Reipas ja tunnollinen lammas

Onkohan niin,  että lapsena ja nuorena elämät ovat monelta osin niin samanlaisia,  että kuulumiset ja tekemiset ovat pääsääntöisesti niin samanlaisia,  että niistä syntyy keskustelua? Tarkoitan,  että kun toinen kertoo jostain tenttiin lukemisestaan tai vaikka taaperon kuivaksi opettelusta,  toinen pystyy hyvin samaistumaan ja kertomaan vastavuoroisesti omistaan? Myöhemmin taas toisen kertoessa kuulumisistaan ikäänkuin odotetaan omaa vuoroa eikä osata ujuttaa omia kuulumisia keskustelun lomaan. Esimerkiksi kun  toinen kertoo olleensa viime viikonloppuna laivaristeilyllä, toinen sitten kertoisi olleensa viime viikonloppuna mökillä. Tässä siis yhtymäkohtana viime viikonlopun tekemiset.  En tiedä,  tuli vaan mieleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä. 

Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille. 

Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin. 

Mitenköhän ennen onnistui?

Ainakin meillä 1980-luvulla sekä vanhempien että isovanhempien sukupolvi opetti selkeästi, että toisille pitää antaa myös omaa aikaa. Sanottiin esimerkiksi, että koko ajan ei sovi pyytää leikkimään. 

Ehkä aiemmat sukupolvet ovat asettaneet rajan toisella tavalla ja toiseen paikkaan, mutta ovat sen kuitenkin asettaneet. Syitäkin on helppo löytää: ennen oli paljon yleisempää tulla kylään ilmoittamatta, eikä oikein ollut etiketin mukaista olla ottamatta vierasta vastaan. Siksi on opetettu (ainakin meitä) että jatkuvasti ei sovi pyrkiä vieraisille. Muitakin sääntöjä on ollut: sunnuntaisin ei sovi kyläillä, iltarauha annettava nuorelleparille, jne. – jos siis mennään wanhoihin aikoihin, minun isovanhempieni nuoruuteen. Näillä on varmistettu sitä "omaa aikaa", jota tässäkään keskustelussa kaikki eivät haluaisi ystävilleen suoda. 

 

Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin. 

 

Aikana, jolloin lankapuhelimet olivat harvinaisia oli vaikeampi pitää yllä ystävyyssuhteita. Jotain kirjeitä saatettiin laittaa, jos osoite oli tiedossa, usein ei ollut. Läheisimpien luona saatettiin kyläillä, mutta harvoin, koska ei juuri ollut vapaata tai varaa matkustaa. Jos työpaikat ja paikkakunnat vaihtuivat, niin entiset kaverit monesti jäi. Niinhän se nykyäänkin usein menee, vaikka yhteyttä olisi niin paljon helpompi pitää. Erikseen sitten he, jotka asuivat pitkään samalla paikkakunnalla, jolloin pystyi poikkeamaan kylässä ja siten ystävyys säilyi. Nykyään ei tällaista juuri tehdä, vaan lähes kaikki pitää sopia kalenterin kanssa ja menee usein viikkojen tai kuukausien päähän. Ja ne kenellä oli rahaa oli se puhelin ja varaa matkustella, käydä ravintoloissa, tapahtumissa, istua iltaa ystävien kanssa jne. ja siten usein laajempi sosiaalinen verkosto. Vapaa aikaa on nykyään enemmän, mutta se menee enimmäkseen johonkin muuhun kuin ystävien tapaamiseen. Ystävälle ei ole tahdo löytyä aikaa eikä energiaa, mutta somessa ollaan ainakin pari tuntia päivässä.

Somessa oleminen on helpompaa,  koska samaan aikaan voi tehdä jotain muutakin.  Tai vaikka keskustelun lomassa imuroida,  käydä kaupassa,  käyttää koira ulkona jne.  Somessa keskustelu jatkuu taukojen jälkeen.  Tavatessa taas pitää keskittyä 100%:sti toiseen ihmiseen eikä voi edes kymmentä minuuttia ajatella omiaan.  

