei. Mikään järkevä ratkaisu ei kelvannut. Mikään ulkopuolinen apu ei kelvannut. Ennenkuin vasta sitten, kun mun oma terveyteni romahti. Sittewn isän oli pakko hyvksyä ulkopuolinenkin apu. 

Mulla ei ole oman talouteni osalta mitään ongelmia. Mulla on jopa isompi asuntokin kuin mun vanhemmilla. Hyväpalkkainen työkin ja omat eläkepäivät lähestyy kovaa vauhtia. Eläkekertymänikin on ollut jo vuosia sellainen, että pärjäisin sillä ihan hyvin. Säästöjä ja sijoituksiakin löytyy. Joten en ole mikään "lapsparka". Paitsi jos sellaisella tarkoitat henkilöä, joka ihan mielellään olisi hengissä vielä ensimmäisenä eläkepäivänäänkin. 

Nro 106: "Ahneenmpaa sukupolvea, kuin nykyiset vanhukset, ei ole koskaan ollut, eikä koskaan tule olemaan. Yksikään sukupolvi ennen eikä jälkeen, tule saavuttamaan heidän elintasoaan tai eläketasoaan. Mutta siitäpä se kauhea pelko tuleekin, että joku haluaisi rahaa tai että rahaa pitäisi käyttää vaikkapa palveluihin. Eihän tässäkään ketjussa kukaan ole sellaista sanonut. Mutta se pelko takuu näiden senioireiden takaraivossa koko ajan, niin ei edes ehdi huomata, että nyt oltiin taas omissa kuvitelmissa."

Varmasti suurimman osan kohdalla ihan totta. Omat vanhempani ovat syntyneet 1920-luvulla eivätkä ole olleet mitään pihejä. Kun isä on halunnut uusia vaikkapa musiikin kuunteluun tarvittavia laitteita, niin oikeastaan mitään kattohintaa niille ei ole ollut. Olen tiennyt, että vanhemmillani on ollut ihan hyvin varaa ostaa mitä erilaisimpia palveluita. Mutta kun ei. Mikään, mitä ehdotin heidän vanhuuspäiviensä helpottamiseksi, ei käynyt. Ei sen takia, että niistä olisi pitänyt maksaa, vaan siksi, että ilman ulkopuolista apua saadaan Reipas ja tunnollinen lammas juoksemaan siellä öisinkin. Vasta sitten, kun lakkasin vastaamasta työpäivän aikana isän puheluihin ja laitoin illalla kännykän äänettömälle, isä suostui hankkimaan turvarannekkeen. Joka maksaa noin 60€/kk. Ihan pikkuhiluja mun vanhemmilleni. Äidin kuoleman jälkeen perunkirjoituksessa selvisi, että äidillä oli pelkästään pankkitilillä lojumassa lähes neljännesmiljoona rahaa. Mutta tosiaan heille oli mukavampaa, että Reipas ja tunnollinen lammas nousee klo 3 yöllä sängystään, pukee päälleen ja rientää sinne, kuin että turvapalvelusta olisi tullut joku tuntematon apuun. Ja sitten Lammas istuu siellä aamukuuteen asti ja lähtee viemään koiran ulos ja sitten  zombina päivän ensimmäiseen teams-palaveriin. Ja tätä siis tapahtui monta kertaa viikossa. Paljon mieluummin olisin suonut, että olisivat käyttäneet vaikka kaikki rahansa ulkopuoolisen avun hankkimiseen. Mulla kun meinasi omakin terveys jo mennä, kun vuosi takaperin verenpaineet oli tyaas tasoa 230/190. Edellisen kerran kun olivat pidempään sitä tasoa, mulla repesi munuaisvaltimo aiheuttaen massiivisen sisäisen verenvuodon ja on onnellisten sattumusten summa, että selvisin ylipäätään hengissä. Tietyllä tavalla olen edelleen vihainen isälleni, että hän täysin turhaan omilla vaatimuksillaan vaaransi mun hengen ja terveyden. Kun ei olisi ollut mikään pakko.