Reipas ja tunnollinen lammas

Muu syy. Elelen säästöilläni eikä siis tarvitse käydä enää töissä,  mutta ei myöskään hakea töitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Ikäihmisten perhehoito on yksi vaihtoehto silloin,  jos vanhus ei vielä ihan vuodepotilaskaan ole.  Olen nähnyt joitakin ohjelmia perhekodeista,  mutta niistä ei kyllä selvinnyt,  pärjäävätkö siellä sekaisin olevien karkailevien muistisairaiden kanssa.  Varsinkin,  jos vanhus on vielä aggressiivinen.  Kovin leppoisia ja rauhallisia vanhuksia ainakin niissä ohjelmissa oli.  Ja tosiaan monenlaista toimintakykyä ylläpitävää touhua näytti olevan vanhuksille.  

Miksi eivät pärjäisi? Puolisotkin pärjää heidän kanssaan hyvin usein. Ongelmahan karkaileva tai sekava vanhus on vain silloin, jos hoitajia on liian vähän ja hoidettavia liikaa, eli näissä laitoksissa. 

Perhehoidossa työntekijöitä on usein vain se yksi perhehoitaja.

Toki, mutta karkailevia vanhuksiakin on silloin korkeintaan se yksi. 

Onko? Mitä tapahtuu,  jos toinenkin perhehoidossa oleva vanhus alkaa karkailla? Saako silloin toisen heistä jonnekin muualle? Kun olen katsonut niitä ohjelmia,  ne perhehoitokodit vaikuttaa vanhuksille varsin ihanilta paikoilta.  Mutta ehkä ne tosiaan on vain välivaihe kodin ja laitoksen välillä ja perusteet sellaiseen pääsemiseen eri kuin laitoshoitoon pääsyssä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos jonkun ystävyyteen kuuluu vain mukavien ja  hyvien asioiden puhuminen tai helppojen aiheiden käsitteleminen niin niihin hetkiin on minulla sentyyppiset ihmiset. Kuitenkin haluan välillä puhua syvällisempiä ja ehkä vaikeampiakin aiheita. Silloin juttelen taas toisenlaisten ystävien kanssa. Mikä onkaan antoisampaa kun saa luottaa, että nämä tyypit kestävät jutella hyvinkin laajalta repertuaalilta ja hyvi kun erilaisia elämän ilmiöitä. 

Ketjussa osa pitää tällaisia pinnallisen mukavan puhujia ja rajoja pitäviä ystävinä. Itse en pidä tällaisia edes kavereina vaan tuttavina.

 

Minulla on ollut ja on todella pitkäaikaisia ystäviä, joiden kanssa voi syvällisesti keskustella aivan kaikista asiosita: henkilökohtaisista asioista, yhteiskunnallisiin asioihin, muotiin ja liikuntaann. Laaja-alaisuus on ihanaa ja anoisaa.

Niinhän se on minullakin. Nämä kevyitä aiheita juttelevat ystävät ovat kyllä minullakin hiukan eri tavalla elämässäni. Oikeastaan silloin kun itsellä olisi juuri tarvetta jutella syvällisemmin en heitä oikein jaksa. Mutta he kokevat tuollaisen tyylin olevan ihan yleinen  ystävyyden taso. En ole siihen puuttunut tai alkanut yrittää enempää kun olen huomannut muutaman kerran kun olen kokeeksi yrittäny.t syvällisempää heille on oma aikansa ja paikkansa. Mutta onhan se kieltämättä ihan eri kun voi jutella ihan kaikista aiheista näiden muiden ystävien kanssa. Se on todellakin antoisaa ja saa itsekin uusia näkökulmia. 

Mä olen käynyt parhaimmat syvälliset keskustelut (esimerkiksi yhteiskunnallisista asioista tai vaikka onko tietoisuutta kuoleman jälkeen ) tuttavien kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio. 

Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...

Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan. 

Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o. 

-se jolle vastasit

Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat. 

keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.

Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa. 

On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.

Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen. 

Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.

Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin

X: –Nähdäänkö viikonloppuna?

Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.

Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta. 

Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt. 

Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"? 

Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.

Kyllä vielä 1900- luvun lopussa tuollaisesta vielä käytettiin nimeä valehtelu.  Mitäpä jos kokeilisit te joskus sellaista kuin rehellisyys. "Olen ihan poikki, nyt en jaksa mitään enkä nähdä ketään, tavattaisko toiste"  rohkeasti vaan rehellisyyteen ei ennenkään kuoltu. 

Mä voin sanoa noin mun ystäville, se oman tilan tarve on tärkeetä ja jaettua. Mutta en jollekin kaukaisemmalle tutulle olisi noin suora jaksamisestani. Mielestäni se olisi jo todella törkeää. Ystävät ymmärtää mitä se tarkoittaa ja heihin luotan, mutta jotkut kaverit tai tutut… ei ei ei. Yksityisyyttä. Se suojelee henkisesti sekä minua että kuulijaa. 
Suomi on ollut raatorehellisissä kieltäytymisissä varmaan todella uniikki maa. Sellainen kasvojen käsite, joka on Aasiassa ihan kaiken kommunikaation perusta, on monillle täällä käytännössä tuntematon. Olen Jopa vähän järkyttynyt tästä. 

Kyllä. Toinen kanssakäymisen ehkä vähän suomalainen erikoispiirre on se, että monella jää kohtelias rajaaminen tunnistamatta. 

X: – Nähtäisiinkö viikonloppuna?

Y: – Kiitos, jos toisen kerran? On muuta ohjelmaa. 
X: – Ai mitä muuta?

