Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas rakastan tätä kun ei oo enää painetta tehdä asioita 24/7 ja yrittää olla cool. Teen just sitä mikä tekee mut iloiseksi :) Poislukien työ joka tappaa mut henkisesti, mutta onneksi määräaikainen sopimus päättyy elokuun lopussa. Sitten toivottavasti self-care aikaa ja uuden duuni- ja kotipaikkakunnan etsintää. N33
Minä olen hätkähtänyt sitä, että monet varsinkin naiset on ilmeisesti feikannut nuorena jotain? Nykyään sitten hissutellaan menemään ja vietetään lame ass elämää.
Useat on siis ihan itse sanoneet, että esittivät nuorena ja eivät oikeasti olleet sellaisia, esittivät ihan jopa puhetavan ja esittivät muka tekevänsä jotain ns. coolia mitä eivät oikeasti tehneet. Eli valehtelivat.
Itse olin kyllä ihan oikeasti sellainen enkä esittänyt mitään, saati valehdellut jotain kulissia et tekisin cooleja juttuja mitä en oikeasti tee :D Ja o
No mä olin kyllä nk bilehile nuorena, mutta sitten valitettavasti sairastuin nivelreumaan ja korkokengät ja discoissa ja yökerhoissa tanssiminen jäi. En esittänyt mitään, mutta joskus elämä muuttuu ihan itsestään riippumattomista syistä.
Vierailija kirjoitti:
Lainaus ei toimi. Mutta viittaan tuohon edelliseen viestiin nro 63. Mä niin inhoan sitä, että melkein kaikki ihmiset tuntuvat pitävän itselleen sukua olevia ihmisiä tärkeämpinä kuin muita!! Mun mielestä samojen geenien osittainen jakaminen ei tee kenestäkään sen tärkeämpää. Tosi surullista, jos ystävät sitten ajan kanssa jätetään mut sukulaisten kans yhteydenpito ja ajanvietto säilyvät. Tulee olo, että onko sitten ihan turha edes hankkia ystäviä? Kertokaa joku kokeneempi.
Mulle oli tärkeää, että lapsillani on läheiset välit isovanhempiinsa, täteihinsä, setiinsä ja serkkuihinsa. Johtuu ihan siitä, että niin mulla itsellänikin lapsena oli. Äidinäitini kuoli, kun olin 9-vuotias. Edelleen - kohta 64-vuotiaana - hän on yksi niistä elämässäni olleista ihmisistä, jotka ovat antaneet mulle eniten. Ei materiaa vaan elämänarvoja ja voimavaroja. Kun mulla on ollut elämässäni vaikeaa, olen aina muistellut, mitä mummu siitä ja tästä asiasta sanoikaan. Ja oikeastaan just mummun vuoksi mulle on ollut tärkeää noudattaa suvun vanhoja perinteitä. Eräässä perinteessä eli kekrin vietossa alan olla koko meidän suvun viimeisiä, jotka vielä noudattaa. Maailma muuttuu ja ihmiset muuttuu, se on ihan selvää. Toisaalta välillä sitten saa somesta lukea, miten tylsiä suomalaiset on, kun niillä ei ole edes mitään juhlia tai muuta kivaa. No ei ole, kun ne vanhat perinteet on sukupolvien saatossa heitetty roskiin. Jos et halua viedä sukusi perimätietoa omille lapsillesi, niin eihän ne sitten siitä tiedä mitään tai jos jotain tietävätkin, eivät pidä sitä tärkeänä, jos se ei ole sulle itsellesikään tärkeää.
Kun lapset aikuistuu, ei vanhemman enää tarvitse huolehtia lastensa yhteyksistä sukuun. He huolehtivat itse, jos haluavat. Mä pääsin sukujutuissa sikäli helpolla, että kuopuksen ollessa taapero exän vanhemmat ryhtyivät Jehovan todistajiksi eivätkä enää halunneetkaan olla missään tekemisissä meidän kanssamme. Kun kuopus pääsi ripille, ajattelin kuitenkin ihan vain kohteliaisuuttani lähettää kutsun myös exän vanhemmille ja yllätyksekseni he tulivat. Ex-anoppi oli ihan äärettömän pahoillaan, että hylkäsivät lapsenlapsensa yli kymmeneksi vuodeksi.
