Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Millakin on suvussa nuoria opiskelijoita,asuvat asuntolassa ja pärjäävät ilman vanhempien tukia.Eivätkä hae töitä vaan keskittyvät opiskeluun.

Heillä onkin ollut onnea, että opiskelevat sellaisessa kaupungissa, missä on edullisia soluasuntoja. Täällä pk-seudulla käytännöllisesti kaikki soluasunnot muutettiin yksiöiksi jo aikoja sitten. Soluasuntoja on niin vähän, että läheskään kaikki eivät sellaiseen pääse. 

Vierailija kirjoitti:

Mietin tuota itsekkyyttä. Ihmiset on nykyään aika kuormittuneita toki, mutta myös aika kovia tunnustelemaan omia tunteitaan. Miltä nyt tuntuu, missä minun rajani menevät, mitä tarvitsen nyt. Ja kun on väsynyt ja kiireinen, sitä usein sitten tarvitsee vetäytymistä. Usein unohtuu, että niistä ystävyyksistä nimenomaan saisi elämään paljon hyvää. Mutta monesta se tuntuu liialliselta vaivannäöltä, että olisi oikeasti vastavuoroisessa suhteessa toiseen ihmiseen. Valitaan mielummin yhteyden hiipuminen. Ja sitten mietitään, miksi joka kolmas suomalainen on yksinäinen. Miksi ystävyyksien hoitaminen tuntuu liian isolta vaivannäöltä, ja miksi se on se, joka melkein ensimmäisenä rajataan elämästä pois, kun on kuormittavaa?

 

Täälläkin moni on kertonut, että tuntuu raskaalta yrittää pitää suhdetta hengissä, kun se toimii aina vain toisen ihmisen tarpeiden ja kulloisenkin fiiliksen mukaan.

Voisko tuohon jotenkin vaikuttaa se, että yhä vähemmän on niitä ihmisiä, joilla menee hyvin ja jotka juttelevat iloisista ja hauskoista aiheista? Ja yhä enemmän niitä, jotka tarvitsevat toista ihmistä vain purkaakseen omia huoliaan ja murheitaan? Sitten, jos itselläkin on niitä huolia ihan riittävästi, niin ei jaksaisi kuunnella vielä toisen huoliakin?

Kun muistelen omasta elämästäni aikaa, kun lapset oli pieniä, niin ystävien kanssa nimenomaan juteltiin kaikesta kivasta, vitsailtiin - joskus ihan tilannekomiikkaakin - ja naurettiin paljon. Eikä stressattu vapaa-ajalla työasioista. Kun työpaikan ovi meni kiinni, ei edes ajateltu koko työpaikkaa ennenkuin taas aamulla, kun avattiin työpaikan ovi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekäs aikakausi on myös sitä, että ahnehditaan työn lisäksi opiskeluja ja harrastuksia ja sitten uuvutaan täysin. Kun ystävä kysyy kylään, ollaan niin kiirellistä ja tärkeää. Kun itse on sössitty ajankäyttö ja keskitytty kokoajan olemaan tärkeä. Älkää kiireiset vinkuko ystäviä, kun tulee kriisi, esim ero tai sairaus, jos aikaa ei koskaan teidän kiireisessä elämässä ollut.

Miksi kukaan ei aikatauluta aikaa ystäville? Ei tämä kovin monta vuosikymmentä vielä ole tällaista ollut, että juostaan tukka putkella koko ajan. Me ihmiset tehdään ne kiireemme ihan itse. Aikaa on, jos järjestää elämänsä niin.