Noin muutenkin työelämässä vielä ollessani ja erityisesti lähitöissä, niin eipä sitä enää iltaisin oikein jaksanut lähteä minnekään ystäviä tapaamaan.  Viikonloppuna sitten,  mutta viikonloppuisin oli sitten muitakin,  jotka toivoivat tapaamista.  Yhden ystäväni kanssa käytiin aikoinaan vähintään kaksi kertaa kuukaudessa stadissa Hakaniemen hallissa ja torilla.  Nähtiin lauantaiaamuisin klo 9 päärautatieasemalla (molemmilla bussimatka sinne kesti noin 45 minuuttia eli klo 8 aikaan piti lähteä kotoa) ja samalla reissulla käytiin kahvilla tai lounaalla.  Nämä reissut loppui, kun ystäväni liikuntakyky heikkeni niin, että ei pystynyt enää kulkemaan bussilla.  Ne oli kyllä ihan kivoja aikoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vau. Kuvaako tuo helsinkiläisten elämää kovinkin tarkkaan? Omaani en tunnnista tuosta kuten olettaa saattaa kun asun muualla. Sääli ja osanotto.

Tuli katseltua nostalgisista syistä Risto Jarvan Loma areenasta. Mielestäni tuon ajan Suomi oli paljon ahdistavampi paikka, kun piti tykätä ja käyttäytyä tietyillä tavalla, jottei ei vahingossakaan erottuisi joukosta.

Olen syntynyt 1961 ja mielestäni Suomessa on vuosikymmen vuosikymmeneltä ollut vapaampaa,  millaista elämää haluaa elää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niimpä niin. Täällä "selvitään" elämästä eikä suuremmin pyritä edes elämään. Just luin tutkimuksen, jossa älypuhelimen tulon myötä, nimenomaan Suomessa, eläminen on siirtynyt sosiaaliseen mediaan ja tämän älylaitteen sisälle. Elämä katukuvassa on vähentynyt entisestään sen myötä ja aidot  sosiaaliset suhteet ovat kaventuneet. 

No jos on paska ilmasto suurimman osan ympäri vuoden, niin mitä kuvittelet? Eiku ulos vaan loskasta, harmaasta, ja mudasta nauttimaan.

Ja tuon päälle vielä niin turkasen kylmä. Sitten kun on vähän mittarin mukaan lämpimämpi niin ulkona käy hyytävä tuuli.

Islannissa. Ruotsissa ja Norjassa aika sama ilmasto. Eikä Kanadakaan kovin erilainen ole.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio. 

Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...

Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää. 

Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.

On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan. 

Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä? 

No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten.  Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa. 

Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?

Hänen, jonka käsketään niellä omat tunteensa, kun hänelle valehdellaan. Hänen, joka kelpaa hyvinä aikoinaan, muttei huonoina hetkinään. Hänen joka joutuu odottamaan, että toinen osapuoli kertoo mitä ja milloin voidaan tehdä sitä ja tätä saamatta itse kysyä ystäväänsä menoihin enää, jos ensimmäisellä kerralla ei käynyt.  Ts. Hän jonka suurin osa teistä katsoo hyväksi ystäväksi. Hän jonka tehtävä on viihdyttää teitä, hylkäämällä ja siirtämällä syrjään omat tunteensa ja tarpeensa. 

Ilmeisesti rajattomuuteen liittyvät ketjun lukuisat viestit eivät ole avanneet sulle mitään uutta näkökulmaa. Harmi. Harmi sun puolesta. Mutta et mitenkään voi enää yllättyä, miksi sulla on haasteita ystävyydessä. Lue viestisi huolella ja pohdi, kuka ikinä voisi haluta osakseen tuollaista painostavaa syyllistystä.

Ihmiselle, jolla on terveet rajat ja tunteiden tasapaino ja säätely lähtee omasta itsestä, rajattomat ihmiset näyttäytyvät kaoottisina ja pelottavina. 

Juuri näin.  Rajaton yrittää jatkuvasti rikkoa myös toisen rajoja. Se on vähän sama kuin jos antaisi vähän väliä toiselle luunapin otsaan.  Ei sellaista kukaan pidemmän päälle jaksa.