Ystävät on ystäviä ja suku on suku. Mun ystäväni ovat mun ystäviäni, eivät lasteni ystäviä. Sen sijaan mun sukuni on myös lasteni suku. Lasteni äitinä katsoin velvollisuudekseni huolehtia siitä, että lapsillani on hyvä yhteys omaan sukuunsa. Aikuisina sitten saivat itse päättää, missä määrin haluavat olla sukunsa kanssa tekemisissä. Mä olisin ihan hyvin voinut tavata sukulaisia vähemmän ja ystäviä enemmän, jos olisin ollut lapseton.
Minusta ystävystyminen ei ole koskaan turhaa, mutta olisi hyvä ymmärtää, että ystävyys ei ole avioliito. Ystävvyydessä ei luvata "kunnes kuolema meidät erottaa". On hienoa, jos sulla on samat ystävät niin päiväkodissa kuin vielä hoivakodissakin, mutta harvoin näin käy. Lukioaikainen bestikseni muutti 1982 Chileen ja vaikka alkuun kirjoiteltiinkin kirjeitä, se sitten loppui ajan myötä. Myös sairaanhoito-opiston aikaisten ystävieni elämäntilanteet ja asuinpaikat muuttuivat ja yhteydenpito vaan vähitellen hiipui. Elämään tuli uusia ihmisiä ja uusia ystäviä ja kavereita. Niitä, joita voi tavatakin ilman, että kumpikaan joutuu maksamaan tonneja tapaamisen järjestämisestä. Ja kirjoitin ketjussa jo aiemmin yhdestä ystävästäni, joka katosi elämästäni pariksi kymmeneksi vuodeksi hankkiessaan iltatähden. Mutta ei meidän ystävyytemme päättynyt, yhteydenpito vain lakkasi. Ja nyt ollaan taas - ei nyt ihan kuin paita ja peppu kuten kasarin lopulla ja ysärillä, mutta melkein - hyvinkin aktiivisesti yhteyksissä.
Pitkis: "Kiitos viestistäsi. On kiva kuulla mukavia sanoja. Toisaalta se mikä minua eniten mietityttää on se, että minun pitäisi tavallaan enemmän keskittyä tähän oikeaan elämään ja ehkä tuollainen pelimaailma veisi liikaa mukanaan. Pitäisi tavallaan elää tätä oikeaa elämää, eikä enempää paeta mihinkään haaveisiin ja haavemaailmaan. Sitten jää jotenkin se todellinen elämä ehkä elämättä niinkuin minulle tuppaa käymään monista asiosta johtuen. "
Olet varmasti ihan oikeassa tuossakin. Pelimaailma voi kuitenkin olla vain osa elämää. Tosin...tiedän kokemuksesta...että se voi kyllä viedä mennessäänkin. Mulle tuli mieleen sellainen, että jos et nyt vielä halua mitään roolipelejä alkaa pelaamaan, niin voisitko aina silloin tällöin, jos on tekemisen puutetta, luoda jo jotain fiktiivistä henkilöä ja sille tarinaa? Joko kirjoittamalla tai ihan vaikka vaan ajatustasolla? Sillä tavalla, että "jos pelaisin roolipeliä, fiktiivinen hahmoni olisi tällainen ja tällainen ja se tekisi tätä ja tuota"? Eihän sen tarvitse johtaa siihen, että alkaisit pelaamaan, mutta voisiko se helpottaa oloasi silloin, kun esim äitisi vuoksi olet huolissasi? Hetken irtiotto todellisuudesta? Monet suosittelee meditaatiota, joogaa yms silloin, kun elämä on vaikeaa, mutta mä totesin "mielikuvitusmatkat" itselleni parhaimmiksi silloin, kun äidin muistisairauden kanssa oli kaikista raskainta. Makasin vaan sängyssä tai sohvalla ja henkisesti päästin irti kaikesta, mitä oikeasti elämässäni tapahtui, ja annoin ajatusteni vaeltaa jonnekin, mitä ei todellisuudessa ollut olemassakaan. Nämä mun "mielikuvitusmatkat" kesti yleensä sellaisen 10-30 minuuttia. Sain vinkin tällaiseen reilu vuosi sitten, kun työterveyslääkärin lähetteellä kävin muutaman kerran psykologilla. Mulla kun alkoi äidin ja isän takia verenpaineet olla säännöllisesti taas tasolla 230/170 ja mulla oli jo kerran revennyt valtimo korkeiden verenpaineiden takia, niin lääkäri totesi, että pelkkä verenpainelääkityksen lisäys ei enää auta vaan mun pitää saada myös jollain tavalla stressitasoani alemmaksi. Reaalimaailmassa ei tietenkään mikään mulla muuttunut vaan samaa stresisä se oli edelleenkin, mutta tällä tavalla mä sain kuitenkin hetken aikaa "vedettyä henkeä". En tiedä, saitko kiinni siitä, mitä tarkoitan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on niin omituista, kun jotkut 3-kymppiset ulisee, että tässä iässä ei voi enää ystävystyä. Mitä ihmettä nyt taas?! Onko ystävystymiselle joku ikäraja? Kannattaisiko hieman avoimemmin mielin elää tätä elämää?