[^ensimmäinen rajan huomiotta jättäminen]

Y: – Tapaan kumppaniani. 
X: – Niinkö, mitä aiotte tehdä?

[^toinen rajan huomiotta jättäminen]
Y: –En halua kertoa.

X: –Mikset? Mitä teette? Onko jokin hullusti?

[^kolmas, hyvin selkeästi ilmaistun rajan tahallinen huomiotta jättäminen]

***
Ehkä Y:llä on tulossa vakava välienselvittely kumppaninsa kanssa, ehkä he aikovat yrittää lasta, ehkä ovat menossa kinkybileisiin tai adoptioneuvotteluun. Y ei kuitenkaan syystä tai toisesta halua kertoa syytä X:lle. 

Jos Y olisi vastannut toiseen uteluun ”ei mitään erityisyä, vietämme vain aikaa kahden kesken”, se olisi tämän ketjun syyttelijöiden mukaan petollisuutta ja valehtelua. Todenmukainen vastaus ”en halua kertoa” on kuitenkin sekin jo enemmän kuin vaikka minä itse haluaisin tuossa tilanteessa jakaa. Ja kokemukseni mukaan näitä kysymyksiä tulee sangen usein Suomessa. 
 

Muuten samaa mieltä, mutta sen verran on sanottava, että joillakin ihmisillä ne rajat ovat hyvin tiukat ja se saattaa jopa estää ystävystymisen, kun se keskustelu ei saa mennä yhtään small takia syvemmälle ilman että tulee tuollainen en halua sanoa hetki. Ja se on tietysti ok, mutta henk koht en koe kovin läheiseksi yhtä sellaista tuttua joka haluaisi olla läheinen ystäväni, mutta ei suostu kertomaan itsestään melkein mitään.

Tai siis haluaa kertoa vain hyvät jutut ja piilottelee kaikki huonot. Minä pälätän avoimesti kaiken mitä mieleen tulee, ja hän kovin kiinnostuneena kyselee lisää, mutta kun yritän kääntää asian häneen tyyliin, onko sinulla ollut koskaan näin, niin sitte  tulee heti että en halua sanoa. Tulee aika hölmö olo sitten kun on itse juuri avautunut :D 

Tuli kommentistasi mieleen,  että ihmiset ovat myös avoimuutensa suhteen erilaisia.  Mä olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen.  Jos mulla on jokin ongelma,  mietin ihan oman pääni sisällä,  millaisia realistisia ratkaisuvaihtoehtoja mulla on.  Harkitsen jokaista erikseen ja valitsen parhaan.  Tai ainakin vähiten huonon.  Joku saattaisi kuvitella,  että teen hätiköityjä ratkaisuja tai olisin impulsiivinen.  Se,  että en puhu muille mietteistäni,  ei suinkaan tarkoita, että asia välähti päähäni just nyt.  

Voin kysyä joltain neuvoja,  jos oma osaamiseni ei riitä.  Tai jos kaipaan tietoa,  miten joku toinen on ratkaissut vastaavan ongelman.  Pyrin kuitenkin olemaan vaivaamatta ihmisiä, joille ongelmani ratkaisemiseen liittyvät asiat ovat heidän työtään.  Jos on olemassa ammattilaisia ongelmani ratkaisemiseen,  maksan sitten tällaiselle ammattilaiselle.  Ja mikäli kyse ei ole tällaisesta,  niin olen todennut paremmaksi hakea vertaistukea kuin puhua jollekin sellaiselle,  joka ymmärtää koko asiasta yhtä paljon puhunpa suomea tai mandariinikiinaa. 

Mulla on ollut elämässäni varsin paljon vastoinkäymisiä ja vaikeita aikoja.  Kun olen silloin tavannut tai muuten pitänyt yhteyttä ystäviini,  en ole halunnut märehtiä heidän kanssaan vaikeuksiani vaan nimenomaan jutella jostain iloisista ja mukavista aiheista.  Sellaisista,  joista puhuminen saa mut edes hetkeksi ajattelemaan jotain. 

Olen hyvä kuuntelija  - onhan mulla siihen koulutuskin  - ja on ollut aikoja,  jolloin olen kuunnellut useampaakin ystävääni heidän vaikeuksissaan. Vaikka osaankin laittaa  "sairaanhoitajan lakin päähäni ", niin jos omassakin elämässäni on silloin vaikeaa,  niin entistä enemmän olen kaivannut sellaista seuraa,  jossa jutellaan vain kaikesta kivasta. 

Tiedostan kyllä hyvin sen, että moni ei haluaisi olla mun ystäväni.  Siis sen vuoksi,  että säilytän ihan kaikissa ihmissuhteissa oman tapani avautua tai olla avautumatta.  Onneksi olen löytänyt ystäviä,  jotka ymmärtävät tämän. Ja tämäkin yksi niistä syistä,  miksi ystävystyn hitaasti.  En ystävysty sellaisten kanssa,  jotka odottavat, että toimin samalla tavalla kuin hekin. 

Ikäihmisten perhehoito on yksi vaihtoehto silloin,  jos vanhus ei vielä ihan vuodepotilaskaan ole.  Olen nähnyt joitakin ohjelmia perhekodeista,  mutta niistä ei kyllä selvinnyt,  pärjäävätkö siellä sekaisin olevien karkailevien muistisairaiden kanssa.  Varsinkin,  jos vanhus on vielä aggressiivinen.  Kovin leppoisia ja rauhallisia vanhuksia ainakin niissä ohjelmissa oli.  Ja tosiaan monenlaista toimintakykyä ylläpitävää touhua näytti olevan vanhuksille.