Maailma on muuttunut. Kun mä sain 1986 ja 1991 lapsia, niin niiden lasten keskeisin homma oli leikkiminen. Pihalla oli  kavereita ja jos jos lapsi halusikin luistella tai vaikka pelata lätkää, niin se onnistui ihan hyvin läheisen koulun kentällä. Saattoi siellä kentän laidalla olla jonkun isäkin vähän niinkuin valmentamassa junnuja, mutta siihen aikaan lasten harrastaminen ei ollut tavoitteellista. Ehkä korkeintaan joku baletti tai pianotunnit. Nyt siellä koulun kentällä ei ole enää edes jäätä. Eikä niitä "valmentajia". Nyt on urheiluseurat ja niissä ei käydä ihan vaan huvin vuoksi vaan siksi, että pärjää, menestyy ja tuo seuralle mainetta. Siskollani on samanikäiset lapset ja he harrastivat jo silloin kilpatanssia. Treenejä monta kertaa viikossa ja viikonloppuisin kilpailuja. Kilpailuja ympäri Suomea ja mitä isommiksi tulivat, niin sitten myös ulkomailla. Olen onnellinen, että mun lapseni keksivät harrastukset, joissa mun ei tarvitse olla mukana eikä aikatauluttaa koko viikkoani lasteni harrastusten takia. 

Ja sitten vielä sekin, että ei aikuisillakaan siihen aikaan ollut näin paljon kodin ulkopuolisia harrastuksia. Ihan arkiliikunta riitti pitämään normaalipainoisena. Juu, me hoikatkin oltiin nykypäivän mittapuulla laihaläskejä, mutta ei silloin tarvinnut äitien 3 viikkoa synnytyksestä painella kuntosalille ollakseen taas timmissä kunnossa. 

Vielä senkin lisään, että omien lasteni aikana oli kouluissa reissuvihot. Kyllä se lapsi itse kertoi, jos opettaja oli sinne vihkoon jotain kirjoittanut. Ei tarvinnut olla joka ilta seuraamassa mitään Wilmaa. Ja jos lapsi oli sitten jotain oikein kunnolla koulussa törttöillyt, niin opettaja otti luurin kouraan ja soitti vanhemmille. Koululla nk vanhempainvartti oli kerran vuodessa ja jos se tenava ei tullut korvat luimussa koulusta, niin ei lapsen koulunkäyntiä tarvinnut sen kummemmin valvoa ja seurata. 

Töiden jälkeen sitä kävi ruokakaupassa, laittoi ruokaa, auttoi lasta läksyissä, jos lapsi apua tarvitsi, pisti ehkä pyykit koneeseen ja sen jälkeen loppuilta olikin ihan vapaata. Lapset touhusi keskenään ja äiskä sai maata sohvalla ja lörpötellä vaikka pari tuntia ystävän kanssa. 

Tämän hetkinen elämäni ei muuttuisi yhtään mitenkään, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa voisi ostaa enemmän palveluita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos köyhään perheeseen syntyvällä lapsella olisi potentiaali ja lahjakkuus kehittää innovaatio, jolla Suomi nousuun, josta hyötyisi kaikki mutta eriarvoistumisen syventyessä ja mahdollisuuksien kaventuessa hän päätyy jonnekin päihteisiin ja köyhyysloukkuun. Oletetaanko, että vain nepovauvat ja rikkaiden kersat kehittävät maata ja vievät sen menestykseen? Entä jos parhaat ideat ovatkin jonkun toisen päässä.

 

 

Jokaisella on mahdollisuus opiskella .Jos sen sijaan valitsee päihteet niin vika on ihmisessä itsessä eikä muissa.

Valitettavasti tämä ei pidä enää paikkansa. Olen itse ollut opiskelija aikana, jolloin toki opintotuet oli pieniä, mutta niitä kompensoi sitten käymällä kesätöissä. Ja jos oli sopivia hommia, niin myös opintojen ohella. Nyt kesätöitä hakevat muutkin kuin opiskelijat eli sellaiset, joilla on jo koulutus ja työkokemustakin. Tänä päivänä opiskelija, joka ei tule valituksi hakemiinsa kesätyöpaikkoihin,  on todella tiukilla, jos vanhemmilla ei ole varaa auttaa taloudellisesti. Mulla on tuttavapiirissä yksi tällainen opiskelija ja hän kyllä joutuisi jättämään opintonsa kesken, jos mä en auttaisi häntä vuokranmaksuissa sekä tekemällä hänelle ruokaostoksia. Töitä on kyllä hakenut vaikka kuinka paljon, mutta ei sun tarvitse olla 300:sta hakijasta kuin sijalla 2, niin et tule valituksi. Se sijalla 1 oleva saa paikan ja muut eivät.