Aloita uusi harrastus, mene kaljalle niiden työkavereiden kanssa, mene tinderiin, käy ulkona itseksesi, mene keikoille, ravintolaan, matkustele, jne. Ole aktiivinen, nauti elämästä. Sellainen vetää toisia ihmisiä puoleensa.
Ystävystyä voi missä iässä vain!
Minusta on omituista, että neuvon kysymistä ja yksinäisyydestä avautumista nimität ulinaksi.
Jotkut ihmiset ovat hieman varautuneempia ja ystävystyminen ei tapahdu kovin helposti varsinkaan myöhemmällä iällä.
Olen 5-kymppinen ja todellakin aikuisena ystävystyminen on ollut tosi vaikeaa.
Suurin osa ystävyyssuhteista muodostuu nuorena ja jos tä
Minusta myöhemmällä iällä ystävystymisen ei pidäkään tapahtua nopeasti. On ihan eri asia teininä tai nuorena, kun ei oikein elämässä ole muuta kuin minä itte ja koulu/opiskelu. Voi vapaasti käyttää just niin paljon aikaa ystävyyteen kuin mitä koulunkäynniltä/opiskeluiltaan ehtii. Ei ole ketään, joka vaatisi sulta aikaa ja resursseja. Omilla asuessasi siivoat vain omat sotkusi ja just niin usein tai harvoin kuin haluat (kukaan ei urputa, jos et siivoa) ja voit halutessasi kuitata kaikki ateriasikin proiteiinipatukoilla, jos haluat (kukaan ei urputa, jos jääkaapissa on vain valo). Jos olet jo töissä, sun ei työpäiväsi jälkeen tarvitse uhrata ajatustakaan mihinkään muuhun kuin itseesi. Kun ikää tulee lisää, on vähän pakko tutustua ensin kaikessa rauhassa toiseen ihmiseen. Jotta tulee molemminpuolin esille kaikki se, mikä ylipäätään on ystävystymisen edellytyksenä. Ihan jo vain sekin, miten kumpikin ystävyyden näkee ja kokee. Millaisia odotuksia kummallakin on ystävyydelle? Riittääkö, että tavataan pari kertaa vuodessa ja soitellaan kerran kuukaudessa vai pitäisikö yhteydenpidon olla tiiviimpää? Olen ennenkin kirjoittanut, että taaperona on helppo ystävystyä, kun riittää, että toinen on samalla hiekkalaatikolla ja kummallakin on ämpäri ja lapio. Aikuisen ihmisen elämässä taas on niin monta muuttujaa, että hyvin harvoin ystävyyssuhde syntyy hetkessä tai kovin nopeasti.
Kommentoin tähän sen verran, että ehkä ei pidä muuttaa. Mä olen asunut koko elämäni pääkaupunkiseudulla ja kaikki ystävänikin asuvat täällä. Ne ystävät, jotka muuttivat jonnekin kauemmas, jäivät vähitellen poiis elämästäni. Toki olen ihan eri ikäluokkaa kuin ketjun aloittaja eli nyt on some, jossa voi pitää yhteyttä vaikka maapallon toisella puolella asuviin ystäviinsäkin. Mun nuoruudessani ei ollut. Mutta toisaalta ystävyys kyllä mielestäni edellyttää, että välillä voidaan tavatakin. Jos tapaamisia on vain harvoin, sen "tilan" täyttää joku muu, jota voi tavata useammin. Ja mitä enemmän toisen kanssa viettää aikaansa, sitä enemmän ystävyys voi syventyä. Sitten se, joka muutti satojen kilometrien päähän, ei olekaan enää se, jonka kanssa käydään kahvilla, lenkillä, shoppailemassa jne ja jonka kanssa jaetaan ne arjen kuulumiset.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/